Avioelämää: Esipuhe
| Avioelämää | Esipuhe. Avioelämää Kirjoittanut August Strindberg |
Hyveen palkka |
Puhuttelu.[muokkaa]
Puhuttelija: No tehän olette taas tekassut uuden romanin.
Kirjailija: Niin hullusti on tosiaankin käynyt! Tiedän kyllä siitä kovasti rangaistavan, mutta en voinut pidättäytyä.
Puhutt.: Minun ymmärtääkseni on koko lailla epäjohdonmukaista moittia kirjailemista ja kuitenkin sitten itse kirjailla. Myönnättekö sen?
Kirj.: Myönnetään!
Puhutt.: Myönnätte siis toimivanne epäjohdonmukaisesti?
Kirj.: Se on totta. Minä olen niinkuin kaikki maailmassa kehityksen lakien alainen, ja kehityshän edistyy taka-askelinkin. Tämä romani on myöskin pieni taka-askel, mutta älkää siitä suuttuko. Parin vuoden päästä lakkaan kokonaan tekemästä romaneja, näytelmiä ja runoja, jos suinkin mahdollista!
Puhutt.: Mihinkäs toimeen te sitten ryhdytte?
Kirj.: Aijon tulla puhuttelijaksi. Olen tosiaankin sitä ajatellut. Katsokaas, minä olen väsynyt arvaamaan ihmisten aikomuksia, varsinkin kun he kirjottavat kirjoja; teen kuin te: menen ja kysyn heiltä. Mutta palatkaamme asiaan! Mitä pidätte uudesta kirjastani?
Puhutt.: Se on mielestäni huonosti tehty. Se ei ole johdonmukaisesti kehitetty.
Kirj.: Te olette tosiaankin oikeassa! Se ei ole loppuun saakka kehitetty. Siinä on asian ydin. Aikomukseni oli kertoa koko joukon tapauksia, tavallisia tapauksia miehen jo vaimon keskinäisestä suhteesta, ei neljää poikkeustapausta niinkuin rouva Edgren, eikä ihmetapauksia kuin Ibsen, mitkä kuvaukset sitten otetaan kaikkien tapausten kaavaksi. Siitä syystä olen vaan kertonut illallisista Stallmästargårdenilla, missä on kahta lajia lohta, dilliä, tuoretta gurkkua, pieniä pihviä, espanjan-sipulia, kukkopoikaa ja mansikoita. Sitäpaitsi on minulla rapuja (naarasrapuja) Rejnersillä, pannukakkuja Djurgårdenilla; Norrtullsgatanilla puisto, jossa on kukkiva omenapuu, kuudenlajisia kukkia ja pari yökehrääjää. Vielä on minulla Adolf Fredrikin kirkko, yksi floretti ja vähintään kolmekymmentä merimiessanaa, mitkä olen ottanut merenkulkusanakirjasta! Eikös se ole kylliksi realistista?
Puhutt.: Kyllä, mutta olisitte kirjottanut jotakin kornetti Wanadiksesta tai kuvannut luontoa Schweizerdalenissa, mitä niin hyvin osaatte. Kuvaukset eivät ole, niinkuin jo sanoin, täydelliset. Sitäpaitsi on kirjanne epäsiveellinen. Myönnättekö sen?
Kirj.: Se on kyllä sitä teidän käsitteittenne mukaan, sillä jos siveellisyys on sitä miksi se on tullut, rikos luontoa vastaan, niin silloin on kirjani epäsiveellinen, se kun on luonnon mukaan kirjotettu.
Puhutt.: Tulemme taas Rousseauhon, ja siihen ei tarvitse mitään vastata! Mutta kolmanneksi on teidän kirjanne vanhoillinen. Te joka olette mukamas vapaamielinen, ivailette naiskysymystä. Kuinka sitä uskallatte?
Kirj.: myönnän kyllä, että vaaditaan suurempaa rohkeutta ajan muotihulluuden ivaamiseen, kuin virran mukana kulkemiseen!
Puhutt.: Voitteko sanoa nykyistä naiskysymystä hulluudeksi?
Kirj.: Yhtä rikollista on tahtoa vapauttaa naista luonnosta kuin miestäkään. Painakaa se mieleenne, herra puhuttelija, että nykyiset yritykset naisen vapauttamiseksi luonnosta ovat sellaisessa kapinassa luontoa vastaan, että ne rankaisevat itsensä. – Mutta jos haluatte lukea alkulauseeni, niin saatte kuulla täydellisesti mitä minä ajattelen asiasta. Haluatteko?
Puhutt.: Lainaisin sen mieluummin.
