Aurinko laskee

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Aurinko laskee

Kirjoittanut Friedrich Nietzsche


1.
Sydän polttava,
ei kauan sun janota tarvitse enää!
On lupaus ilmassa,
sitä huhuuvat oudot huulet mulle
– saapuvi suuri viileys...
Paahtoi polttaen ylläni päivä:
terve, te äkkiä tulevat tuulet,
terve, te iltaiset viileät henget!
Humisee oudon raikkaana ilma.
Yö eiköhän vietellen katsele mua?...
Pysy lujana, urhea sydämeni, oi!
Älä utele: miksi?
2.
Eloni päivä!
Aurinko laskee.
Jo virta kultana kimmeltää.
Miks huokuvi paasi,
sen kiireellä onni
uinuiko päivällä untansa?
Se onnesta välkkyvi vihreenä vielä
povella ruskean jyrkänteen.
Eloni päivä!
Jo iltasi joutuu!
Jo hehkuvi silmäsi
sammuen verkkaan,
jo vyöryvi kasteesi
kyynelhelmet,
jo lipuvi valkeita meriä hiljaa
sun lempesi purppurahehku,
sun autuutes viipyvä, viimeinen...
3.
Joudu, kirkkaus kultainen!
Sa kuoleman
salaisin, suloisin tunne!
– Ma kuljinko tietäni nopeasti liian?
Nyt vasta kun jalkani uupuu,
ma katseesi kohtaan,
minut onnesi saavuttaa.
Ylt’ympäri soittoa, aaltoja vaan
Mi ennen ol’ raskasta,
vaipui sinervään unhoon,
nyt venheeni keinuvi jouten,
Myrskyn ja retken – oon unhoittanut!
Hukkuivat toivo ja toiveet,
nyt välkkyen sielu ja ulappa hohtaa.
Seitsemäs yksinäisyys!
En tuntenut koskaan
sulovarmuutta lähellä niin,
niin kuumaks’ en auringon kehrää. –
Viel’ eikö jäisinä hehku mun kukkulani?
Hopean kevyenä nyt
purteni aavalle ui...


Lähde: Kouta, Aarni 1907: Dityrambeja. Kustannusliike Arvi A. Karisto, Hämeenlinna.