Auringonlasku

Auringonlasku Kirjoittanut Heinrich Heine

Hehkuvan punainen päivä astuu

alas laajalle läikkyvään,

hopeanharmaasen valtamereen;

ruusureunaiset ilmakuvat

kulkevat jälessä; vastapäätä

syyshämäräisistä pilvihunnuista

niinkuin kalman-kalpeat kasvot

nousee kuu,

ja sen jälessä, kuin valokipunat, kirpoo

tähdet usma-aavat.

Kerran kannella taivaan loistivat

vihkiparina

Kuu, jumalatar, ja Aurinko, jumala,

ja heidän ympäri tähdet

kuin pienet, syyttömät lapset kiersi.

Mut pahat kielet

purskuttivat eripuraisuutta

ja vihassa erosi

korkea, loistava aviopari.

Nyt päivin, yksinäisessä loistossansa,

Auringon-jumala taivasta astuu,

palveltu, laulettu paljon

vuoks ihanuutensa

maassa ihmisten

ylpeiden, onnen-koventamien.

Mutta öisin

taivasta kulkee Kuutar,

äiti raukka,

orpojen tähtilastensa kera

ja paistaa murheessa hiljaisessa,

ja lempivät neidot ja laulajat vienot

vihkivät hälle

laulunsa, kyyneleensä.

*

Kuutar kulta, jolla on naisen mieli,

lempivi yhäti kaunista puolisoansa.

Kun ilta joutuu,

se valjuna, vavisten

kuuntelee utupilven takaa

ja katsoo kaihoten eroavaista

ja tahtoisi tuskassa huutaa: »Tule!

Tule! Lapseni sua ikävöivät –»

Mutta uhmainen Auringon-jumala

puolison nähden syttyy punaan,

purppurahan vihan ja tuskan,

rientää leppymättömänä

laine-kylmään leskivuoteesensa.

Pahat kähyjen kielet

saattoivat tuskaa ja turmiota

iki-jumalten itsensä yli.

Ja jumala-raukat kannella taivaan.

kulkevat tietään ääretöntä,

lohdutonta, kärsimys-täyttä,

eivät kuolla voi,

kera kuljettavat

kurjuuttaan säde-kimmeltävää.

Mut ihminen, minä,

maan taimi, jolla on kuoleman onni,

en valita enää.

Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.