Auringonlasku (Uotila)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Auringonlasku.

Kirjoittanut Heinrich Heine
Suomentanut Oskar Uotila.


Punahehkuinen aurinko astuu
Meren väljälti värehtivän,
Hopeaharmajan helmaan;
Rusosiipiset ilman-immet
Sitä seuraavat; ja vastapäätä,
Syyshämyisen pilvihunnun alta,
Surun uurtamin, kalvahin kasvoin,
Käy esihin kuu,
Ja takana tämän, säkeneinä
Sumusankeina, tuikkivat tähdet.
Sinitaivoa kirkasti kerran
Avioisessa liitossa
Naisjumala Luna ja miehinen Sol,
Ja ympärillä pyörivät tähdet,
Nuo pienoset, puhtahat lapset.
Mut kierot kielet kuiskivat kyitään:
Sait riitaan ja eroon
Parin korkean, loisteliaan.
Nyt päivät päähän, yksin ylpeillen,
Tuoll’ ylhäällä aurinko astuu,
Ja uljaat, onnen ohjimat miehet
Sen kiiltoa kiittelevät.
Mut öisin
Taivaalla kulkee Luna,
Tuo äitirukka
Kera orpojen tähtilasten;
Surumielin hän vienona välkkyy;
Runoniekat ja lempivät neidot
Hänt’ylistävät lauluin ja kyynelin.
Hempeä Luna! Naisekkaana
Yhä lempii hän kaunista miestään.
Yön tullessa, väristen, kalveten,
Hän pilvenharsosta pilkistää,
Ja katsoo poistuvan puoleen,
Ja mielivi hällen huutaa: «Käy!
Käy luo ikävöivien lastes –»
Mut uhkean auringon,
Nähtyä vaimonsa,
Luo tuska ja suuttumus
Punan purpurat poskille,
Ja heltymätönnä hän syöksee
Vesikylmälle leskenvuoteelleen.

Kierot, kuiskivat kielet
Siis tuottivat turmiotaan
Ikijumalillekkin.
Ja jumalaraukat, tuskia täynnä,
Nyt taivasta tannertavat,
Rata lohduton, ääretön eessä,
Ja eivät Voi kuolla,
Vaan kantaa raastavat
Kiiltoista kurjuuttaan.
Minä taasen, ihminen,
Maan matala istukas, kuolemanlahjainen,
En enää vaikeroi.


Lähde: Uotila, Oskar 1911: Oskar Uotila’n kootut runoteokset. II. Julkaissut Pertti Uotila. Suomalainen kustannus-o.y. Kansa, Helsinki.