Arabialainen yö
| Arabialainen yö Kirjoittanut Valfrid Hedman |
Eteläisimmän Arabian hehkuva aurinko alkoi kallistua lännen puolelle. Liike Adenin kaduilla alkoi käydä vilkkaammaksi. Minareettien huipuista kaikuivat huutajain äänet, kutsuen kansaa päivän kolmannelle rukoushetkelle.
Minäkin, joka maan asukasten tapaan olin levähtänyt keskipäivällä, hoipertelin unisena asunnostani, lähteäkseni tavanmukaiselle kävelylleni kaupungin ulkopuolella.
Valkoisiin villaviittoihinsa puettuja arabialaisia kaupungista sekä päivettyneitä beduiineja kameleineen tuli vastahani. Yksi ja toinen siviilipukuinen englantilainen upseeri oli kävelemässä rouvineen taikka flirttaili jonkun kotimaisen kaunottarensa kanssa. Joku lady opetteli ratsastamaan ja pari sporttailevaa missiä häiritsi itämaan runollisuutta, yritellen ajamaan polkupyörillään kumoon sekä itsensä että muut.
Illan tuuloset alkoivat vähitellen hajoittamaan päivän polttavia tomupilviä. Mereltä päin huokuili virkistävä värelmä.
Päästyäni jonkun matkaa kaupungin ulkopuolelle, aloin seurata pientä polkua, joka metsän ja erämaan rajalla kiemurteli vuoristoon päin. Kävelin siten pari tuntia, kunnes huomasin, että ei polkua enään ollutkaan. Harhailin kuitenkin vielä umpämähkään eteenpäin. – Kukkivat puut metsiköissä levittivät sulotuoksuaan ympäristöönsä.
Yksi Arabian ihanimpia öitä oli tulossa – noita lauhkeita, raittiita tähti-öitä, joista kaikki sen runoilijat laulavat. Tuskin oli aurinko väsyneenä vaipunut taivaan rannan taakse, kun jo yöhyen varjot peittivät maan. Mutta mikään synkkä yö ei se ollut. Päinvastoin valaisi sitä mitä kirkkahin kuu sekä tuhannet tuikkivat tähdet.
Huomasin olevani eksyksissä. Mutta siitä huolimatta samoilin yhä, runollisiin mietelmiin vaipuneena. Tultuani erääseen tiheämpään pensaikkoon, pysähdyin äkkiä:
Muutaman askeleen päässä edessäni näin itämaalaiseen tapaan puetun nuoren naisen polvistuneena maassa. Paljastetut kasvonsa olivat ylöspäin käännetyt; viittansa ja päähineensä oli hän laskenut viereensä ruohikkoon.
Hän näkyi olevan vaipuneena hartaaseen rukoukseen. Ei hän mitään kuitenkaan sanoin lausunut. Ainakaan ei kuultavasti. Ainoastaan joku puoliääneen kuiskattu ”Allah!” huoahtui häneltä silloin tällöin. Väliin kumartui hän maahan, mutta sitten kohotti hän katseensa taas ylös. Hän näytti niin viattomalta, niin onnelliselta....
Katselin häntä kunnioittavalla ihmettelyllä. Kummastukseni oli suuri, löytäissäni hänet täältä yksinään metsästä, mutta ihailuni oli vielä monta vertaa suurempi. Tunsin itseni ikäänkuin varkaaksi, katsellessani tuota ihanata impeä tällä tavoin kasvoihin, mutta en kuitenkaan voinut vetäytyä pois.
Ja mitkä taivaalliset kasvonpiirteet olivatkaan hänellä! Ryhtinsä ja vartalonsa olivat yhtä hurmaavat, kun hän siinä nöyrästi ja vakavasti puheli Jumalansa kanssa. Tuolla hetkellä hän tuskin olisi huomannut mitään, mitä ympärillään tapahtui. Niin kiintyneenä ja liikutettuna hän oli.
Hän oli kaunis! Vaikka en sitä vannonutkaan profeetan parran kautta, niin olin kuitenkin sillä hetkellä aivan vakuutettuna, että edessäni oli arabiattarista ihanin!
Innostuksen tuli leimusi hänen suurista tummista silmistään, joita tuuheiden kulmakarvojen alla pitkät ripset varjostivat. Sysimustat hiuksensa poimuivat paksuna palmikkona hänen hartioiltaan maahan. Yön vieno, tuskin tuntuva tuulahdus keijuili hiljaa kiharteissa neitosen otsalla. Sievät värähtelevät kätösensä säestivät sielunsa tunteita, valkokaulansa liikkeet olivat mitä viehättävimpiä ja rintansa kuohuili valtavasti.
