Arkistolaitos vuosina 1918-1938

Arkistolaitos vuosina 1918-1938 on entisessä Valtionarkistossa eli nykyisessä Kansallisarkistossa Valtionarkiston ja maakunta-arkistojen eri vuosikertomuksista laadittu yhteenveto, jota säilytetään Kansallisarkiston virka-arkistossa. Kyseessä on arkistotunnuksella varustamaton käsikirjoitus, joka koostuu osin koneella ja osin käsinkirjoitetuista koteloon pakatuista arkeista. Tekstisisällöstä voi päätellä, että kirjoitus on laadittu vuonna 1939. Sen kirjoittajat ovat tuntemattomiksi jääviä arkistovirkamiehiä.

Suuri osa kertomuksen sisällysluettelossa mainituista luvuista puuttuu säilytyskotelosta. Kirjoitelma on kenties jäänyt keskeneräiseksi mutta voi kuitenkin olla, että siitä on olemassa täydellisempi versio joko muualla Kansallisarkiston virka-arkistossa tai jopa painettuna julkaisuna. Tällaisenakin sen tunnetut osat antavat hyödyllisiä tietoja Valtionarkiston toiminnasta ja sen kehittymisestä maailmansotien välisenä aikana.^[1]

1. Tallentajan huomautus.

Lähde: Kansallisarkiston virka-arkisto. Pääjohtajan huone. Kansallisarkisto.

Valtionarkisto arkistovarikkona

Tilat vanhassa rakennuksessa. Haaraosasto. Lisärakennus.

Tilat valtionarkiston vanhassa 1890 valmistuneessa rakennuksessa olivat jo maailmansodan aikana käyneet niin ahtaiksi, että senaatin talousosaston kanslia 23/11 1916 oli kehoittanut yleisten rakennusten ylihallitusta mahdollisimman pian valmistamaan piirustukset ja kustannusehdotuksen valtionarkiston lisärakennusta varten. Yliarkkitehti S. M. Schjerfbeck laatikin mainitut piirustukset, jotka silloinen valtionarkistonhoitaja tarkasti ja hyväksyi, mutta seuranneiden levottomien aikojen johdosta rakennussuunnitelman toteuttaminen jäi silleen. Pian vapaussodan päättymisen jälkeen toukok. 29 p:nä 1918 valtionarkisto kääntyi asiassa senaatin kirkollis- ja opetustoimituskunnan puoleen ilmoittaen, että tilanpuute valtionarkistossa päivä päivältä kasvoi ja jo silloin oli niin suuri, ettei virastojen säännöllisille vuotuisille asiakirjojen siirroille enää ollut tilaa saatavissa, saatikka sitten odotettavissa oleville kenraalikuvernöörinkanslian ja valtiosihteerinviraston asiakirjoille. Sen vuoksi olisi lisärakennuksen rakentamistyöt mitä pikimmin tullut aloittaa; tai jos se jostakin syystä olisi käynyt mahdottomaksi, pyysi valtionarkisto saada käytettäväkseen jonkun valtiolle kuuluvan tulenvarman huoneiston, johon harvoin tarvittavia kokoelmia olisi voinut sijoittaa lisärakennuksen valmistumiseen saakka.

Valtionarkisto vuonna 1930. Kuvituskuva. Kansallisarkisto.

Tämän esityksen johdosta varattiin valtionarkistoa varten Korkeavuoren ja Punanotkonkatujen kulmauksessa olevan kivirakennuksen alimassa kerroksessa sijaitseva suojainen huoneisto, joka oli ennen ollut venäläisen sanomalehden kirjapainon hallussa. Siellä suoritettavien korjaustöiden vuoksi valtionarkisto ei vielä v:n 1918 aikana voinut käyttää tätä huoneistoa hyväkseen.

Jo seuraavan vuoden kuluessa siirrettiin tuohon valtionarkiston haaraosastoon kaikkiaan n. 1400 juoksumetriä asiakirjoja, jolloin sinne jäi vielä vapaata hyllytilaa n. 250 metriä. Mutta pian sekin täyttyi. Haaraosaston perustaminen tuotti vähäksi aikaa helpotusta valtionarkiston tilanahtauteen, mutta noina vuosina säännöllisten vuosileveranssien lisäksi toimeenpannut lakkautettujen virastojen asiakirjojen siirrot täyttivät pian kaiken vapaan hyllytilan valtionarkistossa, eikä esim. Venäjältä siirrettyä, maamme historiantutkimuksen kannalta mitä keskeisintä lähdekokoelmaa, Suomen valtiosihteerinviraston arkistoa voitu tilanpuutteen vuoksi purkaa laatikoista esille hyllyille pantavaksi. Vähäistenkin asiakirjalähetysten vastaanottoa valtionarkistoon oli yhä supistettava ja välillä nousi kysymys aivan uuden haaraosaston perustamisesta, mutta kun tarjottu rakennus, entinen valtion jyvämakasiini Söörnäisissä osoittautui jokseenkin kaikissa suhteissa arkistosuojaksi kelpaamattomaksi, raukesi asia siihen.

Kysymys lisärakennuksesta tuli vuosi vuodelta entistä polttavampana esiin. Yleisten rakennusten ylihallitus oli jo 1922 laatinut lisärakennuksen piirustukset, mutta vasta 1926 hallitus otti sitä varten seuraavan vuoden menoarvioon määrärahan, jonka eduskunta puolestaan hyväksyi. Valtionarkisto esitti opetusministeriölle eräitä huomautuksia laadittuja piirustuksia vastaan ja sen ehdotuksesta opetusministeriö kehoitti yleisten rakennusten ylihallitusta yksissä neuvoin valtionarkistonhoitajan kanssa ottamaan harkittavakseen, mitä muutoksia piirustuksiin olisi tehtävä, eduskunnalle ja ilmoitettuja kustannuksia tuntuvammin korottamatta. Kun näin syntynyt kustannusarvio kuitenkin kohosi yli sen summan, mikä aikoinaan oli eduskunnalle ilmoitettu, kehotti ministeriö ylihallitusta supistamaan sitä vastaavasti.

Huhtikuun 28 p:nä 1927 oikeutettiin ylihallitus panemaan työt alulle supistetun suunnitelman mukaan, joka tiesi mm. valtionarkiston vanhaan osaan ehdotettujen muutostöiden poisjättämistä. Seuraavan vuoden menoarvioesityksessä hallitus kuitenkin valtionarkiston esityksestä ehdotti myönnetyn 1.300.000 markan määrärahan korottamista 572.000 markalla, koska piirustuksiin aikanaan tehdyt muutokset olivat välttämättömät. Kun eduskunnan valtiovarainvaliokunta oli hyväksynyt hallituksen esityksen, julistettiin vihdoin rakennusurakka haettavaksi. Louhinta- ja perustustyöt aloitettiin marraskuun 1 p:nä. Rakennustyö voitiin tehdä laajennetun suunnitelman mukaan, kun eduskunta oli yksimielisesti myöntänyt tarvittavat varat. Työ kesti v:n 1928 marraskuun loppupuolelle ja joulukuun alussa tapahtui tarkastus, jossa todettiin työt, pienempiä korjattaviksi määrättyjä puutteellisuuksia lukuun ottamatta, huolellisesti ja suunnitelmanmukaisesti suoritetuiksi.

Näin valtionarkistossa oli toistaiseksi päästy sietämättömästä tilanahtaudesta, kun oli tullut n. 7000 juoksumetriä uutta hyllytilaa, oli saatu mukavammat yhteydet rakennuksen eri osien välille, oli saatu uusia työhuoneita virkamiehille, makasiinit valaistuiksi ja lämmitys tyydyttäväksi.