Kirj.: Ja painattaisitte sen! Mielellään! Sitä parempi kuta useammat sen saavat lukea. Tässä se on!
ALKULAUSE.[muokkaa]
Naiskysymykselle, jolla yhteiskunnan perusteitten nykyään väitetään lepäävän, näyttää minusta annetun liian suuri arvo. Naiskysymys, sellaisena kuin se nykyään hurmehtii, koskee vaan kulturinaista, ehkä 10 prosenttia väestöstä, ja on siis erään ryhmän etuja käsittelevä kysymys. Mutta kulturi-ihmisen työ pitää aina suurta melua itsestään ja näyttää helposti siltä kuin se koskisi koko ihmiskuntaa. Naiskysymys on jo ratkaistu jos otetaan maan koko väestö huomioon, tai maalaisväestön keskuudessa. Seuraavassa esimerkki.
Talonpojalla ja hänen vaimollaan on yhtäläinen kasvatus. Jos toinen osaa kirjottaa, osaa toinen laskea. He ovat jakaneet työn (menemättä yksityisseikoissa niin pitkälle kuin kulturi-ihminen), niin että ovat ottaneet osansa luonnon viittauksen mukaan, eikä toinen vallitse ainetta jota toinen ei ymmärrä. He ovat siis jokseenkin oikein sanottuna; henkisessä avioliitossa. Talonpojan vaimo ei voi kadehtia miehensä vapaata asemaa, sillä ei ole kunniakkaampaa liikkua lantaläjällä kuin keittää puuroa, ei kunniakkaampaa kesyttää varsoja kuin kasvattaa lapsia. Hauskempi pikemminkin on istua lämpimässä tuvassa tai navetassa kuin savisessa ojassa survoa ja paistattaa aurinkoa selkäänsä tai kädet jääsohjon peittäminä vetää nuottaa. Jos mies hoitaakin ne vähät rahat mitkä kokoon saadaan, niin on vaimolla avain aittaan. Mitä vaimo ansaitsee kehruulla talvi-iltasin, sen hän saa pitää omana rahastonaan ja ostaa sillä kahvia ja sokeria. Maa, jonka vaimo mahdollisesti perii, ei kuulu naimaoikeuteen. Vaimo tulee siis varsin hyvin toimeen ilman ”naidun naisen omistusoikeutta.” Jos sanomalehdissä on kuultu puhuttavan talonpojan vaimoista, jotka ovat saaneet selkään miehiltään, niin on myöskin, vaikkei sanomalehdissä (sillä mies ei koskaan kirjota sellaista lehtiin) talonpoikain kuultu saavan selkään vaimoiltaan. Vahvin aina vallitsee, olkoon se sitten mies tai vaimo. Talonpojan vaimo on harvoin uskoton miehelleen, osittain siitä syystä, että hänellä ei ole aikaa, osittain siitä syystä, että naimattomilla pojilla on tarpeeksi tyttöjä. Mies taas on harvoin uskoton, kun tytöt eivät mielellään halua ”äijämiestä”, heillähän on vallan tarpeeksi poikia.
Miehen ja vaimon ominaisuudet luonnonihmisissä ovat jokseenkin samat. Kun vaimo raskaana ollessaan on vähemmän puolustuskykyinen ja synnytyksen jälkeen tarvitsee ruokaa lapsilleen ja suojaa heille, on hän asettunut miehen turviin. Mies ei siis ole pakottanut häntä valtansa alle. Miehen rakkaus vaimoonsa puolisona ja lasten äitinä on aina ollut takauksena siitä, ett’ei häntä ole orjana kohdeltu. Ja kunnioitus, jolla mies kohtelee naista talonpoikaiselämässäkin, johtuu siitä, että hänet kasvatti nainen – äiti. Nainen sitävastoin ei kohtele miestään samalla kunnioituksella, sillä hän on pöllyyttänyt poikasia niitten pieninä ollessa ja tuntee siitä syystä vieläkin ylivoimansa. Hän on aina ja ennen kaikkea äiti. Katsohan vanhaa isoäitiä takan ääressä kuinka hän kohtelee perheen isää, aina kuin poikaa.
Kulturinainen sitävastoin on yhtä turmeltunut kuin mieskin. Kulturirakkaus on hyvin monimutkainen asia. Pohjalla on suvun jatkamisvaisto. Kun yhteiskunta alkoi vaatia takeita lapsille ja keksi avioliiton, ja avioliiton mukana seurasi omaisuus ja yhteiskunnallinen asema, työnnettiin luonnonrakkaus takasijalle, sai yläluokan silmissä aistillisuuden leiman ja piti verhottaman rakastelulla. Kun mies etsi puolisoa itselleen, täytyi rakastelun verhoon peittää semmoiset harrastukset kuin saada vaimokseen hyväsukuinen nainen, saada omaisuutta ja niinedespäin. Siitä syntyi vastenmielinen, teeskennelty naispalvelus. Kun naamari sitten avioliitossa putosi, katsoi vaimo joutuneensa petetyksi, ja siitä syntyi niin monta onnetonta avioliittoa.