Hän oli puettuna vaaleanpunaiseen liiviin ja väljiin viheriäisiin housuihin, jotka ikään kuin sekaantuivat lehvien vihannuuteen pensaikon puolihämärässä. Jaloissaan oli kengät pehmeästä keltaisesta sahvianista. Pieni kukkanen oli pistettynä povellensa.
Kun hän oli päättänyt rukouksensa, nousi hän ylös ja alkoi kääriytyä pitkään avaraan viittaansa. En katsonut soveliaaksi enään poistua, sittekuin häntä näin salavihkaa olin tarkastellut. Eikä minulla suinkaan ollut haluakaan poistua.
Astuin siis lähemmäksi ja, kokoillen arabialaista sanavarastoani, toivotin rauhaa ja kysyin, tiesikö hän neuvoa minulle tietä kaupunkiin.
Hän säpsähti hiukan, punastui vienosti ja laski mustan hunnun kasvoilleen, mutta tarttui kuitenkin ennakkoluulottomasti ojennettuun käteeni, vastaten tervehdykseeni. Ihmeekseni luulin huomaavani, että hänkään ei puhunut arabiankieltä murteettomasti. Sitä en kuitenkaan sen enempää ehtinyt ajatella, sillä samassa hän, huomattuaan että arabia ei minulta luistanut, lisäsi sujuvalla englanninkielellä:
”Voitte tulla minun seurassani. Asumme aivan lähellä kaupunkia.”
”Kiitoksia!” änkytin minä riemuissani. ”Näin teidän rukoilevan. Suokaa anteeksi, että häiritsin hartauttanne.”
”Oi, ettehän te minua häirinnyt. Olin jo lopettanut, ennenkuin teidät näin.... Rakastan käydä täällä toisinaan seurustelemassa luonnon kanssa yksinäisyydessä.”
”Te ette varmaankaan – kuten muutamat uskonsisaristanne – pidä Jumalaa miehenä, koska käännytte hänen puoleensa avoimin kasvoin,” huomautin minä, puoleksi leikillä.
”En suinkaan tahdo väittää, että hän on mies... Allah on liiaksi suuri voidakseni häntä määritellä”, vastasi tyttö vakavasti.
”Ja sitäpaitsi,” lisäsi hän, ”hunnun käyttäminen ei muuta ole kuin vanha tapa, jota tulee kunnioittaa, vaan jota en yhdistä uskontoon. Emmehän sitä muuten käytä kaikkien miestenkään seurassa. Jos joskus tulisin Länsimaille, niin luulenpa että esiintyisin kadullakin ilman huntua. Mutta täällä se olisi loukkaavaa ja sopimatonta.”
Kuljettuamme kappaleen matkaa metsässä, virkkoi tyttö: ”En minä ihan varmasti tunne tietä itsekään, mutta arvelen toki osaavani kotiin.”
Oi kuinka toivoin, että hän ei olisi osannut! Mielelläni olisin harhaillut hänen kanssaan vaikka koko ikäni pitkin Jemenin mantereita.
Ääneeni lausuin: „Mutta olittehan toki, kuni oikea muselmani ainakin, rukoillessanne kääntyneenä pyhää majaa kohti Mekassa? Ja tietänette siis ilmansuunnat?”
”Sekä Itä että Länsi kuuluvat Jumalalle. Mihin hyvänsä katseenne käännättekin, niin olette löytävät Hänen kasvonsa. Hän täyttää maailman kaikkisuuden äärettömyydellään ja viisaudellaan.”
Yllämainitun koraaninvärsyn lausui hän arabiankielellä. Ja nytkin havaitsin hänen ääntävän eräät seemiläiset kurkkukerakkeet vienommin, kuin mitä tavallisesti olin kuullut alkuasukkaiden suusta. Ilmaisin siis arveluni, että hän ei ollut syntyisin siltä seudulta maata.
”Oo, en ole arabialainen,” vastasi tyttö. ”Olen turkkilainen! Lapsuuden kotini rantoja ovat Bosporin laineet huuhdelleet.... Olen kotoisin Konstantinopolista.”
Tähän asti kainossa äänessään värähti hiukkasen osmaanilaista kansallis-ylpeyttä, joka teki sen vieläkin soinnukkaammaksi, mutta pian se pehmeni jälleen ja sitten hän näkyi vaipuvan unelmiin.