Arkistoainesten kasvu metreissä

Valtionarkistossa säilytettävien arkistoainesten säännöllisten vuosisiirtojen aiheuttama kasvu teki itsenäisyysajan alkuvuosina n. 100-150 juoksumetriä vuodessa. Mutta paljon enemmän tilaa otti eräiden lakkautettujen virastojen arkistoainesten siirtäminen kokonaisuudessaan valtionarkiston suojiin. Esim. siitä 1400 metrin hyllytilasta, joka valtionarkistossa vapautui 1919, kun eräät harvoin käytetyt kokoelmat sijoitettiin Korkeavuorenkadun haaraosastoon, käytettiin samana vuonna jo lähes 500 metriä pääasiassa kenraalikuvernöörinviraston arkistoa ja vapaussodan kokoelmia varten.

Vanhojen asiakirjojen korjausta Valtionarkiston sitomossa vuonna 1937. Henkilöt kuvassa Lempi Nikkilä (edessä) ja Aina Gummerus. Kuvituskuva. Kansallisarkisto.

Lisärakennuksen valmistuminen teki välttämättömäksi valtionarkistossa säilytettävien kanta-arkistojen ja kokoelmien uuden sijoituksen rakennuksen kaikissa osissa. Suunnitelman valmistaminen edellytti, että entiset asiakirjaryhmät sekä valtionarkiston rakennuksessa että haaraosastossa mitattiin ja niitä koskevat liput asetettiin systemaattiseen järjestykseen. Systematisointi oli sitäkin tarpeellisempi, kun tilanahtauden vuoksi eri sarjatkin olivat joutuneet perin hajalleen. Toiselta puolen sijoitussuunnitelman valmistus edellytti, että eri virkakunnilta saatiin tiedot siitä, mitä asiakirjasarjoja ja kuinka paljon ne halusivat valtionarkistoon siirtää. Tällaisia tietoja pyydettiin ministeriöiltä, keskusvirastoilta ja eräiltä muilta virkakunnilta. Kaikki viranoraiset eivät ennättäneet antaa tietoja ennen vuoden loppua, eivätkä muutamat voineet antaa muuta kuin varsin ylimalkaisia selostuksia, koska monet asiakirjasarjat olivat tilanahtauden vuoksi virastoissa sijoitettuina niin, ettei niitä voitu mitata: Suunnitelma saatiin kuitenkin pääpiirtein valmistetuksi.

Saadut tiedot ylittivät senkin, mitä oli odotettu. Eri virkakunnat ilmoittivat haluavansa siirtää arkkivaalioita yhteensä noin 1,925 hyllymetriä. Kun tähän tuli lisäksi haaraosastoista siirrettävät 1,840 metriä ja pakkalaatikoissa tai odotettavissa olevat ent. valtiosihteerinviraston asiakirjat, joita oli jonkun verran yli 500 m., oli valtionarkiston siis oltava valmiina ottamaan vastaan kaikkiansa noin 4,300 hyllymetriä arkkivaalioita. Edellä mainitun tiedustelun yhteydessä pyydettyjen tietojen mukaan tuli valtionarkiston vastaanotettava vuotuinen siirto olemaan niin suuri, että arviolta 7-8 vuoden kuluttua oli odotettavissa arkistomakasiinien jälleen täyttyvän. Tämä johtui siitä, että puolitoista vuosikymmentä kesti, ennen kuin esitys lisärakennuksen rakentamisesta tuli hyväksytyksi.

Useana lisärakennuksen valmistumista seuraavana vuotena tapahtui arkistosiirtoja valtionarkistoon erittäin runsaasti. Vielä vuosina 1922 ja 1923 siirrettiin valtionarkistoon asiakirjoja edellisenä n. 600 ja jälkimmäisenä n. 550 juoksumetriä. Mutta tämän jälkeen tilanpuute alkoi jälleen käydä tuntuvaksi. Vuoden 1935 menoarvioehdotusta laatiessaan valtionarkisto sen vuoksi esitti määrärahan myöntämistä revisiolaitoksesta tulleiden 1889 jälkeisten läänintilien siirtämiseksi maakunta-arkistoihin. Leveransseja ei voitu enää ottaa vastaan samassa laajuudessa kuin ennen, vaan useiden viranomaisten kanssa oli sovittava siirtojen lykkäämisestä siksi, kunnes läänintilien siirto ainakin osittain oli toteutettu. Vuoden 1935 aikana lähetettiinkin Turun, Viipurin ja Oulun maakunta-arkistoihin yhteensä n.930 juoksumetriä. Vaasan maakunta-arkistoon siirrettiin Vaasan läänin läänintilejä vuoden 1937 aikana n. 286 juoksumetriä. Muutamia kymmeniä metrejä muitakin asiakirja-aineksia on siirretty maakunta-arkistoihin, kuten tuonnempana lähemmin kerrotaan.

Vaikka näin saatiinkin ajoittaista helpotusta tilanahtauteen, on viime vuosina käynyt ilmeiseksi, että uuden lisärakennuksen aikaansaamista ei voi enää kauaksi aikaa lykätä. Valtionarkisto onkin tästä menoarvioehdotusten yhteydessä huomauttanut. Suurta haittaa valtionarkistolle on aiheutunut siitä, että virastot - miltei kaikkialla vallitsevan tilanpuutteen vuoksi - ovat halunneet siirtää valtionarkistoon liian tuoreitakin arkistoaineksia, joita ne itse ja monet asiakkaat vielä tavan takaa tarvitsevat. Sikäli kuin ministeriöt saavat itselleen kyllin tilavat ja muuten sopivat arkistosuojat, helpottaa se tilannetta valtionarkistossakin.

Vuoden 1938 aikana oli valtionarkistossa asiakirjoja n. 14.000 juoksumetriä. Vapaana oleva tila on vähäisinä aukkoina eri sarjojen välissä. Sen vuoksi aiheuttaa uusien asiakirjalähetysten vastaanotto tavallisesti aikaisempien asiakirjaryhmien siirtoja paikasta toiseen. Monen viraston kohdalla on vapaa hyllytila supistunut miltei olemattomiin, eikä arkiston sisäisiä siirtomahdollisuuksia ole enää jäljellä juuri nimeksikään.

Viranomaisten arkistoainesten vastaanotto

Valtionarkistosta v. 1918 annetussa ja aikaisemmissakin johtosäännöissä on sen tehtäväksi ilmoitettu säilyttää ja hoitaa sellaisia arkistoaineksia, joilla maan hallinnon tai historian kannalta on pysyvä arvo. Kun valtionarkisto on maakunta-arkistojen perustamiseen saakka ollut maan ainoa yleisarkisto, on sen mahdollisuuksiensa mukaan tullut ottaa hoitoonsa kaikkia sellaisia asiakirjoja, jotka maan hallinnon tai historian kannalta ensi sijassa ovat yleisarkistossa säilyttämistä vaatineet, riippumatta siitä, minkä viranomaisen arkistoaineksia ne ovat olleet.

