Siirry sisältöön

Aurinkoa

Wikiaineistosta
Aurinkoa.

Kirjoittanut Ain’Elisabet Pennanen


Ja tummista tuskistansa
mun sieluni sukelsi pois.
Ja äkkiä elää ja hehkuu
kuin juopunut riemusta ois.
Ja loistavat kirjokuvat
mun eessäni kimmeltää.
Ja säihkyy ja soipi ilmat
ja elämän aukeevan nään.
Ja on kuin öisin ma ollut
laps lemmen vain ainiaan.
Ja valojen aaltoja uinut
ja kukkia kylvänyt vaan.
Ja polvilta polville noussut
kuin tapa on keijujen.
Ja sylistä siirtynyt syliin
ja riemunnut keväimen.
Ja on kuin oisi nyt mulla
suur’ päiväkin valjaissa vaan.
Me kiidämme kukkakenttää
ja heinästä ruoskankin saan.
Me ilkamoiden mennään
ja pyhimmin peuhataan.
On nuoret ratketa riemuun,
mut vanhoissa kuiskaillaan.
Joku suuri sammakko loikkaa,
hui! häijyä hätkähdän.
Mut taas lyön päivää päähän,
saan hyppimään oitis tän.
Monet leikkivät tuulen henget
ne huulia koskettaa.
Mut huulet yhä vain hymyy
kosteina puol’aukeaa.
Kun kyynärpäälle perho
taas lentää leikkimään,
niin nauraen häntä katson –
kujeensa pohjaan nään.
Ja voimakkaasti hengin –
puhallan perhon pois!
Oi, oi! Sa elämä kumma!
Enään tuskat kuin tulla vois!


Lähde: Pennanen, Ain’Eliisabeth 1907: Tschandalan vanki. Otava, Helsinki.