”Olen jo kuitenkin ollut useampia vuosia Adenissa,” jatkoi hän hetkisen vaitiolon perästä. ”Asun täällä äitini kanssa.”
Pian jo löysimme maantielle ja aloimme lähestyä kaupunkia. Huomasin kauniin kumppanini olevan erittäin hilpeän ja nerokkaan sekä hyvin sivistyneen naisen, joka kuitenkin oli pysynyt niin herttaisen naisellisena, puhtaana itämaan helmenä. Ja vaikka hän oli lämpimästi uskonnollinen, harras islamin tunnustaja, esiintyi hän hyvin suopeana ja suvaitsevana, jopa vapaamielisenäkin. Silmiinsä tuli usein haaveileva ilme, jonka tuo kateellinen huntu, peittäen muun osan kasvoistaan, teki niin omituisen salaperäiseksi.
Hänen uskontonsa oli lempeätä ja ylevää. Hän otaksui, että kaikki ihmiset – nekin, jotka eivät ole tunnustaneet puhdasta oppia – pääsevät paradiisiin. ”Jumala kyllä ymmärtää luotunsa,” sanoi hän.
Päästyämme asuntonsa edustalle, hän virkkoi: ”Voitte tulla sisälle! Juomme kupin kahvia – ette te europalaiset osaa valmistaa sitä oikealla tavalla! Äidilläni lienee juuri valmiina.”
Muhammedilainen nainen kutsui minua asuntoonsa!
Minä siis menin.
Talon vanha palvelija, joka tuli avaamaan porttia, oli vähällä pudottaa avaimen ja mutisi kauhuissaan hampaidensa välissä rukouksen, nähdessään toverini tuovan muassaan frankkilaisen miehen. Muutamat sanat nuorelta emännältään hänet kuitenkin rauhoittivat.
Piha oli aistikkaasti koristettu kukkaistutuksilla ja muilla kasveilla. Pari korkeata palmupuuta kohosi sen keskellä.
Astuessamme sisään, virkkoi oppaani ensin äidilleen jotakin omalla kielellään, josta en paljoa ymmärtänyt, ja suudeltuaan tätä, esitti hän minut europalaisena efendinä, jonka oli pelastanut eksymästä metsään ja joutumasta leijonille aamupalaksi. ”Jos nimittäin teidän englantilaisten kanuunat siellä linnoituksessa eivät ole niitä kaikkia pelottaneet pois näiltä seutuvilta,” lisäsi hän nauraen.
”Oo, olen hyvin pahoillani, että ne pelottavat teidän leijonanne... mutta suokaa anteeksi, en ole englantilainen. Olen suomalainen.”
”Ah, suomalainen! Ejvallah! Olen kuullut Suomesta... se pieni maa siellä kaukana pohjoisessa!... Niin, tuossahan on kartta... Millaista on suomenkieli?”
Lausuin muististani pari suomalaista runoa. Ystäväni kuuntelivat tarkkaavaisina.
”Mutta olet todellakin liiaksi rohkea, Fatma,” virkkoi vanhempi nainen. »Mitäpä jos joku oikea-uskoinen olisi nähnyt käveleväsi frankin kanssa!”
”Ole huoleti, äiti! Keitaan ei tullut vastaamme. Ja ovathan sitäpaitsi arabialaiset uskonveljemme täällä brittiläisellä alueella tottuneet antamaan anteeksi yhtä ja toista. Seurustelevathan vanhat arvokkaat sheikhimmekin aivan empimättä europalaisissa perheissä ja siis myöskin europalaisten naisten kanssa. Miksi emme me saattaisi tehdä jotakin vastaavaa?”
Näin sanoen heitti hän pois vaalean viittansa ja mustan huntunsa, ollen vapaana kuin kodissaan ainakin. Nyt sain siis taasen nähdä tenhottareni kasvot.
Fatman äiti oli keski-ikäinen nainen, joka erossa miehestään nykyään eleli hänelle muhammedilaisen lain mukaan avioliittosopimuksessa siltä varalta määrätyillä varoilla. Eikä hän sittemmin ollut mennyt uudestaan naimisiin edellisen miehensä (kuten itämailla usein tapahtuu), eikä muidenkaan kanssa.