Niiltä ajoilta lähtien, jolloin valtionarkisto oli pelkkä senaatin arkisto, ovat senaatin ja sen toimituskuntien sekä myöhemmin valtioneuvoston ja ministeriöiden asiakirja-ainekset jatkuvasti muodostaneet tärkeimmän valtionarkistossa säilytettävän virka-arkistoryhmän. Mutta niiden lisäksi - puuttumatta tässä lainkaan Ruotsista siirrettyihin asiakirjasarjoihin - on valtionarkistoon kerätty jo viime vuosisadan puolella etenkin Ruotsin vallan ajalta olevia paikallisten oikeus- ja hallintoviranomaisten asiakirjoja ja vähässä määrin myös eräiden keskusvirastojen asiakirjoja. Se seikka, ettei viimeksi mainittuihin ryhmiin kuuluvia asiakirjoja suuremmassa määrässä vastaanotettu valtionarkistoon, ei suinkaan johtunut niiden historiallisen arvon vähäksymisestä, vaan valtionarkiston rajoitetuista tiloista ja muista käytännöllisistä syistä. Kahtena päänäkökohtana virka-arkistojen asiakirjoja valtionarkistoon vastaanotettaessa on ollut aineiston oma luonne ja sen aikaisemman säilytyspaikan laatu.

Luonteensa puolesta maan pääarkistossa säilytettäviin kuuluvat ensi sijassa maan hallituksen ja keskusvirastojen asiakirja-ainekset. Senaatin ja sen toimituskuntien sekä valtioneuvoston ja ministeriöiden pöytäkirjat, kirje- ja päätöskonseptit sekä kirje- ja anomusaktit on siirretty valtionarkistoon kymmenen vuoden vanhoina ja osittain sitä nuorempinakin, kun sen sijaan diariot on siirretty vasta usean kymmenen vuoden vanhoina.

Sama koskee korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden ja pääasiassa myös oikeuskanslerinviraston asiakirjoja. Valtionarkiston lisärakennuksen valmistuttua voitiin vastaanottaa suuremmassa määrässä myös keskusvirastojen asiakirjoja niiden itsensä esittämien toivomusten mukaan. Muutamat keskusvirastot, kuten posti- ja lennätinhallitus ja metsähallitus luovuttivat vain tilejä, toiset taas, kuten kouluhallitus, tullihallitus, yleisten rakennusten ylihallitus, tie- ja vesirakennushallitus, lääkintöhallitus, merenkulkuhallitus, kauppa- ja teollisuushallitus ja maataloushallitus ovat siirtäneet valtionarkistoon muitakin asiakirja-aineksiansa, joita ei virastotoimintaa varten enää tarvita. Viime vuosina ei valtionarkistoon kuitenkaan, vähäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta, ole voitu enää tilanpuutteen vuoksi vastaanottaa keskusvirastojen siirrettäviksi haluamia asiakirjoja.

Suomen itsenäistyttyä ja valtiollisen aseman kokonaan muututtua useat huomattavat virastot lakkautettiin. Lakkautettujen virastojen arkistot oli jo valtionarkiston johtosäännönkin mukaan siirrettävä valtionarkistoon, ellei senaatti (valtioneuvosto) toisin määrännyt. Kun toimintansa lopettaneet virastot, kuten esim. kenraalikuvernöörinkanslia ja valtiosihteerinvirasto, olivat olleet maan korkeimpia hallintoelimiä, oli sitäkin tärkeämpää saada niiden arkistot siirretyiksi valtionarkiston suojiin säilytettäviksi tutkijoita ja tarvitsijoita varten järjestettäviksi.

Valtionarkiston lisärakennuksen (B-siiven) rakennustyömaata vuonna 1928. Kuvituskuva. Kansallisarkisto.

Jo v:n 1918 aikana siirrettiin kenraalikuvernöörinkanslian ja painoylihallituksen arkistot valtionarkistoon. Ensin mainitun järjestämiseen ja luetteloimiseen valtionarkisto käytti valtioneuvoston suostumuksella kenraalikuvernöörinkanslian entistä reistraattoria ja arkistonhoitajaa: Myöhemmin on mainitun arkiston yksityiskohtaista järjestelyä ja luetteloimista suoritettu valtionarkiston omasta toimesta. - Tarton rauhansopimuksen pohjalla tapahtuneet neuvottelut arkistojenvaihdosta Suomen ja Neuvostoliiton välillä kestivät niin kauan, että vasta v:n 1926 alussa siirrettiin Suomeen pääosa valtiosihteerinviraston arkiston riidatonta osaa ja passiviraston arkisto. Edellistä säilytettiin pakkilaatikoissa valtionarkiston pääportaiden välissä ja jälkimmäistä eräässä kellarihuoneistossa Fredrikinkadun varrella lisärakennuksen valmistumiseen saakka. Toinen lähetys valtiosihteerinviraston arkistoa saapui v. 1930. Sekä tutkijat että asiakkaat ovat sittemmin erittäin runsaassa määrässä käyttäneet näitä laajoja ja arvokkaita arkistoja hyväkseen, kuten on ollut odotettavissakin.

Kaikki edellä mainitut arkistot ovat jo luonteensakin puolesta sen laatuisia, että niitä sopivimmin on säilytettävä maan pääarkistossa. Mutta valtionarkistoon on tässä puheena olevalla ajanjaksona siirretty jonkun verran paikallistenkin hallintoviranomaisten asiakirjoja, joiden luonnollisin sijoituspaikka olisi maakunta-arkisto. Tämä on johtunut siitä, että Suomen maakunta-arkistoverkostoa on niin myöhään alettu perustaa eikä se vieläkään ole täydellinen. Jo v. 1917 oli valtionarkistoon siirretty lähes 100 juoksumetriä Uudenmaan lääninhallituksen arkiston vanhinta 1720-luvulta alkavaa osaa. Myöhemmin v. 1933 siirrettiin mainittua arkistoa v:een 1870 saakka, lähes 250 metriä. Muita valtionarkistoon siirrettyjä paikallisluontoisia valtion viranomaisten tai laitosten arkistoaineksia on esim. Kajaanin piirilääkärin arkisto 1833-1858, eräitä asiakirjanidoksia Turun ja Vaasan hovioikeuksien arkistoista, Varkauden ja Kajaanin kruununtehtaiden asiakirjoja, Helsingin suomalaisen jatko-opiston arkisto, valtion pakolaisavustuskeskuksen paikallisarkistot, Suomen vanhan sotaväen kutsuntapiirien asiakirjoja ym. Ennen Viipurin maakunta-arkiston perustamista vastaanotettiin valtionarkistoon runsaasti Vanhan Suomen paikallisten hallintoviranomaisten asiakirja-aineksia ja Viipurin läänin lahjoitusmaidenhoitajien arkistoja, jotka nyttemmin on siirretty Viipurin maakunta-arkistoon.

Vapaussotaa koskevien kokoelmien kerääminen

Helsingin vapauduttua ”punaisten” vallasta ja kapinan ja vapaussodan lähestyessä loppuaan heräsi ajatus, että oli välttämätöntä ryhtyä toimenpiteisiin tapahtumia koskevien asiakirjain, muistelmien ja muiden todistuskappaleiden talteen ottamiseksi, ennen kuin niistä suuri osa olisi ehtinyt hukkaantua tai turmeltua. Arkiston puolesta kävi sen vuoksi arkkivari Blomstedt Senaatin Kirkollis- ja opetustoimituskunnan silloiselle päällikölle esittämässä asiaa, ja huhtik. 25 p:nä Toimituskunta antoi Valtionarkistolle tehtäväksi ryhtyä keräämään kysymyksenalaisia todistuskappaleita ja muistoja. Valtionarkisto aloittikin työn heti, uskoen keräyksen ja kertyvien kokoelmien järjestämisen arkkivari Blomstedtin johdettavaksi.

