Aulanko. Otus saadaan.

Aulanko.
Otus saadaan.
Kirjoittanut anonyymi

Aulanko.

Otus saadaan.

Kerran — niinpä kaikki sadut alkawat — kulki metsästäjä hiihtäin saloa pitkin nopeilla lyly-sukilla. Se oli raikas talwi-aamu.

Metsästäjän parta ja hiukset oliwat, kuurassa, joten hanen olis woinut luulla wanhaksi ukoksi; ellei hänen kirktaat silmänsä ja sula liikuntonsa olisi sitä luulloa ajanut walheeksi. Hiihtäjällä oli joutsi olalla ja kalpa wyöllä, mutta otusta ei hänellä ollut. Hän näkyi halweksiwan niitä, kuin hänelle runsaasti oli tarjona salolla, niinkuin jäniksiä, repoja, teeriä y.m.

Hänen mielensä teki jalompaa saalista, jota hän kanwan aikaa oli pyytänyt Se oli hirwi, joka näkyi pilkkaawan hänen rajuimpaa ajoansa. Wähää ennen se oli ennättänyt samalle aholle, johon metsästäjä nyt seisahti, se oli nostaltanut monihaarukka-päätänsä, sen soikat sääret wapisiwat ja sen sieramista suitsi paksu lönkä, joka hajosi selkeään talwis-ilmaan.

Se jalo elikko sieppasi suuhunsa nuorta lunta hangesta, jähdyttääksensa palawaa henkeänsä ja lähti taas saloa samoamaan.

Metsästäjä seisoi siinä, kussa hirwi oli seisahtanut. Hänen silmänsä iskiwät tulta ja hänen hengenwetonsa oli yhtä kiiwasta kuin hirwen, jota hän oli koettanut saawuttaa. Ei hänkään tähän jäänyt pittäksi aikaa wiiwyttelemään, hän riensi hirwen astumia jälkiä puhuen mennessänsä runosanoja Tapiolle.

Aamu-hämärä wi wielä ollut muuttununna täydeksi päiwäksi. Salolla oli pimeähkö, kuusien ja honkien warjossa. Pian metsästäjä taas sai otuksen hetkeksi nätywiinsä. Se oli hänestä aiwan lähellä, jotta hän kuuli, miten se puhalteli, waan se katosi taas puitten taakse. Nyt pani metsästäjä liikkeelle kaiken nopeutensa, nyt hän sai joutsen olaltansa, nyt hän sen jännitti ja wasamoitti. Se synkeä metsä aukeni ja — hänen edessänsä hiihti neito.

Hirweä ei enää ollut mailla kuuluwilla:

Oliko se Tapion neiti, joka näin oli ilmaantunut hänen eteensä, eksyttääksensä häntä hirwen jäliltä. Wai oliko hirwi itse tämä Tapion neiti eli joku muu luonnotar, joka metsästäjän kiusaksi ensiinnä oli puleunut hirwen hahmoon ja sitte muuttanut muotonsa.

Näitä ajatellessansa metsästäjä hiihti edelleen; neiti katsahti taaksensa ja sen kaswot hohtiwat nuoruuden wereltä. Pian hawaitsi metsästäjä, että tämä uusi ilmeys oli yhtä nopea suksilla kuin hänkin ja riensi hänen edellänsä, niin että sitä kelpasi lähteä ajoon.

Nyt oli siis uusi saalis saawutettawa — metsästäjä unohti pois hirwen. Waan jos hirwi oli ollut mahdotoin saawuttaa, niin oli neito wielä mahdottomampi, sen sukset kun näkyiwät lennossa kulkewan hangen päällitse. Kuitenkin oli metsämies hänen jälissänsä, nähtäwästi toiwoen wäsyttäwänsä hänen, kestäwämmällä woimallansa. Niin hiihdettiin ankaraa kiistaa mäkiä ylös,mäkiä alies, waan yhtä kaukana pysyi metsästäjä neitosta — kunnes se äkkiä seisahti.

Näkikö hän mahdottomaksi päästä sen jäykän takaa-ajajan edellä tai suuttuiko hän kolo menolle, ja nyt päättänyt antaua wainojallensa. Tätä mietti metsästäjä ja hiljensi kulkuansa, wakuutettuna saalinsa saamisesta.

Mutta eipä wielä! Neito kerran huuahutti, ja metsästä tuli poukkoin sama hirwi, jota mies äskein niin tuimasti oli takaa ajanut. Se lennähti kesynä neiton luokse ja, jouduttuna hänen eteensä, laski polwillensa.