Kulturinaista ei sorreta! Kun herra istuu sohvalla vieraassa huoneessa ja nainen astuu huoneeseen, nousee herra seisomaan. Kun nainen on juonut teensä, nousee joku herra ja nostaa kupin pois. Koskaan ei ole nähty päinvastaista. Jos joku naimaton herra asuu Söderillä, niin hän ei uskalla olla menemättä Kungsholmenille, kun joku pyytää häntä saattamaan jotakin naista kotiin Kun miehet ja naiset juhlivat yhdessä, juo mies naisen maljan ja kiittää kunniasta minkä nainen on hänelle osottanut! Kihlausaika on miehelle harjotusta kaikenlaisissa palvelustoimissa, joita hän avioliitossa, lisääntyneen työn tähden ei enää ehdi suorittaa. Vaimo kaipaa palvelijaansa ja löytää vertaisensa. Silloin luulee hän saaneensa sortajan.
Mutta minkälaista sortoa harjottaa sitten mies avioliitossa? Mies valitsee tavallisesti vaimon ja on tavallisesti rakastunut häneen. Naimisen vaikeus saattaa hänet toivomaan ehdotonta onnea avioliitossa, niin että hän todellisuudessa sitten tavallisesti tuntee itsensä noloksi. Hän huomaakin enkelin vaan tavalliseksi ihmiseksi ja tämä pettymys panee hänet huonolle tuulelle. Mutta hän rakastaa vaimoaan! Aina ei ole varma, että vaimo rakastaa miestään, eihän vaimo ole valinnut. Vaimo on siis edullisemmassa asemassa. Ja niin on laita useimmissa avioliitoissa. ”Kotirauhan” säilymiseksi tekee mies mitä myönnytyksiä tahansa, sillä kotirauha kuului hänen rohkeimpiin unelmiinsa avioelämän autuudesta. Useimmissa tapauksissa on rouva herrana talossa ja mies herrana ulkopuolella taloa. Tästä ei ole rouvalla mitään vahinkoa. Rouva määrää piikojen työt, ruuan laiton, lastenkasvatuksen ja hoitaa tavallisesti rahat. Mies jättää tavallisesti tulonsa vaimolleen, jättää hänelle neularahat, joita vaimo saa käyttää selvää niistä tekemättä. Itse täytyy miehen selvittää joka penni minkä on käyttänyt sigarreihin – ja punschiin! Vaimon asema ei siis ole orjattaren eikä miehen asema sortajan!
Katsokaamme nyt kuinka Ibsen, joistakin tuntemattomista, käsittämättömissä syistä on pilakuvannut kulturinaisen ja kulturimiehen teoksessaan ”Et dukkehjem”, joka on tullut oikeaksi uskonkirjaksi naiskysymysintoilijoille.
Et dukkehjem on näytelmä. Kirjotettu ehkä jollekulle suurelle näyttelijättärelle, jonka esitykset sfinksimäisessä luomisessa ovat aina saavuttaneet menestystä. Kirjailija on tehnyt varsin väärin miestä kohtaan, kun ei esitä perinnöllisyydessä mitään miehen puolustukseksi, mutta kylläkin vaimon, jonka jälkimmäisen puolustusta hän usein painostaa puhuessaan hänen isästään. Mutta katselkaamme lähemmin tätä Noraa, joka nyt on tullut kaikkien turmeltuneitten kulturinaisten ”ihanteeksi.”