Samoihin aikoihin, huhtik. 17 p:nä oli kuitenkin Vaasassa olevan Senaatin Sisäasiaintoimituskunta antanut samantapaisen tehtävän toimikunnalle, jonka puheenjohtajaksi oli määrätty tohtori O. Hannikainen Kuopiosta sekä jäseniksi lehtorit O. A. Kallio Tampereelta ja A. V. Rantasalo Joensuusta, tohtori S. Kuusi Jyväskylästä ja maisteri V. Granlund Vaasasta. Toimikunta piti kokouksen Kuopiossa toukok. 4 p:nä ja päätti Senaatin ratkaistavaksi alistaa, oliko toimikunta tarpeen vaatima, kun Valtionarkisto jo oli ryhtynyt keräystyötä järjestämään, samalla kuitenkin esittäen työohjelman, jonka suorittamiseen jäsenet saattaisivat ryhtyä. Valtionarkistonhoitajan annettua toukok. 13 p:nä toimikunnan mietinnöstä vaaditun lausuntonsa, jossa katsottiin, että Valtionarkiston ja sanotun toimikunnan työohjelmat olivat sovitettavissa yhteen, päätti Senaatti kesäk. 3 p:nä, hyväksyen valtionarkistonhoitajan esittämän suunnitelman, määrätä, että Valtionarkiston oli johdettava ja jatkettava puheenalaista keräys- ja järjestelytoimintaa sekä sen tarkoituksenmukaisimmalla tavalla suorittamiseksi asetuttava yhteyteen kaikkien niiden virastojen ja laitosten sekä yksityistonkin henkilöiden kanssa, jotka tässä suhteessa saattoivat tulla kysymykseen. Valtionarkistonhoitaja sai toimekseen tohtori Hannikaisen kanssa, jonka johtaman toimikunnan itsenäinen toiminta oli lakkaava, viipymättä määrätä hyväksyttyjen ehdotuksien mukaan asetettavat keräys- ja tutkimuspiirit ja niiden pääasiamiehet sekä laatia tarkemmat suunnitelmat tutkimus- ja keräystyötä varten kuin myös ryhtyä kaikkiin muihin tarpeellisiin toimenpiteisiin kysymyksessä olevan toiminnan keskittämiseksi Valtionarkiston johtoon.

Tohtori Hannikaisen johtaman toimikunnan jäsenten ja Valtionarkistossa tarkoitusta varten asetetun keräystyön johtajan kanssa valtionarkistonhoitaja kesäk. 6 p:nä piti kokouksen, jossa maa jaettiin piireihin, joiden jokaisen johtoon oli asetettava asiantunteva henkilö. Piirit määrättiin etupäässä silmällä pitäen liikennesuhteita ja saatavissa olevia sopivia työnjohtajia.

Valtionarkiston amanuenssi Gunnar Sohlberg. Kuvituskuva. Kansallisarkisto.

Osaksi jo ennen kesäkuussa pidettyä kokousta, osaksi myöhemmin Valtionarkisto kääntyi maan siviili- ja eräiden sotilasviranomaisten puoleen pyytäen heidän myötävaikutustaan kaikkien kysymykseen tulevien ainesten talteen saattamiseksi, jota paitsi armeijan ylipäällikköä pyydettiin antamaan vastaavat määräykset alaisilleen virkamiehille ja laitoksille. Yksityisten henkilöiden puoleen käännyttiin sekä yleisillä kehotuksilla sanomalehdissä että mieskohtaisilla kirjeillä ja suullisesti. Niin hyvin Valtionarkisto kuin sen pääasiamiehet hankkivat sitäpaitsi eri paikkakunnilla asianharrastajia asiamiehikseen. Kaikkiaan levitettiin tuhansia kehotuksia ja kaavakkeita, tehtiin matkoja ja koetettiin muutenkin herättää harrastusta sekä yleensä valvoa, että papereita ei päässyt hukkaantumaan eikä muistitietoja häipymään muistista. Senaatin elok.15 p:nä myöntämällä 10,000 markan määrärahalla on työn aiheuttamia erikoiskustannuksia korvattu; mm. on Valtionarkistossa arkkivari Blomstedtin apulaisena elok. 1 p:stä lähtien toiminut maisteri Gunnar Sohlberg.

Ilahduttavan runsaasti saapui Valtionarkistoon aineksia jo v. 1918 sekä asiamiehiltä ja viranomaisilta että yksityisiltä henkilöiltä. Lopulliset tulokset alkoivat kuitenkin ilmetä vasta v.1919.

Varsinainen järjestetty, säännöllinen keräystyö lopetettiin keväällä 1919, koska ei katsottu olevan syytä sitä enää jatkaa entisessä laajuudessaan etenkin, kun tarkoitukseen myönnetyt rahavarat olivat jo loppumassa. Keväällä ja kesällä lähettivät ne asiamiehet, jotka olivat jotakin saaneet aikaan, työnsä tulokset Valtionarkistoon. Osittain ovat tulokset olleet varsin ilahduttavia. Tarmokkaimmin näkyvät toimineen Karjalan piirin asiamiehet, leht. A. V. Rantasalo (Joensuusta), joka suuresti oli edistänyt toimintaansa yksityisesti keräämällä kustannusten peittämiseen tarvittavat, sangen runsaat varat, ja Tampereen-Porin asiamies, maist. Kyösti Kaukovalta (Tampereelta). Hyvin tuloksia on merkittävä myöskin Viipurin piirin asiamiehen, leht. K. Soikkelin, Keski-Suomen piirin asiamiehen, toht. S. Kuusen ja Kotkan ja Haminan piirin asiamiehen, toht. R. Engelbergin työstä. Muiden asiamiesten toiminta on muistutuksistakin huolimatta ollut laimeata, minkä vuoksi onkin täytynyt koettaa muita teitä korvata eräiden heikkotuloksista toimintaa. Sekä Valtionarkiston taholta tulleiden kehotusten johdosta että omasta aloitteestaan ovatkin lukuisat henkilöt lahjoittaneet tai myyneet kokoelmiin kirjoittamiansa muistelmia tai muita todistuskappaleita.

Huomattava määrä todistuskappaleita on tänäkin vuonna saatu myös eri ministeriöistä ja keskushallituksista tai niiden alaisista virastoista taikka muilta viranomaisilta. Tärkein, mitä arvokkain lisäys kokoelmaan saatiin Valtioneuvoston helmik. 13 p:nä tekemän päätöksen nojalla, jolla hyväksyttiin Valtionarkiston edellisen vuoden lokak. 12 p:nä tekemä esitys, että Väliaikaista lennätinhallitusta ja Rautatiehallitusta käskettäisiin luovuttamaan kaikki niiden huostassa olevat sähkösanomat, ainakin v:n 1917 marraskuun alusta lähtien ja, jos mahdollista, Venäjän vallankumouksesta saakka aina kesään 1918 asti, säilytettäviksi Valtionarkistossa. Sähkösanomat on kuitenkin pidettävä salaisina asiakirjoina, joita ei ilman Valtioneuvoston erikoista lupaa saa julkaista eikä niistä kenellekään ilmoittaa; kuitenkin on niin hyvin Väliaikaisen lennätinhallituksen kuin myös Rautatiehallituksen oleva oikeus tarpeen tullen esteettömästi käyttää kyseessä olevia niille kuuluneita sähkösanomia. Syksyn kuluessa on sähkösanomakokoelmia ollut tutkimassa eräitä henkilöitä Suomen vapaussodan historian komitean puolesta, jolle siihen myönnettiin oikeus syysk. 30 p:nä.

