Auringonlasku (Juva)
| 3. Auringonlasku. Kirjoittanut Heinrich Heine |
- Punanhehkuva aurinko laskee
- Alas laajalti kuohuvaan
- Valtamereen hopeiseen;
- Auerkiehteet, ruusuin kirjotut,
- Jäljessä seuraa; ja vastapäätä,
- Syysillan pilvien hämäristä,
- Surukalpein, murheisin kasvoin,
- Esiin astuu kuu,
- Ja sen seurassa valokiteet,
- Usvana tuikkivat tähdet.
- Muinoin taivaalla säihkyi
- Puolisoliitoin
- Jumala, Sol ja Luna, jumalatar,
- Ja vilisi ympärillä tähdet,
- Nuo pienet, puhtahat lapset.
- Mut kierot kielet kuiskivat kyitään,
- Ja jo erkani vihoin
- Nuo ylhät, loistavat puolisot.
- Nytpä päivällä, loistossa yksin
- Tuoll’ ylpeilee hän, aurinko Sol,
- Min mahtavuutta
- Palvelee sekä hymneissä kiittää
- Kovat, onnesta korskeat ihmiset.
- Mutta öin
- Vait astuu taivaalla Luna,
- Tuo äiti-raukka,
- Kera orvoiksi jääneiden tähtilasten.
- Ja vienonsuruisaan hän väikkyy,
- Ja lempivät neidot ja laulajat hellät
- Suo hälle lauluja, kyyneleitä.
- Tuo viehkeä Luna! Naisekkaana
- Vielä hän lempii puolisoaan.
- Vasten iltaa, värjyen, kelmein päin
- Vilkuu hattarapilvistä hän
- Ja murhein katsovi poistuvaa,
- Ja tuskikkaasti jo huutais: ”Tule!
- Tule! Lapset ne kaipaa sua. –”
- Mutta aurinko, ylpeä Sol,
- Kun puolison näkee, otsa jo hehkuu hällä
- Kahenkertaisin ruskoin,
- Raivon ja tuskan,
- Ja heltymätönnä hän rientää pois
- Vesikylmälle leskivuoteelleen.
- Kierot, kuiskivat kielet
- Tuotti noin nyt turman ja tuskan
- Jumaloillekin ikuisille.
- Ja jumala-raukat tuolla
- Kulkevat tuskia täynnä
- Lohduttomiin ikipitkiä teitään,
- Eivätkä kuolla voi,
- Vaan kuinka he kääntyy,
- On säihkyvä kurjuus.
- Mä ihminen,
- Mä mullassa syntynyt, kuolonlahjainen,
- En kauvemmin kaihoo.
Lähde: Heine, Heinrich 1905: Valikoima runoelmia. Suomensi Valter Juva. Yrjö Weilin, Helsinki.