Ensimäisessä näytöksessä valehtelee hän miehelleen. Salaa vekselinväärennyksen, kujeilee takana ja riitelee yksinkertaisten asiain tähden, näöltään pelkästä valheen halusta. Mies sitävastoin luottaa häneen avoimesti kaikessa, jopa pankkiasioissakin, mikä osottaa, että hän kohtelee Noraa kuin todellista vaimoaan, kun sitävastoin vaimo ei puhu koskaan miehelleen mistään asiasta. Mies ei siis pidä Noraa nukkena, mutta Nora sensijaan miestään. Että Nora olisi väärentänyt vekselin tietämättömyydestä, sitä ei kukaan usko! Se voi olla mahdollista vaan kun istuu teatterissa ja katselee miellyttävää näyttelijätärtä. Enkä minä usko sitäkään, että Nora olisi väärentänyt vekselin yksinomaan miehensä tähden, sillä usein oli Nora puhunut siitä kuinka sanomattoman ihanaa oli päästä Italiaan. Laki ja lakimies eivät hyväksyisi sellaista puolustusta. Nora ei siis ole mikään suuri pyhimys, vaan parhaassa tapauksessa kanssarikollinen, joka on yhdessä nauttinut varkauden hedelmää. Sitten sekaantuu Nora asioissaan! Mies saa vielä kerran tilaisuuden, vastoin kirjottajan tahtoa, osottaa kuinka suuresti hän luottaa vaimoonsa ja häntä kunnioittaa keskustellessaan Noran kanssa erään pankkiviran täyttämisestä. Ajatelkaas mikä tyranni se onkaan joka ei tahdo ottaa vekselinväärentäjää pankkikamreriksi! Mitä olisikaan Nora sanonut jos herra Helmer olisi tahtonut erottaa palveluksesta jonkun piian? Siitä olisi tullut toinen leikki!
Tulee sitten se näytös, jossa Nora tahtoo lainata rahoja kuppatautiselta tohtori Rankilta. Siinä on Nora tosiaankin suloinen! Hän näyttää tohtorille, ikäänkuin lainahommansa johdannoksi, ihonväriset sukkansa. – Nora: Eivätkö ole kauniit? Täällä on nyt niin pimeä; mutta huomenna. – Ei, ei, ei: Te saatte vaan nähdä jalkaterän. No niin, kyllähän saatte nähdä ylemmäksikin!” – Rank: ”Hm!” – Nora: ”Miksi niin arvellen katselette? Luuletteko etteivät ne sovi?” – Rank: Siitä minulla tosiaankaan ei ole mitään varmaa käsitystä! – Nora: (katsoo hetkisen tohtoria) ”Hyi häpeä!” (Lyö tohtoria keveästi korvalle sukillaan) ”Siinä saatte!” (Panee kokoon sukat). – Rank: ”Mitähän muita suloja minä saan nähdä?” – Nora: ”Te ette saa nähdä mitään enää; tehän olette taitamaton.” (hyräilee itsekseen ja etsii jotakin neulomatavaroista). – Senmukaan mitä minä voin käsittää tarjoo Nora itsensä – käteistä maksua vastaan. Sehän on hyvin ihanteellista ja sievää! Kaikki tietysti rakkaudesta mieheen! Häntä pelastaakseen! Mutta mennä ja tunnustaa asemansa miehelleen, ei, se ottaisi todella liian kovasti ylpeyteen! Noran kielellä kuuluu se, ettei hän vielä ollut varma siitä näyttäisikö mies jo hänelle sen ”hirvittävän!”
Seuraa sitten Tarantella-näytös, jossa vartavasten Helmer esitetään väärässä valaistuksessa. Nyt unohtaa katselija, että Nora on hupakko, jota Helmer kohtelee kuin järkevää naista, nyt saadaan nähdä Helmerin vaan kohtelevan Noraa kuin nukkea. Se näytös on kunniaton! mutta se tekee suuren vaikutuksen! Se on näytös sanalla sanoen!
Se että Helmer yöllä rakastelee vaimoansa osuttaa vaan, että hän on nuori ja Nora on nuori. Mutta kirjottaja osottaa tällä että Helmer, jolla ei ole aavistustakaan Noran rumista keinotteluista, on aistillinen, liian aistillinen olento, joka ei osaa antaa arvoa vaimonsa erinomaisille henkisille ominaisuuksille, joita Nora tosin ei ole näyttänytkään, ja Nora saa väärän martyrisädekehän. Tämä näytös on epärehellisin niistä mitä Ibsen koskaan on kirjottanut! Seuraa sitten selvitys, jossa on paljo sekasotkua, paljo petollista hämärää ja paljo valetta. Helmer herää ja huomaa olleensa sidottu valehtelijaan, teeskentelijään. Mutta nyt on katselijan myötätunto niin kokonaan Noran puolella, että hänen mielestään Helmer on väärässä! Jos Helmer olisi nähnyt sen näytöksen missä sukat ja tohtori esiintyivät, niin ei hän olisi pyytänyt Noraa jäämään, mutta hän ei sitä nähnyt. Sitten saa Helmer tietää, että hän, vaimonsa ja lapsensa ovat pelastuneet yhteiskunnallisesta kuolemasta ja vararikosta, ja hän tulee iloiseksi! Pane käsi sydämelle perheen isä, ja kysy itseltäsi etkö tulisi iloiseksi saadessasi tietää, ettei rakasta vaimoasi, lapsiesi äitiä viedäkään vankilaan? Mutta ne ovat vaivaisia tunteita! Ei, korkeampia niitten pitää olla! Korkealle ihanteellisuuden valetaivaaseen! Helmer pitäisi ruoskittaman. Hän on rikollinen! Ja kuitenkin puhuu hän niin ystävällisesti valheelliselle vaimolleen. – ”Ah”, sanoo hän, ”sinulla, Nora, on varmaan ollut kolme kauheata päivää!” Mutta sitten katuu kirjottaja taas rehellisyyttään miesraukkaa kohtaan ja panee vääriä sanoja hänen suuhunsa. Se on luonnollisesti kehnoa kun Helmer sanoo Noralle antavansa anteeksi! Olisi kai ollut kolloa Noran ottaa vastaan anteeksiantoa mieheltään, joka kuitenkin kohteli häntä, Noraa, täydellä luottamuksella, vaimon valehdellessa koko ajan. Ei, Noralla on suuremmat näköalat. Ja sitten unohtaa Nora niin jalomielisesti kaiken menneisyyden, että hän unohtaa kaiken senkin mitä ensimäisessä näytöksessä tapahtui. Näin puhuu Nora nyt, ja teatteriyleisö on myöskin unohtanut ensimäisen ja toisen näytöksen, sillä nyt ovat nenäliinat esillä.