Kun asiakirjoja ja muistoja kerättäessä joukkoon oli tullut yhtä ja toista sellaistakin, millä ei ollut suoranaista yhteyttä vapaussodan tai kapinan kanssa, ja kun eräät työväenyhdistykset näyttivät, sen jälkeen kuin niiden omaisuudet oli vapautettu takavarikosta, pyrkivän vaatimaan takaisin Valtionarkistosta sitä, mitä niiden huoneistoista - enimmäkseen tutkijaviranomaisten toimesta - oli joutunut arkiston huostaan, oli päätettävä miten näihin vaatimuksiin oli suhtauduttava. Lähimmän aiheen tähän antoi Turun läänin eteläisen vaalipiirin sosiaalidemokraattinen piiritoimikunta, joka marrask. 7 p:nä lähettämässään kirjeessä pyysi Valtionarkistoa toimittamaan Maarian piirin nimismiehen Valtionarkistoon lähettämät Paattisten työväenyhdistyksen asia- ja pöytäkirjat joko sanotulle nimismiehelle hänen palauttaakseen ne niiden omistajalle tai mainitulle piiritoimikunnalle. Saadakseen selvyyden siitä, miten oli meneteltävä tällaisten pyyntöjen suhteen, jotka voisivat käydä seurauksiltaan varsin tuhoisiksi kysymyksessä olevalle kokoelmalle, lähetti Valtionarkisto marrask. 18 p:nä Kirkollis- ja opetusministeriölle ilmoituksen niistä periaatteista, joita Valtionarkiston oli aikomus seurata. Valtionarkisto katsoi, että ne pöytäkirjat ja niihin verrattavat asiakirjat, jotka todistettavasti ovat olleet työväenjärjestöjen omaisuutta ja joilla ei ole ollut mitään suoranaista tekemistä kapinan tai sen valmistelujen kanssa, olivat pyynnöstä palautettavat niiden omistajille, jota vastoin sellaiset asiakirjat ja muut todistuskappaleet, jotka suorastaan koskevat kapinaa ja sen valmisteluja tai osanottoa siihen, oli pidettävä Valtionarkistossa. Jos jokin asiakirja sisälsi sekä pidätettävää että palautettavaa, oli edellisenlaatuinen aineisto sopivalla tavalla irrotettuna jätettävä Valtionarkiston kokoelmiin. Ministeriö esitti asian Valtioneuvostolle, joka marrask. 27 p:nä hyväksyikin Valtionarkiston esittämät periaatteet noudatettaviksi.

Kun viimeksi mainitun päätöksen johdosta tässä puheena oleva kokoelma ei saata menettää sanottavan arvoisia todistuskappaleita ja kun siihen nyttemmin tulee lisiä vain epäsäännöllisesti ja yleensä verraten vähäisiä, voidaan varsinaista keräystyötä pitää v:n 1919 kuluessa loppuun suoritettuna. Mahdollisuutta myöten aloitettiin sanottuna vuonna myös järjestystyöt, joiden hoito on ollut uskottuna amanuenssi Sohlbergille ja joissa myös ennen vuoden loppua oli päästy hyvään alkuun.

Kaikkiaan tekevät vapaussodan ja kapinan arkistokokoelman eri asiakirjat, joiden merkitys noiden aikojen ja tapahtumain tuntemiselle on arvioitava erittäin suureksi, noin 67 juoksevaa hyllymetriä.

Suomen asutuksen yleisluettelo

Suomen asutuksen yleisluettelon "isä" Jalmari Finne kirjastossaan. Kuvituskuva.

Jo parinkymmenen vuoden ajan oli kirjailija Jalmari Finne kerännyt etupäässä Valtionarkiston kokoelmista aineksia hakemistoa varten, jonka avulla saataisiin selville sukujen ja talojen vaiheet 1500-luvun puolivälistä 1800-luvun alulle asti. Kun hänen käyttämänsä ja vähitellen yhä tarkoituksenmukaisemmaksi kehittämänsä järjestelmä osoittautui käytännölliseksi ja erittäin hyviä tuloksia antavaksi, heräsi ajatus saada se käsittämään koko maa eikä ainoastaan sitä rajoitettua aluetta, johon kirjailija Finne aluksi oli työnsä kohdistanut. Tällainen laajaperäinen työ ei kuitenkaan ole toteutettavissa muuta kuin runsain apuvoimin ja varsin huomattavin kustannuksin. Sen tähden tehtiin vuoden 1928 valtiopäivillä aloite vuotuisen 150,000 markan määrärahan ottamisesta valtion menoarvioon sitä varten; aloitteentekijät liittivät esitykseensä allekirjoittaneen herra Finnen työstä ja sen siihenastisista tuloksista antaman lausunnon. Eduskunnan sivistysvaliokunta puolsi aloitetta eräin muutoksin, matta valtiovarainvaliokunta ei katsonut voivansa ottaa summaa menoarvioehdotuksesta antamaansa mietintöön. Kuitenkin Eduskunta myönsi vuoden 1929 ylimääräiseen menoarvioon sanotun summan, joka oli asetettava Valtionarkiston käytettäväksi. Viitaten raha-asia-aloitteeseen Opetusministeriö tammikuun 31. päivänä 1929 kehotti Valtionarkistoa antamaan lausunnon siitä, miten tämä työ, joka tulee vaatimaan vuosia, olisi järjestettävä ja nyt myönnetty määräraha käytettävä. Saatuaan Valtionarkiston lausunnon Opetusministeriö helmikuun 13 päivänä vahvisti toistaiseksi noudatettavaksi ohjeet työn suorittamista varten ynnä määräykset myönnetyn määrärahan käyttämisestä.

Ottaen huomioon sen, että Eduskunta oli ottanut kysymyksessä olevan määrärahan vuoden 1929 ylimääräiseen menoarvioon sillä nimenomaisella edellytyksellä, että työ oli vaativa useita vuosia, esitti valtionarkisto keväällä lähettämässään menoarvioehdotuksessa, että määräraha, 150.000 markkaa, vuoden 1930 alusta merkittäisiin Valtionarkiston vakinaisten menojen joukkoon. Valtionarkisto oli sitä mieltä, että se aineisto, mitä siihen asti oli valmistunut, oli selvää, kokeiluista päättäen yksityiskohdissaan luotettavaa ja hyvän yleiskatsauksen tarjoavaa, sekä katsoi saattavansa olettaa, että luettelo, kun se on täysin valmiina, on herättävä huomiota maan rajojen ulkopuolellakin; se oli tieteelliselle tutkimustyölle tarjoava arvaamatonta apua usealla eri alalla, ja samoin oli sen merkitys monelle käytännöllistä tarkoitusta varten suoritettavalle tutkimus- ja selvitystyölle oleva erittäin huomattava. Hallitus ottikin sanotun määrärahan ehdotukseensa Valtionarkiston vakinaiseksi menoarvioksi, ja Eduskunta hyväksyi ehdotuksen. Siten on työlle taattu varma taloudellinen pohja.

Opetusministeriön vahvistamien ohjeiden mukaisesti on kirjailija Finne Suomen asutuksen yleisluetteloa varten 1929 suoritetuista valmistelutöistä ja niiden tuloksista antanut seuraavan kertomuksen:

[PUUTTUU]

Valtionarkiston sisäinen virastotoiminta

Virkamieskunta

Työskentelyä Hämeenlinnan maakunta-arkistossa vuonna 1936. Kuvituskuva. Kansallisarkisto.

