Armon ikivuori

10. Armon ikivuori. Kirjoittanut Simo Korpela

En etsi, Jeesus, mailman ystävyyttä,

Kun sun saan ystäväksen nimittää.

Maailman ystävyys on itsekkyyttä,

Sun voimaa, autuutta ja elämää.

Tuo mailman rakkaus on synnin tulta.

Se loistaa, kimeltää kuin kirkas kulta,

Vaikk’ olennolt’ on tuulta tyhjempää.

Siks lumoo laumoja sen kauniit muodot,

Mut harvat, Jeesus, sua rakastaa.

Ne on kuin meress’ yksinäiset luodot,

Joit’ tyrskyt joka puolelt’ ahdistaa.

Mut aina nostavat he puhtaan rinnan

Ylitse meren vaahtoavan pinnan,

Sill’ ikivuoresta he kohoaa.

Ja Siion on se armon ikivuori;

Ain’ taivaaseen se nostaa huippujaan.

Siks sinne kiidän mä kuin kotka nuori.

Oi pieniks sieltä näyttää puuhat maan,

Pieniksi vuoret, mataloiksi laksot,

Lyhyiksi vuosisadat, ajanjaksot,

Kun kaikki nään mä kokonaisenaan.

On suloist’ olla siellä, Jeesus, luonas,

Sä kaiken perustus ja kaiken pää.

Siell’ uskossa saa lampaasi ja vuonas

Sylissäs, hyvä paimen, levähtää,

Hengittäin puhdast’ ilmaa ijäisyyden,

Puhdasta sumuist’ ajan, itsekkyyden.

Sua syystä, Jeesus, hurskaat ylistää.

En mailman ystävyydest’ enää huoli,

En enää hämmästy sen vihaakaan.

Ken Herrall’ elää, synnille se kuoli

Ja kuolee joka päivä uudestaan.

Ain’ pedon merkkejä siit’ armo poistaa;

Niin päivä päivält’ ihanammin loistaa

Jeesuksen kuva uskovaisistaan.

Lähde: Korpela, Simo 1904: 75 virttä. Werner Söderström, Porvoo.