Nora: Eikö ole mielestäsi merkillistä, että me kaksi, sinä ja minä nyt ensi kertaa puhumme keskenämme vakavasti?” Helmer hämmästyy tällaisen valheellisen kysymyksen sisällyksestä niin, että hän (tai kirjottaja) vastaa: ”Niin, vakavasti – mitä se merkitsee?” – Tarkotus on saavutettu: saada Helmer elukaksi. Helmerin olisi pitänyt vastata: ”Ei, pikku muruseni, ei se mielestäni niin suurta merkitse. Vakavasti me jo puhuimme silloin kun lapsemme syntyivät, sillä me puhuimme niitten tulevaisuudesta, me puhuimme hyvin vakavasti silloin kun sinä tahdoit saada vekselinväärentäjän Krogstadin kamreriksi pankkiin, vakavasti me olemme puhuneet silloin kun koko minun elämäni oli kysymyksessä, vakavasti niinikään rouva Linderin saatavasta, kodin taloudellisesta asemasta, kuolleesta isästä, kupansyömästä tohtorista; me olemme puhuneet vakavasti kahdeksan pitkää vuotta; mutta leikkiäkin me olemme puhuneet ja siinä tehneet oikein, sillä ei elämä ole yksinomaan vakavuutta. Me olisimme puhuneet enemmänkin vakavista asioista, jos sinä olisit minulle uskonut huolesi, mutta siihen sinä olit liian ylpeä, sillä sinä tahdoit mieluummin olla minun nukkeni kuin minun ystäväni.” Mutta herra Ibsen ei anna Helmerin sanoa näitä sanoja, sillä todistaahan piti että Helmer on elukka, ja muutenhan piti Noran saada lausua loistopuhelunsa, jota sitten perässälaususkellaan kaksikymmentäviisi vuotta. Nora nimittäin vastaa: ”Kahdeksana (8!) pitkänä vuonna – pitemmänkin aikaa – aina ensimäisestä tutustumishetkestä saakka, emme koskaan ole puhuneet vakavaa sanaa vakavista asioista!” – Nyt täytyy Helmerin, uskollisena ikävälle elukka-osalleen, vastata: ”Pitäisikö minun sitten yhäti uskoa sinulle huolia, joita et kuitenkaan voisi hartioiltani keventää?” – Tässähän Helmer puhuu hyvin kauniisti, mutta se ei ole totta, sillä vaimon olisi pitänyt Helmerille asiansa uskoa. Tämä näytös on tavattomasti väärä. Ja sitten laskettelee Nora muutamia hienoja (ranskalaisia) puheluja, joitten hohkainen viisaus on niin kevyttä, että se haihtuu kun siihen puhaltaa.
Nora: Te ette ole koskaan minua rakastanut! Teistä on vaan ollut hauskaa olla rakastunut minuun!” Missä on ero? Ja sitten sanoo Nora: ”Sinä et ole koskaan minua ymmärtänyt!” Se ei ollut Helmerille niinkään helppoa, kun Nora aina oli teeskennellyt. Sitten saa Helmer-raukka sanoa sellaisia tyhmyyksiä kuin että hän kasvattaa Noraa. Sellaista kai mies viimeksi sanoo jollekulle naiselle. Mutta Helmerinhän täytyy olla yksinkertainen sillä leikki lähestyy loppuansa ja Noran täytyy ”nykästä.” Sitten tulee Helmer lempeämieliseksi. Hän pyytää anteeksi: anteeksi siitä että Nora on väärentänyt vekselin, valehdellut ja pettänyt.