Valtionarkiston vakinaisia virkamiehiä olivat v. 1918 vahvistetun johtosäännön mukaan valtionarkistonhoitaja ja kaksi arkistonhoitajaa. Sen lisäksi oli valtionarkistossa ylimääräisiä amanuensseja, jotka valtionarkistonhoitaja otti palvelukseen ja joiden lukumäärä riippui senaatin tarkoitukseen myöntämästä määrärahasta. V:sta 1917 oli varattu määräraha viiden amanuenssin palkkaamiseen. Sillä tavoin oli valtionarkiston virkamieskunnan lukumäärä kiteytynyt kahdeksaksi, joista kolme oli vakinaista ja viisi ylimääräistä. Varsinaisia harjoittelijoita ja muita ylimääräisiä virkamiehiä ei vuosina 1918-1925 ensinkään ollut. Amanuenssien sijaisina palveli tuona aikana kumminkin kaikkiaan kahdeksan henkilöä.

Valtionarkiston sisäisen virkatoiminnan kasvu on v:sta 1926 alkaen pakottanut suuresti lisäämään virkamieskunnan lukumäärää.

Lisäksi on valtionarkiston täytynyt ottaa huomioon myös kehittymässä olevan maakunta-arkistolaitoksen virkamiestarve, joka voidaan tyydyttää ainoastaan valtionarkiston kouluttamin voimin. Vakinaisen virkamiehistön kasvu ei kumminkaan, vaikka se onkin ollut huomattava, ole voinut käydä rinnan työvoimien tarpeen lisääntymisen kanssa. Valtionarkisto on näin ollen joutunut suurelta osalta toimimaan ylimääräisten virkamiestensä suorittaman työn varassa.

Valtionarkiston vakinainen virkamieskunta sai suuren lisäyksen, kun amanuenssin virat maaliskuun 16 päivänä 1928 annetulla asetuksella vakinaistettiin. Viidestä amanuenssin virasta muodostettiin tällöin kaksi vanhemman ja kolme nuoremman amanuenssin virkaa, joihin virkojen entiset haltijat ilman hakemusta nimitettiin. Kolmannen arkistonhoitajan viran perustamisesta annettiin asetus tammikuun 23. päivänä 1931. Toimistossa esiintyviä käytännöllisiä töitä varten perustettiin kanslistin virka tammikuun 14. päivänä 1938 annetulla asetuksella. Valtionarkistossa on siis nykyisin kymmenen vakinaista virkamiestä, nimittäin valtionarkistonhoitaja, kolme arkistonhoitajaa, kaksi vanhempaa ja kolme nuorempaa amanuenssia sekä kanslisti.

Harjoittelijoina ja ylimääräisinä virkamiehinä on vuosina 1926-1938 palvellut kaikkiaan 32 henkilöä. Sitä paitsi on 6 henkilöä harjoitellut lyhyehkön aikaa lähinnä saavuttaakseen lisäkokemusta virka-arkistojen hoitoa ja järjestämistä varten tarpeellisissa arkistotehtävissä. Osa harjoittelijoista on ennen pitkää siirtynyt muille aloille; kumminkin on edellä mainituista 32 harjoittelijasta tasan puolet, siis 16, vakinaisina virkamiehinä astunut maan arkistolaitoksen palvelukseen, jota paitsi 6 edelleen palvelee ylimääräisenä. Tätä nykyä on valtionarkistossa 3 ylimääräistä amanuenssia, 2 ylimääräistä apulaista ja maakunta-arkiston harjoittelija.

Huomattavaa työvoiman lisäystä edustavat vielä n. s. virastovaratyöntekijät, joita valtionarkistossa on työskennellyt vuodesta 1935 alkaen. Vuoden 1938 lopussa valtionarkiston töissä oli 7 virastovaratyöntekijää.

Valtionarkiston vakinaiset virkamiehet vuosina 1918—1938 käyvät ilmi seuraavista luetteloista, joihin on kumminkin otettu mukaan myöskin ennen amanuenssin virkojen uutta järjestelyä ylimääräisissä amanuenssin viroissa palvelleet henkilöt.

Valtionarkistonhoitajat

• Johan Wilhelm Ruuth 1917-1926
• Kaarlo Viljanti Blomstedt 1926-

Arkistonhoitajat

• Torsten Edvard Hartman 1905-1927
• Kaarlo Viljanti Blomstedt 1917-1926
• Karl William Rauhala 1927-1934
• John Erik Roos 1927-
• Ragnar Nikolaus Rosen 1931-1937
• Yrjö Fredrik Nurmio 1934-
• Martti Aatto Olavi Kerkkonen 1937-

Albin Hästesko tutkijasalin päivystäjänä Valtionarkistossa keväällä 1937. Kuvituskuva. Kansallisarkisto.

Amanuenssit 1918-1928

• Erland Albert Hästesko 1899-1928
• Kurt Lorentz Antell 1914-1928
• John Erik Roos 1917-1927
• Karl William Rauhala 1917-1927
• Bruno Lorentz Nicolaus Lesch 1918-1919
• Gunnar Henric Sohlberg 1919-1921
• Ragnar Nikolaus Rosén 1922-1928
• Yrjö Fredrik Nurmio 1927-1928
• Herman Alfred Turja 1927-1928

Vanhemmat amanuenssit 1928-

• Kurt Lorentz Antell 1928—1935
• Ragnar Nikolaus Rosén 1918—1931
• Yrjö Fredrik Nurmio 1931—1934
• Uuno Vihtori Tuominen 1934—1936
• Pentti Uuno Nathanael Renvall 1935-
• Toivo Tapio Rinne 1936—1937
• Herman Alfred Turja 1937—

Nuoremmat amanuenssit 1928-

• Erland Albert Hästesko (v.t.) 1928-1938
• Yrjö Fredrik Nurmio 1928—1931
• Herman Alfred Turja 1928-1936
• Uuno Vihtori Tuominen 1931—1934
• Toivo Tapio Rinne 1934-1936
• Berndt Ludvig Federley 1936-
• Reino Kalervo Kuusi 1936 —1937
• Sylvi Ingeborg Möller 1937—
• Arvo Arthur Otto Olof Seitkari 1938-

Kanslisti

• Helvi Kyllikki Tervo 1938-

Kirjeenvaihto. Jäljennökset. Selvitykset. Lainaukset virastoihin.

Valtionarkisto on samalla kertaa virasto ja tieteellinen tutkimuslaitos. Arkistovarikkona se perii käytännöllisluontoisia tehtäviä niitten virastojen kirjaamoilta, joitten arkistot se on ottanut huostaansa. Se joutuu säilyttämänsä arkistoaineksen perusteella suorittamaan monenmoisia selvittelyjä sekä virastoille että yksityisille, vastaamaan tiedusteluihin, antamaan jäljennöksiä ja lainaamaan virastoille niitten tarvitsemia asiakirjoja. Tämänluontoiset tehtävät ovat kasvaneet sitäkin suuremmiksi, kun valtionarkiston on virastoissa vallitsevan tilanahtauden vuoksi ollut pakko vastaanottaa hyvinkin nuorta asiakirja-ainesta, jota vielä alinomaa tarvitaan. Valtionarkiston hallinnollisena osastona on sen virastotehtävistä huolehtinut toimisto, jolle myöskin valtionarkiston kirjeenvaihdon hoitaminen ja tilinpito on kuulunut.

Valtionarkiston kirjeenvaihto on viimeksi kuluneena 20-vuotiskautena kasvanut suunnilleen kaksikymmenkertaiseksi. Huomattavimpia syitä tähän ilmiöön ovat virastotehtävien lisääntymisen ohella maakunta-arkistojen perustaminen ja tutkimustarkoituksia palveleva asiakirjojen lainausliike.