Neito istahti sen säelle, laski kätensä sen kaulan ympäri, ja nyt lähti hirwi hyppäämään edelleen, monta wertaa liukkaaminin kuin äskein, jotta metsästäjä taas jäi kauwas jälkeen. Tämä tästä kiiwastuen, alkoi wielä kerran ajoansa, ja tällä erää molempain otustensa perään. Hän oli hywässä toiwossa heitä wielä saawut- taa, kun hän tiesi hirwen jo olewan puoli wäsyneenä entisestä juoksuista. Hirwi karasi mäkeä alles ja metsästäjä riensi hänen jälkeensä kelpo wauhtia laaksoon. Mutta sen laakson toisella puolen oli nyrkkä wastamäki, ja hirwi oli wiisas kyllä lähtemään sitä kiipeämään ylöspäin, ikäänkuin hän olis ymmärtänyt sillä jättäwänsä wainojan kauwas taaksensa, sen kun suksilla oli työläämpi kiiwetä wastamäkeä. Wainoja myöskin tiesi, että jos hän nyt päästäisi hirwen menemään mäkeä ylös, niin kaikki hänen yrityksensä sen saawuttamiseen olisiwat turhaa.

Hän ei siis kauwan tuumaellut, waan laski taas nuolen joutsellansa, ja kun hirwi käännähti wiistoon juotsemaan ylös mäkeä — niin hän ampui.

Nuoli istui tärisewällä sulatta hirwen kyljessä, ja hirwi ei enää pääsnyt paikastansakkaan, waan waipui lumeen. Turhaan neito lastihe sen wiereen hangelle, syleillen sen kaulaa ja wuodattaen kyyneleitä — hirwi raukka heitti siihen henkensä.

Metsästäjä katui paha-työtänsä. Mikä hänen oli pannnt hirwen ajoon ollenkaan, hän joka kulki aiwan toisilla ja tärkeillä asioilla. Hänen nuoruutensa ja kuuma werensä ei sallinut hänen antaa hirween olla rauhassa, jonka hän tiellänsä tapasi. Mutta kun se hanen edessänsä muuttui neitoksi? Sepä kiihoitti häntä wielä enemmän, sillä semmoinen näky oli hänen mielestänsä peräti outo. Ja kun neito nousi ratsastamaan, niin metsästäjältä katosi kaikki järki. Sen hän wain tiesi, etta neito oli saawutettawa millä kaupalla hywänsä. Siitä se tuli, ettei hän ollenkaan miettinyt, ennenkuin hän päästi nuolen joutfestansa menemään. Waan sitte hänen järkensä palasi, ja hän katui työtänsä.

Häpeillänsä hiihti hän nyt harwoilla askeleilla saaliinsa luokse.

”Mieleni on paha,” sanoi hän, ”sittä mitä tein.”

Tyttö ei katsonut häneen, waan lausui selin:

”Niin ei olis pitänyt suuressakaan saaliin putteessa koskeman toisen aljoon, ei suuressa — nälässäkään.”

Neito hywäili taas kuollutta aljoansa, jonka weri punotti hangessa.

”Milla minä sen nyyt palkitsen?” uskalsi metsästäjä kysyä. Hänen äänensä soi niin wärisewältä, että neito kääntyi katsahtamaan häneen. Heidän silmänsä kohtasiwat toinen toisensa.

"En mina tappanut sinum kaunista aljoas, saaliin puuntteessa, enkä — nälässä," sanoi metsämies, ”minä ammuin sen wimmassa, saadakseni nähdä sen omistajan silmät; nyt minä olen se saanut nähdä, ja olen walmis antamaan minkä palkinnon hyvänsä.”

Nelto ei enää uskaltanut katsoa hänen silmiinsä. Ne oliwat ensimäiselläj katsannolla jo niin palawat.

”Ei sitä ole mailmassa, jolla minun aljoni maksettaisiin, ei sinulla — ei kellään."

Taas alkoi tytön kyyneleet wuotaa.

"Minä annan henkeni," wastasi metsästäjä, "se kelpaisi miehenkin kuoleman palkinnoksi."

Hän tarjosi neitolle jännitettyä joutseansa; siinä oli nuoli.

Waan tyttö ei huolinut hänen hengestänsäkkään. Kuitenkin hän pyhti kyyneleet silmistänsä ja lausui:

"Jokaisen miehen henki on tähän aikaan kallis isäimme maalla."

"Niin onkin," wastasi nuorukainen, "ja olen minäkin tällä hetkellä muulla asialla, kuin otuksia pyytämässä. Minun tieni käy Hämeenlinnaan, jota waara uhkaa, niinkuin koko Hämettäkin, waan mina olen eksynyt tieltä."

Neito nousi ylös hangesta ja astui suksillensa. Hän näytti unohtaneensa kuolleen hirwen.

"Seuraa minua;" lausui hän, ja alkoi hiihtää mäkeä ylös. Metsämies seurasi häntä mäen päälle.

Aurinko oli nousnut. Se walosi metsiä, kukkuloita ja järwiä, jotka hohtawassa talwi puwussaan näkyiwät sinne ylös. Katsanto-ala oli mitä ihanimpia. Se oli Aulanko.

(Jatketaan).

Lähde: Hämäläinen 30.10.1863