Sitten sanoo Nora järkevän sanan. Hän tahtoo erota avioliitosta löytääkseen itsensä. Syyllä voidaan kysyä eikö se kävisi päinsä samassa kodissa missä lapsetkin ovat, elämän todellisuudessa ja suhteessa Helmeriin, sillä Noran rakkaus kuoli kaatuessa. Mutta se on makuasia. Se taas, ettei Nora muka katsoisi itseään kyllin arvokkaaksi kasvattamaan lapsiaan, on valetta hänen suustaan, koskapa hän juuri vähää ennen keikkui kovin korkealla läksyttäessään viatonta Helmeriä. Johdonmukaisemmin hän olisi menetellyt jäädessään lastensa luo tässä tapauksessa, kun kerran luuli miestään sellaiseksi raukaksi, joka ei ymmärtänyt ”hirvittävää.” Sillä kuinka hän olisikaan voinut uskoa lasten kasvatuksen sellaiselle vajavaiselle olennolle. Noran lepertely siitä ”hirvittävästä”, että Helmer ilmiantaisi itsensä syylliseksi Noran rikokseen, on niin romantisen – naurettavaa, ettei se sanaakaan selitystä kaipaa. Se taas, että ”sadattuhannet naiset” olisivat uhrautuneet miestensä tähden, on sellainen kohteliaisuus naisia kohtaan, että Ibsenin luulisi olevan jo liian vanhan sanoakseen sellaista. Sitten puhelee Nora kaikenlaista turhuutta: hän on rakastanut miestään, ja kuitenkin sanoo Nora kahdeksan vuotta olleensa vieras nainen joka on synnyttänyt vieraan miehen lapsen! Helmer myöntää ettei hän ole ollut täydellinen ja lupaa muuttua toisenlaiseksi! Sehän on varsin kaunista ja kaikki takeethan viittaavat siihen, että jatko tulee paremmaksi kuin alku. Muta se ei luonnollisesti sovi näytelmään! Pamahdus täytyy kuulua kun esirippu laskee! Sitten todistaa (?) Nora olleensa nukke! Eikö Helmer ollut sijottanut huonekaluja tahtonsa mukaan? No! Mutta jos rouva vaan olisi suvainnut lausua tahtonsa, olisi kyllä saatu nähdä missä kaappi olisi ollut!
Miksei Nora tehnyt sitä? Se oli kaiketi hänen mielestään yhdentekevää: ja siinä hän saattoi olla oikeassa. Jos sitten Nora oli nukke, niin ei suinkaan se ollut Helmerin vika, sillä hän kohteli Noraa luottamuksella kuten vaimoaan ainakin, mutta sitä ei Ibsen tahtonutkaan todistaa, vaan vastakohta oli todistettava, mutta siihen ei hänellä ollut kylliksi voimaa, sillä hän ei uskonut tehtäväänsä ja hänen oikeudentuntonsa murtautui joskus esiin!
Mitä kirjottaja itse on ajatellut tästä teoksestaan, sitä ei koskaan saada tietää. Se teki vaikutuksensa, käsiteltiin yleensä sorretun naisen manifestiksi ja herätti sellaisen myrskyn, että tyynimmätkin luonteet siinä kiihtyivät. Sillä teoshan todistaa aivan päinvastaista mitä sen pitäisi todistaa. Vai onko teos vaan todistuksena siitä kurjuudesta mikä syntyy vakavia asioita käsittelevästä teatterikappaleesta? Vai, valitaksemme toisen näkökohdan, eikö se olekaan sorretun naisen puolustamista, vaan pikemmin esitys perinnöllisyyden vaikutuksesta luonteeseen? Silloin olisi kirjottajan pitänyt olla siksi kunniantuntoinen, että hän myöskin Helmerin puolustukseksi olisi laskenut hänen perinnölliset taipumuksensa. Vai onko se Noran huono kasvatus? Sitä Nora tosiaankin paljo syyttää. Miksei Helmer saa syyttää huonoa kasvatustaan? Vai onko se semmoisenaan vaan pelkkä näytelmä ja uudenaikaista naisten hempeilyä, silloin se sopivimmin kuulukoon ”Yleisten huvien” joukkoon. Ei siitä silloin tarvitse vakavasti keskustella, vielä vähemmin ansaitsee se sitä kunniaa, että se yllyttää ihmiskunnan kaksi puoliskoa toisiaan vastaan.