Kirjeenvaihdon kasvua kuvastavat parhaiten seuraavat numerot:

	Menneitä kirjeitä ja muita lähetyksiä	Saapuneita kirjeitä, paketteja y. m.
1919	82	72
1926	97	110
1928	400	340
1931	781	845
1932	1218	2015
1935	1548	1157
1938	1644	1210

Moninkertaistuneet ovat myöskin valtionarkiston muut toimistotehtävät. Annettujen jäljennösten lukua ovat suuresti paisuttaneet maksuttomat hengillepanotodistukset, joita valtionarkisto on joutunut antamaan kunnallisille huoltoviranomaisille aika ajoin niinkin paljon, että ne ovat tuottaneet haittaa arkiston varsinaisille tehtäville. Huippuunsa nousi henkikirjoitusselvittelyjen lukumäärä v. 1932, jolloin sen johdosta kirjeenvaihdon hoitaminen ja jäljennösten toimittaminen muodostui erittäin raskaaksi. Nyttemmin tämä asia on saatu järjestetyksi suurin piirtein tyydyttävälle kannalle siten, että valtionarkisto antaa hengillepanotodistuksia ainoastaan silloin, kun niitä ei voida saada asianomaisista henkikirjoittajan arkistoista. Jäljennöstilausten kasvu käy ilmi seuraavista numeroista:

v. 1919	242
1926	243
1931	555
1932	1317
1935	561
1938	512

Maksuttomia hengillepanotodistuksia näistä oli v. 1932 1034 ja v. 1938 227.

Valtionarkiston uusi toimisto vuonna 1929. Kuvassa ilmeisesti maisteri H. A. Turja. Kuvituskuva. Kansallisarkisto.

Suunnilleen samassa suhteessa kuin jäljennöstilaukset on kasvanut virastolainojen määrä. Voimassaolevan johtosääntönsä mukaisesti valtionarkisto voi lainata Helsingissä oleville ministeriölle ja keskusvirastoille asiakirjoja, jotka ovat tarpeellisia niissä esilläolevia asioita käsiteltäessä; keskusvirastojen välityksellä ovat lainoja saaneet myöskin maaseudun virastot, m. m. lääninhallitukset. Asiakirjoja on lainattu virastoihin seuraavasti:

1919	247
1926	346
1931	321
1935	573
1938	504

Valtionarkiston kasvavaa merkitystä virastojen ja suuren yleisön tarpeita palvelevana hallinnollisena laitoksena kuvastaa hyvin toimiston asiakkaiden lukumäärä. Virastojen ja yksityisten puolesta kävi valtionarkiston toimistossa tietoja hakemassa, jäljennöksiä tilaamassa ja virastolainoja järjestämässä

v. 1919	194 henkilöä
1920	500
1926	772
1931	963
1935	1274
1938	1413

Valtionarkisto tutkimuslaitoksena

Tutkijamäärän kasvaminen

Valtionarkiston yhä vahvistuvaa asemaa ja merkitystä tieteellisenä tutkimuslaitoksena kuvastaa parhaiten tutkijakäyntien lukumäärän moninkertaistuminen. Koko maailmansodan ajan arkisto oli työskennellyt hyvin vaikeissa olosuhteissa, ja v. 1918 se kapinan johdosta joutui olemaan suljettuna liki neljä kuukautta. Tutkijakäyntejä oli tuona poikkeuksellisena vuonna vain 3305. Mutta vielä itsenäisyysajan ensi vuosinakin tutkijamäärä oli tavattoman alhainen. V. 1919 saavutettiin luku 4938, joka ei vielä likikään vastannut sodan edellistä tasoa.

Vielä sitäkin tutkijamäärä laski ollen v. 1921, jolloin oltiin syvimmässä aallonpohjassa, ainoastaan 4320. Yleinen olojen epävarmuus, kallis aika ja kohtuuttoman korkeat painatuskustannukset tekivät niinä vuosina tieteellisen tutkimuksen harjoittamisen tavattoman vaikeaksi ja supistivat tutkimusharrastuksen vähimpään mahdolliseen. Olojen vakiintuessa alkaa v:sta 1922, jolloin merkittiin tilastoon 5845 tutkijakäyntiä, varma ja tasainen nousu lukuunottamatta vuosia 1927—1928, jolloin arkistoa rakennustöitten vuoksi aika ajoin oli pakko pitää suljettuna, tutkijamäärän yhtämittaista kasvua on jatkunut viime vuosiin saakka. Ei edes n. s. pulavuosina ole vähennystä havaittavissa. Myöskään ei maakunta-arkistojen perustaminen ole mitenkään vähentävästi vaikuttanut valtionarkiston tutkijamäärään. Kenties se on sitä pikemminkin lisännyt, maakunta-arkistoista kun melko runsaasti lainataan asiakirjoja valtionarkistossa käytettäväksi. Tutkijakäyntien määrän kasvua kuvastavat seuraavat luvut:

Valtionarkiston tutkijasali B-siiven rakentamiskaudella vuonna 1928. Kuvituskuva. Kansallisarkisto.

	Tutkijakäyntejä	Tilattuja arkkivaalioita	Jätettyjä tilauksia
1926	10814
1931	10920	12102	6170
1934	15552	26043	10646
1936	16981	28198	12078
1937	16558	29512	13789
1938	14918	28639	11477

Käytettyjen arkkivaalioitten ja tilausten lukumäärät, joista tilastoa on tehty v:sta 1928, täydentävät ja selventävät sitä kuvaa, jonka tutkijakäyntien perusteella sai valtionarkiston tutkijasalin käytöstä. Niitä tarkastettaessa käy ilmi, että lainausliike tutkijasalissa on noussut vielä v. 1937. Viime vuonna taas on vähäistä laskua havaittavissa; sitä ei kumminkaan oikealla tavoin kuvasta tutkijakäyntien lukumäärä, joka nyt on laskettu hieman toisin kuin aikaisemmin.

Tutkijasalin käytön vilkastumisesta on välttämättömänä seurauksena ollut tutkijasalin aukioloajan pidentäminen. V. 1918 annettu ohjesääntö määräsi tutkijasalin pidettäväksi avoinna klo 10 ap.—3 ip. ja 6—8 ip. Iltapäivätunnit olivat tässä järjestelmässä uutuus, joka tosin oli määrätty käytäntöön otettavaksi jo pari vuotta aikaisemmin, mutta jota päästiin täysin toteuttamaan vasta sodan päätyttyä. Tutkijasalin aukioloaikaa pidennettiin uudelleen helmikuun 11 p. 1927 annetulla asetuksella. Sen mukaan tutkijasali oli pidettävä avoinna klo 10—16 ja 18—20 talvikuukausina ja kolmena kesäkuukautena 10—15 ja 18-20 (lauantaisin ainoastaan 10-14). V:n 1938 huhtikuusta lähtien arkistoa on kokeilutarkoituksessa pidetty talvikuukausina avoinna yhtämittaisesti klo 10—20. Täten saadut lisätunnit ovatkin osoittautuneet tarpeellisiksi.

