Aulanko. Kuwaansa katselia.

Aulanko. "Wai niin"..

Aulanko. Kuwaansa katselia. Kirjoittanut anonyymi

Aulanko. Wenäläiset.

Aulanko.

Kuwaansa katselia.

Hämeen-linna — sinä olet tosin iki-wanha ja sinun punainen muotos on harmautunut, aan sinun kunnias ja mainees eiwät ole sinun ikäs wertaiset. Suomenmaassa ei ole monta linnaa ollut, waan niissäkin harwoissa on niitä ollut kylliksi. Jokaisella maakunnalla oli aitanaan linnansa, asujanten rasitutseksi. Siinä piti kotoansa wäestön kurittaja, werojen kiskoja. Sinne täytyi kansan hiellä ja wäellä toimittaa kaikki kruuuun ja sotawäen saatawat. Europan historiassa löytyy aikakausi, jona kansain onnettomuudet saatiin lukea linnoista; waan usein ja monessa kohden otti kansa niitä häwittääksensä. Saksanmaalla ihailewat matkustajat kauniita linnain jäännöksiä Rheini-joen rannoilla. Suomessa, niinkuin jo sanoimme, ei ole linnoja ollut koolta, mutta walituksia niiden ylitse sitä koommalta. Esiwallan on itse täytynyt niistä häwittää muutamia. Pohjanperällä oli Kajanin-linna, sen häwittiwät Wenäläiset. Suu-Pohjassa Korsholma; se päästettiin wähitellen häwiämään, Satakunnassa Kokemäen-linna; sen otti kuningas Albrecht häwittääksensä, kun kansa walitti sen rasituksista. Uudenmaan linna, Raseborg, on muuttunut kauniiksi raunioksi. Samoin linna Ahwenanmaalla. Harwat niistä owat kelwanneet seisomaan wihollisia wastaan. Turun ja Wiipurin linnoilla on siinä kohden uljas historiansa. He seisowat itse jaloina muistoina Suomen muinaisuudesta. Ei se ole heidän syynsä,"että tämän ajan linnan-kotolaiset heitä käyttäwät matala-mielisiin wehkeisiinsä.

Waan Hämeen-linna — sina seisot wielä tukewilla muureillas ja ylennät tornis-huippuja korkialle. Katselia käy sinun ohitsesi mitään ajattelematta — hän on sinun aina nähnyt siinä yhtä tukewana. Toinen näkee sinun, ja hanen ajatuksensa rientää hetkessä läpi sen ajan, jonas siinä olet seisonut ulkomuodoltas hywinkin hywällä omalla tunnolla.

Tämän linnan edustalla, Wanaja-wettä kohden, oli wielä muutama aika sitte nähtäwänä miehen kuwa seinässä. Hanen kädessänsä oli moni-siimainen ruoska. Jutut kertowat kansan luulleen sen kuwaawan Kristusta, jonka oppi tuotti ruoskan Hämäläisten hartioille. Toiset luuliwat sen kuwaawan Birger Jarlea, linnan perustajaa. Waan se lienee ollut siinä itse historian tauluna, ikäänkuin näyttämässä, mikä se linna oikeastaan oli ja miksi se oli aiwottu. Meillä on joitakuita tietoja toisista linnoista Suomessa, jos ei muita, niin kansan walituksia, waan Hämeenlinnasta ei ole juuri mitään. Hämäläiset eiwät walittaneet, ehkä se linna seisoi tylynä heidän keskellänsä, ja waikkei sen juuri toskaan ollut tarwe asettamaan kylkiänsä wihollisia wastaan. Jos ne wihertyneet ja harmentuneet tiili-kiwet osaisiwat puhua, ne mar tietäisiwät jutella yhtäkin.

Sinä aikana, josta nyt puhumme, oli wireä liike Hämeenlinnassa. Sanomia oli tullut teitä tietämättömiä, kertoen wihamiesten lähestywän. Ihmiset hakiwat suojelustansa muurien takana, waan ei ollut kaikille tilaa. Maakunnan miehistö, mitä wielä oli aseihin pystywää, kutsuttiin linnaan; muualla ei ollut toiwoakaan menestytsestä, jos olis koetettutin wihollisia wastustaa.

Waan miehiä oli wähän; sota oli heistä syönyt parhaamman osan, ja muut ei kelwanneet linnaan, paitsi jotkut erityiset, joita suku eli muu onni autti. Loppu kansasta, waimot ja lapset, saiwat odottaa wihamiestä,missa itse tahtoiwat. Ne, jotka woiwat paeta, lymyeliwät takamaissa ja metsissä, toiset jäiwät wihollisten käsiin.

Jos linnan puolustajia oli wähä, niin oli heidän warustuksensakin kehnomaiset. Maata oli rasitettu jo kauwan, ja paraat woimat sekä miehissä että warustuksissa oliwat wiedyt itäänpäin, ja toisia, hartaasti odotettuja, ei wielä kuulunut lännestä, s. o. Ruotsista.

Linnassa oli muutamia joutsi-miehiä, oli myös joitakuita tuli-torwia, niitä uusia sotakaluja, joita muualla Europassa jo ahkeraa täytettiin tappeluissa, ja jotta paraikaa tekiwät loppua ynseästä ritari-säädystä. Ne tuli-torwet eli pyssyt oliwat semmoisia, etta niiden täyttämiseen tarwittiin kaksi miestä. Itse laukaiseminen tapahtui pakurilla, eikä lukulla, niiukuin meidän aikoina. Olipa samassa linnassa pari, kolme tykkiäkin, joilla parempain luotien puutteessa ammuttiin kiwiä. Waan suuresta miestapon tekemisestä wihollisissa ei näillä wehkeillä ollut toiwomista. Ainoa pyrkiminen oli saada wihollisia torjutuiksi muureilta, kun he kerran tulistwat.