Kuitenkin tuli tämän ”Nukkekodin” kautta kysymys onnettomista avioliitoista päivän polttavaksi. Kaikki rouvat pitivät miehiään tyranneina ja itseään joko suuremmassa tai pienemmässä määrässä nukkeina. Siten saatiin kirjallisuudessa nähdä kokonainen sarja aviomiehiä, jotka väärensivät vekseleitä ja loppunäytöksessä saivat selkään rouviltaan. Mutta kirjailijattaret eivät olleet yhtä kohteliaita kuin Ibsen, he eivät tuoneet puolustukseksi miehille perinnöllistä vekselinväärennystaipumusta. Saatiinpa myöskin nähdä miehiä, jotka haaskasivat vaimojensa rahoja, mutta miestensä rahoja tuhlaavia vaimoja ei oikeuden tähden koskaan nähty. Huolimatta kaikesta tyhmästä mitä kirjotettiin, voitettiin sentään senverran, että avioliittolaitoksen jumalallisuutta ruvettiin epäilemään ja tunnustettiin vihdoinkin oikeutetuksi avioero keskenään sopimattomien aviopuolisoiden välillä. Ja se oli hyvä!
Syyt onnettomiin avioliittoihin ovat monet. Ensinnäkin avioliiton oma luonne. Kaksi ihmistä, eri sukupuolta sitäpaitsi, antaa toisilleen varomattoman lupauksen elää yhdessä koko ikänsä.
Avioliitto perustuu siten mahdottomuuteen. Toinen kehittyy yhtäälle, toinen toisaalle, ja siten särkyy liitto. Tai toinen jää entiselleen kun toinen kehittyy, ja rikki menee suhde silloinkin. Epäsopu puolisoiden kesken voi syntyä siitäkin, että kaksi vahvaa luonnetta sattuu yhteen ja molemmat huomaavat, että jokainen sopimus on mahdoton muulla ehdolla kuin sillä, että toinen mukaantuu, ja se synnyttää vihan liittoa kohtaan. Jos he olisivat vapaat, taipuisivat he; nyt he eivät sitä tahdo, sillä se olisi henkilöllisyytensä uhraamista. Lopuksi voivat he kehittyä sille asteelle, että he, pelastaakseen henkilöllisyytensä sekaantumisen, vaistomaisesti, itsesäilytysvaistosta vihaavat toistensa ajatuksia, ja vastaansanominen tulee tarpeeksi, takaukseksi siitä, että kumpikin saa pitää itsensä ja omat ajatuksensa. Tämä on ylen tavallinen tapaus, jota maailman on ollut niin vaikea selittää. He rakastivat toisiaan, heillä oli samat ajatukset, mutta äkkiä syntyi tämä käsittämätön vastenmielisyys, ja sitten nähdään vaan kaksi eripuraista aviopuolisoa. Seuraa sitten ne tapaukset jolloin niinkutsuttu uskottomuus on erottanut puolisot. Nyt on asia niin surullisesti, että muutamat ihmiset ovat syntyneet monogamiaan,[1] siis uskollisuuteen, mikä ei ole hyve, vaan ominaisuus, toiset taas polygamiaan,[2] siis uskottomuuteen. Jos nyt vastakohdat sattuvat yhteen niin syntyy siitä suuri kurjuus.
Luonnossa, ainakin kehittyneempien eläinten keskuudessa, on tämä sukupuolisuhde säännöllinen. Härkä on polygamisti, kukko niinikään. Sorsa on villissä tilassa monogamisti, mutta kesynä (ankka) polygamisti. Kulturin vaikutusta siis. Petoeläimet ovat yleensä villissä tilassa monogamisteja ja uros seuraa naarasta uskollisesti niinkauvan kun emällä on poikasia. Kyyhkysten rakkautta ovat runoilijat paljon ylistäneet, ja kyyhkyset perustavat tosiaankin pesuuskunnan elämää varten, mutta (kauhea mutta runoilijoille) jos puoliso vahingottuu, haavottuu tai muuten rampaantuu, niin rakkaus haihtuu tipotiehensä ja puoliso etsii itselleen uuden elämänkumppanin. Tämähän on kaikkea muuta kuin runollista, eikä siitä syystä kukaan runoilija olekaan uskaltanut paljastaa kyyhkysten kehuttua rakkautta, peläten naisten vihaa. Yleensä on luonnossa nähtävissä se seikka, että ravintoaineitten saanti vaikuttaa ratkaisevasti avioelämään. Petolinnut munivat vaan pari munaa, koska saalis on kovassa, ja uros auttaa naarasta munien haudonnassa, toisen saalista hakiessa, sillä näitten eläinten ruokaa ei ole joka pensaassa. Sehän on oikea avioliitto. Merilinnut kohtaavat