Lainausliike tutkimustarkoituksiin

Tutkijain työtä valtionarkisto on koettanut edistää myöskin lainaamalla asiakirjoja koti- ja ulkomaisista arkistoista käytettäväksi valtionarkiston tutkijasalissa ja puolestaan myöntämällä samanlaisia lainoja muille tieteellisille laitoksille. Pari vuosikymmentä sitten tieteellisiä lainoja esiintyi hyvin harvoin. Kotimaisista arkistoista, pääosin kirkkoherranvirastoista lainattiin vuosittain muutama kymmen asiakirjoja, esim. v. 1919 47 arkkivaaliota 16 eri lainana, useina seuraavina vuosina ei sitäkään. Lainoja valtionarkistosta muille tieteellisille laitoksille ei juuri ollenkaan annettu. Arkiston v. 1918 vahvistettu johtosääntö ei edes tuntenut tieteellisiä lainoja, vaan ainoastaan virastolainat. Niin ollen oli jokaista tutkimustarkoituksiin myönnettävää lainaa varten haettava erikseen valtioneuvoston lupa, mikä tietenkin paljon vaikeutti lainausten vaihtoa.

Tuomiokirjoja Valtionarkistossa vuonna 1937. Kuvituskuva. Kansallisarkisto.

Tähän asiantilaan saatiin muutos 1920-luvun puolivälissä. Useimmat tuomiokapitulit antoivat kiertokirjein ohjeita asiakirjojen lainaamisesta valtionarkistoon; ehdoiksi asetettiin yleensä lainojen määräaikaisuus sekä pakkaus- ja lähetyskulujen korvaaminen. Valtionarkiston oikeus harkintansa mukaan ratkaista kotimaisten tieteellisten laitosten laina-anomukset vahvistettiin valtioneuvoston päätöksellä syyskuun 30. päivänä 1926. Sen mukaisesti voidaan lainoja myöntää tieteellisille laitoksille, joiden huoneiston turvallisuudesta on hankittu selvitys. Lähetyskustannukset suorittaa lainaava laitos; erittäin arvokkaita asiakirjoja ei lainata, ei myöskään semmoisia, joita alinomaa tarvitaan valtionarkistossa. Vilkkaimmaksi lainausten vaihto on tietenkin muodostunut sen ja perustettujen maakunta-arkistojen kanssa. Niitten ohessa on joitakin muita arkistoja ja tieteellisiä kirjastoja hyväksytty sellaisiksi laitoksiksi, joille lainoja valtioneuvoston päätöksen edellyttämällä tavalla voidaan myöntää.

Lainausperusteiden vahvistamisen ja maakunta-arkistolaitoksen muodostumisen jälkeen kotimaisten lainojen lukumäärä on huomattavasti noussut. Valtionarkistoon lainattiin kotimaisilta laitoksilta v. 1927 147 asiakirjayksikköä, v. 1931 295 asiakirjayksikköä, v. 1935, jolloin määrä oli korkeimmillaan, 499 ja v. 1938 295 asiakirjayksikköä. Lainojen lukumäärä oli v. 1927 38, v. 1931 58, v. 1935 112 ja v. 1938 69. Kotimaisille tieteellisille laitoksille valtionarkisto lainasi v. 1927 24 arkistoyksikköä, v. 1931 62, v. 1935 252 ja v. 1938 326 asiakirjayksikköä. Lainoja on myönnetty v. 1927 6, v. 1931 35, v. 1935 70 ja v. 1938 114.

Asiakirjalainojen järjestäminen on epäilemättä säästänyt tutkijoilta monia kalliita matkoja ja oleskelua vieraalla paikkakunnalla. Varsinkin silloin kun tarvitaan jostakin arkistosta suhteellisen pieni määrä asiakirjoja lyhytaikaista käyttöä varten, on lainausmahdollisuuden tuottama etu ilmeinen. Lainat on koetettu järjestää niin, ettei niistä ole koitunut haittaa lainaaville laitoksille ja siellä työskenteleville tutkijoille. Lainausmahdollisuuksien laajentaminen ja lainojen joustavampi järjestely ovat tietenkin suuressa määrin riippuvaisia maan arkistolaitoksen yleistasosta. Nimenomaan maakunta-arkistolaitoksen kehitys avaa tässä suhteessa aivan uusia mahdollisuuksia.

Myöskin useitten ulkomaisten tieteellisten laitosten kanssa valtionarkisto on ollut säännöllisessä lainausten vaihdossa. Tämäntapaisten suhteiden solmiminen onkin ollut erittäin tärkeää juuri meidän arkistolaitoksellemme, kun näet tavaton määrä aivan keskeistä Suomen historian lähdeaineistoa on ulkomaisissa arkistoissa. Paljon vähäisempää on se meidän arkistojemme materiaali, joka saattaa kiinnostaa ulkomaalaista tutkijaa. Kumminkin on luonnollista, että asiakirjalainoja on suuremmassa määrin voitu ruveta ulkomailta hankkimaan vasta sen jälkeen, kun valtionarkisto valtioneuvoston kesäkuun 21. päivänä 1928 tekemällä päätöksellä oli saanut oikeuden harkintansa mukaan myöntää asiakirjalainoja tieteellistä tutkimusta varten ulkomaisille arkistoille ja kirjastoille. Säännöllisessä lainausten vaihdossa on oltu nimenomaan Ruotsin valtionarkiston ja sota-arkiston, Tukholman kaupunginarkiston, Tukholman kuninkaallisen kirjaston, Lundin ja Upsalan yliopiston kirjastojen, vähemmässä määrin myöskin muitten Skandinavian arkistojen ja kirjastojen kanssa. Viime vuosina ovat myös lainaussuhteet Tartossa olevan Viron valtion keskusarkiston ja Tallinnan kaupunginarkiston kanssa osoittaneet suurta vilkastumista. Henkilökohtaisilla neuvotteluilla ulkomaisten arkistojen johtajien kanssa on sovittu lainaustoiminnassa noudatettavista periaatteista. Muutaman kerran on yleisen kansainvälisen käytännön mukaisesti järjestetty asiakirjalainoja myöskin kaukaisempien ulkomaisten tieteellisten laitosten kanssa. Kansainvälisessä arkistoasiakirjain lainaustoiminnassa noudatettavista periaatteista valtionarkistolla on asiaa koskevan Kansainliiton aloitteen johdosta ollut tilaisuus antaa lausuntonsa toukokuun 3. päivänä 1926.

Ulkomaisten asiakirjalainojen määrä on tilapäisistä seikoista riippuen eri vuosina suurestikin vaihdellut. Kovin korkeaksi se ei koskaan ole voinut nousta, asiakirjalainoilla kun ei ole ollut tarkoitus korvata suurempia tieteellisiä töitä varten edelleenkin välttämättömiä tutkimusmatkoja. Ulkomaisilta laitoksilta on tutkijain valtionarkistossa käytettäväksi lainattu v.1926 6 asiakirjayksikköä, v. 1931 22, v. 1935 7 ja v. 1938 48 asiakirjayksikköä. Lainojen lukumäärä on vastaavissa tapauksissa ollut v. 1926 3, v. 1931 9, v. 1935 4 ja v. 1938 13. Ulkomaisille tieteellisille laitoksille valtionarkisto on puolestaan myöntänyt lainaksi v. 1928 poikkeuksellisesti kokonaista 138 asiakirjayksikköä, v.1931 9, v. 1935 5 ja v. 1938 1. Myönnettyjen lainojen lukumäärä on ollut v. 1928 18, v. 1931 2, v. 1935 2 ja v. 1938 1. Muutamina vuosina ei valtionarkiston asiakirjoja ole ollenkaan pyydetty lainaksi ulkomaisiin arkistoihin.

Paitsi myöntämällä asiakirjalainoja valtionarkisto on palvellut ulkomaistakin tieteellistä tutkimusta toimittamalla fotostaattijäljennöksiä täällä säilytettävistä asiakirjoista.