Auringonlasku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Auringonlasku

Kirjoittanut Heinrich Heine


Hehkuvan punainen päivä astuu
alas laajalle läikkyvään,
hopeanharmaasen valtamereen;
ruusureunaiset ilmakuvat
kulkevat jälessä; vastapäätä
syyshämäräisistä pilvihunnuista
niinkuin kalman-kalpeat kasvot
nousee kuu,
ja sen jälessä, kuin valokipunat, kirpoo
tähdet usma-aavat.
Kerran kannella taivaan loistivat
vihkiparina
Kuu, jumalatar, ja Aurinko, jumala,
ja heidän ympäri tähdet
kuin pienet, syyttömät lapset kiersi.
Mut pahat kielet
purskuttivat eripuraisuutta
ja vihassa erosi
korkea, loistava aviopari.
Nyt päivin, yksinäisessä loistossansa,
Auringon-jumala taivasta astuu,
palveltu, laulettu paljon
vuoks ihanuutensa
maassa ihmisten
ylpeiden, onnen-koventamien.
Mutta öisin
taivasta kulkee Kuutar,
äiti raukka,
orpojen tähtilastensa kera
ja paistaa murheessa hiljaisessa,
ja lempivät neidot ja laulajat vienot
vihkivät hälle
laulunsa, kyyneleensä.
*
Kuutar kulta, jolla on naisen mieli,
lempivi yhäti kaunista puolisoansa.
Kun ilta joutuu,
se valjuna, vavisten
kuuntelee utupilven takaa
ja katsoo kaihoten eroavaista
ja tahtoisi tuskassa huutaa: »Tule!
Tule! Lapseni sua ikävöivät –»
Mutta uhmainen Auringon-jumala
puolison nähden syttyy punaan,
purppurahan vihan ja tuskan,
rientää leppymättömänä
laine-kylmään leskivuoteesensa.
Pahat kähyjen kielet
saattoivat tuskaa ja turmiota
iki-jumalten itsensä yli.
Ja jumala-raukat kannella taivaan.
kulkevat tietään ääretöntä,
lohdutonta, kärsimys-täyttä,
eivät kuolla voi,
kera kuljettavat
kurjuuttaan säde-kimmeltävää.
Mut ihminen, minä,
maan taimi, jolla on kuoleman onni,
en valita enää.


Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.