Autiosaarella
Ulkoasu
Autiosaarella. Kirjoittanut Hilja Pärssinen |
1. Linna.
[muokkaa]- On valtameren kuohuissa pien saari autio,
- kivinen linna yksin vain sen ainut asunto.
- Ja komeroissa linnan sen on rautakahleissaan
- maan parhaimmat, he uhreja on hirmuvaltiaan.
- He nosti kalvan tulisen, kun kansaa painoi ies
- ja vannoi: ”maassa sortajaa ei salli vapaa mies”.
- Mut kurjat palkkasoturit ja mahti tyrannin
- sai voiton. Sankarien tie vei synkkiin tyrmihin.
- Siks valtameren saarella komeroluolissaan
- nyt kituu joukon johtajat. Ja kauhu täyttää maan.
- Lyö hyrskyt rannan paasihin, soi tuulet ulvoen,
- ja merikotkat lentelee ylitse laineiden.
- Ja karjuu karu kallio ja laine lakkapää,
- maan orjuutusta katalaa ja konnain häpeää.
- Mut linna harmaa, äänetön on tylppötorneineen
- kuin hautapatsas surmatun ja suuren ihanteen.
2. Tornin vanki.
[muokkaa]- – On laulaja kalvas tornissa
- ypö yksin, vanki hän myös.
- – ”Et vuodattanut ole hurmetta,
- mikä sun oli syysi ja työs?”
- – ”Minä lauloin puolesta sorretun
- ja heikon ja nääntyneen.
- Minä kutsuin orjat otteluhun,
- valon taistohon yhteiseen.
- Kun öykkärit vallan huipuillaan
- oli, häätäen rotkoihin
- maan pienet, vaiti en ollut, vaan
- pahat parjasin laulelmin.”
- – ”Mitä sait? On palkkasi kahleet vain
- ja sa unhoon ainiaks jäät.
- Kuvat kaunihit loit satumaailmain,
- ne pirstana kaikki jo näät.
- Iki mahtaja, pöyhkeä mammona taas
- jumal-istuimellensa saa.
- Ilo, hyppy sen ympäri käy. – Unelmaas
- kuka tohtivi puolustaa?
- Ei tohtine, tahtone liioinkaan.
- Vale-arvojen aika nyt lie,
- korut joutavat, päivän pyytehet vaan
- mataluuksihin mieliä vie.
- Edun onkijat, ahtahat laskijapäät
- ovat mittana ihmisten.
- Typeryyden, raukkuuden oli häät,
- tekohurskaus heelmänä sen.
- Suur’ aika, mi purppuraruskollaan
- lumon hartaan mielihin loi,
- on laskenut. Kääpiö-ihminen maan-
- kamaraisella kompuroi.
- Mitä sait? Olet vanki ja laillas muut
- kapinoitsijat voitetut ne.
- Tien varsilla kammona ristinpuut, –
- käy korpit jo haaskoille.”
- – ”Mitä sain, pyhän rauhan sieluuni,
- tein sen, mitä laulaja voi.
- Ei kuole se usko, mi nostatti
- ylös ihmisen. – Vielä se soi.
- – Yhä soi sävel kaikkien oikeuden,
- tykit ei sitä vaijenna.
- Se on nouseva huulilta joukkojen
- taas päivänä huomisna.
- Mut konsa on lyötynä parhaat maan,
- olen ylpeä tyrmästäin,
- vapautta ken kurjaa huoliskaan,
- kun aika on ahdas näin.
- Te tietkää, harppu ei helkähdä
- ylistykseksi mahtavain,
- kamasaksojen ei pitopöydissä
- ole paikka se laulajain,”
- Näin virkkoi, katsehen kumman loi
- yli aaltojen vihreäin.
- Merikotkat lenteli, tuulet soi,
- vesi pauhasi vaahtopäin.
Lähde: Liinamaa-Pärssinen, Hilja 1923: Jälleen vapaana: runoja. Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö, Helsinki.