Aurinko ja kuu
| Aurinko ja kuu. Kirjoittanut Kustaa Killinen |
- Kun Luoja laati luomansa,
- Taivaan ja kaiken elon loi;
- Ne lemmestä sai alkunsa,
- Hän luoduilleen myös lemmen soi:
- Kaikillen, mitkä luotihin
- Loi Herra kullan, kumppanin.
- Niin Aatami sai Eevansa,
- Niin kaikki luotiin kaksittain;
- Maa merestä sai kultansa
- Ja tähdet loisti rinnakkain,
- Kuu kullakseen sai auringon,
- Joll’ ompi loisto verraton.
- Ne hetken aikaa eleli
- Niin armaast’, onnellisesti;
- Aurinko kuulle hymyili
- Sulosti, uskollisesti.
- Vaan – kenpä tyytyy onneensa
- Vaikk’ ois se suurin mailmassa?
- Aurinko erään’ iltana
- Kun laskeusi levolle,
- Ja tähtijoukko ihana
- Nyt astui sinitaivaalle,
- Niin kuu jo jätti kultansa,
- Yön vietti tähtein tanssissa.
- Kun aurinko taas aamulla
- Kohotti kauniit kasvonsa,
- Hän huomasi nyt kauhulla
- Petoksen kurjan kultansa.
- Hän tuosta tuiki murehtui
- Ja kasvonsa noin punestui.
- Ja usein aina vieläkin
- Aurinko kasvons’ armahat
- Kätkeepi pilvi-liepeisin
- Ja kyyneleensä vuotavat.
- Mutt’ elons’ ei oo onneton
- Kun sydän puhdas, lämmin on.
- Vaan kuu nyt öillä yksinään
- Ja kalveana kasvoiltaan
- Murehtii, katuu töitähän
- Ja muille muistuttaapi vaan:
- ”Näin yksin jääköön, vaaletkoon
- Ken rakkaallens’ on uskoton.”
Lähde: Suomen Kuvalehti 1.5.1874.