Muhammedilaisessa maailmassa on avioeron saaminen helppoa, siihen ei vaadita muuta kuin että jompikumpi asian-omaisista sitä haluaa. Arabian suuri profeetta, tuntien etelämaalaisen luonteen, ei tahtonut sille luonnottomia kahleita panna. Samasta syystä ei hän poistanut monivaimoisuuttakaan, vaan ainoastaan rajoitti sitä. Käytännössä on se kuitenkin nykyään harvinaista, varsinkin Egyptissä ja Turkinmaalla. Sen sijaan alkavat ylemmät luokat osoittaa taipumusta pariisilaisiin muoteihin tässä kuten useissa muissakin suhteissa. Niinpä juovat ne Konstantinopolissa jo jokseenkin yleisesti viiniä.
Tytär Fatma oli mieltynyt asumaan äitinsä kanssa ja he olivat hyvin kiintyneitä toisiinsa. Heidän kotinsa oli aistikkaasti sisustettu itämaalaiseen tapaan, lattiat verhottuina pehmeillä persialaisilla matoilla. Kirjavarastossa näin paitsi itämaalaista kirjallisuutta myöskin ranskalaisia ja englanninkielisiä teoksia. Mutta muuten ei huoneessa mikään muistuttanut länsimaisia tapoja.
Juotuamme mustan kahvimme – parasta mitä milloinkaan olin juonut – pantiin esille piiput. En ollut paljon tottunut tähän, mutta nyt kun kiusaus tuli niin kauniissa muodossa, en sitä kehdannut vastustaa, vaan tartuin empimättä koristeltuun nargileehen eli vesipiippuun, joka minulle tarjottiin, ja päätin tuprutella pesällisen heidän hyvänhajuista turkkilaista, hiukkasen opiumilla sekoitettua tupakkaansa. Ystävättäreni opettivat minulle, miten tuota runollista kapinetta oli oikein asianmukaisesti käsiteltävä, ja siinä me sitten nojailimme autuaallisesti pehmeillä mataloilla divaaneillamme, imeskellen pitkiä putkiamme ja unelmoiden.
Fatma itse näytti ihan lumoavalta, puhallellessaan ilmoille savupilvilöitä, jotka sitten liitelivät hänen ympärillään ja mystillisesti yrittelivät varjoilemaan hänen herttaista olentoansa.
Puhelimme erilaisista asioista. Sitten lauloi Fatma ihanalla äänellään, ja väliin säestäen kitarallaan, muutamia osaksi tulisia, osaksi haaveellisia turkkilaisia, persialaisia ja arabialaisia lauluja.
”Mitä pidätte turkinkielestä?” kysähti hän yht’äkkiä.
”Oi! sen sulosointu ja majesteetillisyys ihan hurmaavat minut – varsinkin kun kuulen sitä niin viehättävän olennon suusta. Mutta valitettavasti en sitä paljon osaa,” vastasin minä. ”Ettekö tahtoisi ruveta minulle opettajaksi?”
Tein tuon rohkean kysymyksen puoliksi leikillä, mutta ihmeekseni ja ilokseni antoi Fatma siihen aivan vakavan, myöntävän vastauksen. Sillä vaikka hän piti kunniassa ja hartaasti puolusti itämaalaisia tapoja, olivat häneen kuitenkin vaistomaisesti ja ikäänkuin tietämättään vaikuttaneet lännen vapaat aatteet, ja kuumaverisenä etelän lapsena toimi hän pikemmin tunteen kuin järjen vaatimuksien mukaan. Viimein antoi äitikin myöntymyksensä.
Jättäessäni jäähyväiset oli siis minulla se suloinen tieto, että vast’edeskin saisin käydä uutta tuttavaani tervehtimässä.
Olikin jo yli puoliyön, ennenkuin läksin. Naiset toivottelivat minulle Allahin siunausta ja lupasivat iltahartaudessaan muistaa minuakin.
Päästyäni kotiin, minä haaveilin kauan valveilla vuoteellani, ajatellen rakasta osmaanitartani, ja kun nukuin, niin näin unta moslemin paradiisista, jossa mustasilmäiset huurit tarjoilivat kahvia, soittivat kitaraa ja, puhallellen ilmaan sinerviä savurenkaita, muodostivat sinne kiemurtelevia arabialaisia kirjaimia, jotka leijaillen oikealta vasemmalle vähitellen järjestyivät turkinkielisiksi sanoiksi ja lauseiksi.......
Lähde: Hedman, Valfrid 1906: Itämaalaisia haaveiluja. Kustannusyhtiö Osmo, Helsinki.