Aurinkoratsastus

Aurinkoratsastus Kirjoittanut Otto Manninen

Bukephalos, Bukephalos –

ken sillä ratsastaa?

Ei suvaitse se suitsia,

ei salli satulaa.

Se nuori on, se sorja on,

mut villi, virmapää.

Kuin monta miestä maassa lie,

se suistajatta jää.

Ken yritti, sen tehneensä

ties katumoiksi kai:

vain kyljet, raajat ruhjotut

siin’ uskalikko sai.

»Pois viekää villi potkija!»

niin tuomio jo soi.

»Ei konsaan tulla ratsua

tuost’ elukasta voi!»

Mut ruhtinainen ryhdiltään

mies nuori astui luo:

»Mun ajaakseni antakaa

viel’ äksy varsa tuo!»

Ja orhin ohjiin tarttui hän,

mi teiskui temmeltäin,

hän suostutellen suoraan vei

sen päivän terää päin.

Hän ymmärsi, mit’ urhot muut

ei voineet ymmärtää:

vain omaa säikkyi varjoaan

tuo varsa vauhkopää.

Ja äkkiä kuin leimaus

hän selkään leiskahtaa,

ja raisu ratsu kiitämään

kuin nuoli kimpoaa.

Kuin jyske saattaa salamaa,

niin tanner jytisee,

ja katsojat ne kauhusta

jo kaikki kalpenee:

Koht’ auttamatta murskattu

on uljain toivo maan!

Ei, aurinkoa kohti vain

hän rientää ratsullaan.

Niin nopsana, niin norjana

nuort’ ohjaajaa se vie;

sen päästi varjonkammostaan

jo päivänkirkas tie.

Niin kauniisti se kaartelee,

kuin siivet sillä ois;

ja riemuisa on hämmästys,

jo häipyi pelko pois.

Ja varsa, äsken vauhko tuo,

jo toisin tuomitaan:

moist’ orhia, moist’ ohjaajaa

ei nähty milloinkaan!

Ja konsa leikki leikitty

ol’ uljas, lennokas,

ei ilon kyynelt’ estää voi

maan vanha valtias:

»Tee, poikani, jo maastasi

jalompi valtamaa;

sun liian pient’ on ohjata

vain Makedoniaa!»

Lähde: Manninen, O. 1925: Virrantyven. WSOY, Porvoo.