Aurinkoa
| Aurinkoa. Kirjoittanut Ain’Elisabet Pennanen |
- Ja tummista tuskistansa
- mun sieluni sukelsi pois.
- Ja äkkiä elää ja hehkuu
- kuin juopunut riemusta ois.
- Ja loistavat kirjokuvat
- mun eessäni kimmeltää.
- Ja säihkyy ja soipi ilmat
- ja elämän aukeevan nään.
- Ja on kuin öisin ma ollut
- laps lemmen vain ainiaan.
- Ja valojen aaltoja uinut
- ja kukkia kylvänyt vaan.
- Ja polvilta polville noussut
- kuin tapa on keijujen.
- Ja sylistä siirtynyt syliin
- ja riemunnut keväimen.
- Ja on kuin oisi nyt mulla
- suur’ päiväkin valjaissa vaan.
- Me kiidämme kukkakenttää
- ja heinästä ruoskankin saan.
- Me ilkamoiden mennään
- ja pyhimmin peuhataan.
- On nuoret ratketa riemuun,
- mut vanhoissa kuiskaillaan.
- Joku suuri sammakko loikkaa,
- hui! häijyä hätkähdän.
- Mut taas lyön päivää päähän,
- saan hyppimään oitis tän.
- Monet leikkivät tuulen henget
- ne huulia koskettaa.
- Mut huulet yhä vain hymyy
- kosteina puol’aukeaa.
- Kun kyynärpäälle perho
- taas lentää leikkimään,
- niin nauraen häntä katson –
- kujeensa pohjaan nään.
- Ja voimakkaasti hengin –
- puhallan perhon pois!
- Oi, oi! Sa elämä kumma!
- Enään tuskat kuin tulla vois!
Lähde: Pennanen, Ain’Eliisabeth 1907: Tschandalan vanki. Otava, Helsinki.