Sentähden koetettiin wettä linnan edessä ja walli-kaiwannoissa pitää auki talwi-pakkasessakin, ehkä se työ oli jotenkin waikia. Sen lisätsi wuodatettiin wallien siwuja alinomaa wedellä, jotta ne pysyisiwät liukkaina ja olisiwat Wenäläisille haitaksi, niiden wäki-rynnäkölle käydessä.

Nosto-siltaa pidettiin aina ylhäällä.

Waan palaitkaamme juttumme pää-tekiöihin, jotka meiltä kesken-puhein jäiwät Aulangolle.

Jokainen lukia arwanne jo, että neito joka tässä on nähty, oli wapaata ja suurta sukua. Hän on sen jo itsekin ilmoittanut sanoessaan sukunsa olleen yhtä wanhan kun kirkko, joka Aulangolle näkyi. Kotinsa hänen oli myös komea. Se oli Hameen wanhimpia kartanoita.

Tämä aika kummastelee kentiesi semmoista wapa-sukuista neitoa, joka talwi-aamuna lennättää suksilla saloa pitkin ja ratsastaa aljohirwen säellä, waan siihen aikaan oli tyttö-ihmisillä kurinsa, niinkuin nytkin, ehkä muutamissa kohden joskus erinlaiset meidän aikaisista.

Hänen nimensä oli Elina; se oli jotenkin tawallinen nais-nimi silloin.

Elina oli jäänyt orwoksi jo lapsena ja se lisäsi hänen mieli-waltaansa, sillä sukulaiset pitiwät tarkempaa silmää hänen perintönsä kuin itse hänen ylitsensä.

Waan se outo metsästäjä?

Se oli niitä miehiä, joita sotaiset ajat usein synnyttäwät ja joskus nostawat korkialle. Hän oli itse sanonut sukunsa rippuwan wyöllään.

Hänen nimensä oli Mauno Kalpanen, ja hän oli kuuluisan kaimansa, pispa Maunon sotilaita; ei kukaan pitänyt niin suurta huolta köyhästä isänmaastamme kuin se mainittu pispa. Hän palkkasi omilla waroillansa sotamiehiä saman isänmaan suojelukseksi.

Mauno Kalpanen oli, miten sanoimme, sodan kaswatti; kaikki hänen toiwonsa ja menonsa oliwatkin sen jälkeen muodostetut. Siitä hänen irstas käytöksensä tämän kertomuksen alussa. Emme kuitentaan katso tarpeelliseksi kuwata häntä tässä edelläkättä täydellisesti.

Waan se kolmas, myöhemmin tullut, hän jonka nimi sanottiin olleen Matti Mäskälästä?

Tuskin meillä on hänestä enempää sanomista. Hän oli Hämäläinen, kuuluen Elinan kartanon aluehen, mainio hiihtäjä ja metsämies, jota ei sotaan waadittu, kun Elina, se wapasukuinen neito oli hänen walinnut palweliaksensa.

Hän oli lyhyt-puheinen, niinluin todellisen Hämäläisen olla tulikin, ja hän piti nuoren emäntänsä suuressa kunniassa, seuraten häntä kaikilla sen hurja-päisillä kuluilla.

Matti sai kuolleen hirwen hautaamisen surulliseksi osaksensa ja sitte käskyn tulla "linnaan," johonka ne toiset kaksi nyt käwiwät.

Linnassa tuli heitä wastaan eräs ritari, Elinan sukulainen, jota neitoa kohteli soimaten ja Maunoa ynseästi. Hän oli ottanut omin päinsä hoitaja-wiran neiton ylitse, jota taas puolestansa ei sen wallan alle tahtonut taipua. Puhuttiin ritarin olewan neiton kosia-mies, wieläpä toiset tiesiwät senkin, että hänellä oli palawa halu neiton omaisuuteen. Hän katseli epäluulolla ja kateudella Elinan nuorta kumppania, jota wuorostansa ei myöskään osoittanut ritarille suurta nöyryyttä.

"Winun kaunis orpanani on warhaän ollut liikkeellä," sanoi ritari pilaa puhuen, "ja tulee meitä, köyhiä linna-miehiä terwehtämään jalon ja tietysti kuuluisan saukarin seurassa." Hän katsahti nurjalla silmällä Maunoon.

"Jalo ja kuulnisa kyllä" wastasi neito," se joka wilpittömästi palwelee isänmaatansa.

"Ja tämä olis se wilpitöin mies "lausui ritari ylenkatseella ja laski kätensä jotenkin raskaasti Maunon olkapäälle.

He seisoiwat wielä nosto-sillan päässä. Mauno, jonka tulinen luonto ei paljo kärsinyt, tarttui ritarin kauluriin ja wyöhön ja nosti hanen käsipuiden päälitse, jossa, hän häntä hetken aikaa piteli sulan walli-kaiwannon yli.

"Jos tahdot nähdä wilppiä," sanoi hän, niin katsele luwaas tuolla."

Hän nosti hänen taas pois, ja ritari puhisi kiukusta. Mauno oli saanut wihamiehen.

(Jatketaan).

Lähde: Hämäläinen 20.11.1863