toisensa soidinojalla. Kun uros on tehnyt rakkaan työnsä lentää se merille voimaan hyvin, naaras saa tehdä pesää, hautoa munat ja hankkia ruuan yksin. Kun sitten syksyllä poikaset jo ovat suuriksi kasvaneet, kohtaavat kaikki toisensa ulkona merellä. Naaraksista tuskin mikään on niin kovalla kuin ampiainen. Kun se syksyllä on hedelmöittynyt etsii se kolon itselleen puun kuoressa etelän puolella ja asettuu sinne talvilevolle. Koirakset kuolevat ensi pakkasen tullessa. Kun kevät tulee, saa naaras yksin rakentaa taidokkaan pesänsä monine lokeroineen, joihin se asettaa munat. Ja sitten täytyy sen elättää suuri joukko poikasia. Luonto on sälyttänyt sen selkään suuren työtaakan, mutta vielä ei ole siinä huomattu mitään halua vapautua luonnonlaista. Se voisi kuitenkin tehdä sen niin helposti asettumalla vaan talveksi puun pohjoiselle puolelle, sillä silloin se paleltuisi, ja ihmiskuntaa kohtaisi se suuri tappio, ettei sillä olisi ensinkään ampiaisia. Näemme siis, että eläinten siveys riippuu suuresta joukosta taloudellisia, fysillisiä, geologisia y. m. suhteita. Olemme nähneet kuinka kulturi tekee polygamisteja esim. koirasta, joka kesynä saa ruokansa ilmaiseksi[3].
Yhden ainoan tapauksen polyandriasta[4] mainitsee Darvin kehittyneempien eläinten keskuudessa: kottaraisen pesässä on tavattu useampia koiraksia. Muuan toinenkin ilmiö on luonnossa, seikka mikä kulturin ohella häviää, se on säännöllinen kiima-aika. Villit nisäkkäät pariutuvat kerran tai kahdesti lämpimänä vuodenaikana. Kotieläimet ja ihminen milloin tahansa. Voiko siitä syystä sanoa ihmistä epäsiveellisemmäksi? Ei, se johtuu vaan siitä, että ihmisen on kaikkina vuoden aikoina yhtä helppo tai vaikea saada ruokaa ja lämmintä poikasilleen, mikä ei ole asianlaita eläimiin nähden. Niitten täytyy kiirehtiä keväällä saadakseen poikaset valmiiksi taisteluun ennen syksyn tuloa. Saattaa olla, että miehissä usein tavattava taipumus polygamiaan, on perinnöllisyyttä jo menneiltä kehityskausilta. Olkoon asian laita miten tahansa, surullista se joka tapauksessa avioliitossa on, sillä se rikkoo sopimuksen ja häiritsee luottamusta. Vielä ikävämpää on polyandria naisissa, sillä jos mies onkin uskoton, ei hän pakota vaimoaan elättämään toisen lasta, mutta jos nainen on uskoton, saattaa hän miehensä tekemään työtä toisen miehen lapsen hyväksi, ja se on ruma muoto varkautta.
Kun nyt avioliitto, inhimillisenä laitoksena ja puhtaasti käytännöllisistä syistä syntyneenä, on niin täynnä puutteellisuutta ja loukkauskiviä, kuinka voi sitten niin moni avioliitto kestää? Sen pitää koossa vaan yhteinen etu, luonnon ikuinen avioliittotarkotus, lapset. Ihminen on alituisessa taistelussa luonnon kanssa, mutta joutuu aina alakynteen. Tuolla kulkee kaksi rakastavaista, jotka tahtovat muuttaa yhdessä asumaan, osaksi huvin vuoksi, osaksi nauttiakseen toistensa seurasta. Loukkauksena pidettäisiin puhua tulevista lapsista. Jo kauvan ennenkuin lapsi syntyykään huomaavat he, ettei se autuus ollutkaan niin taivaallista, ja siten muodostuu suhde ikäväksi. Sitten syntyy lapsi! Silloin kaikki muuttuu jälleen uudeksi ja suhde muodostuu ihanaksi, sillä ruma itsekkäisyys kahdenkeskisestä seurustelusta häviää. Avioliitto ilman lapsia on surullista, eikä se mikään avioliitto olekaan. Laki onkin aina alkuajoista saakka suonut tässä tapauksessa helpon pääsyn eroon. Hedelmätön tai lapseton vaimo on hyvin surkuteltava, mutta siitä huolimatta hän on poikkeus luonnossa, siitä syystä ei hän ymmärrä oikein miehen ja vaimon keskinäistä suhdetta, eikä hänen sanojensa pitäisi mitään merkitsemän. Samasta syystä ei pitäisi antaa neljälle Ruotsissa nykyään kirjottavalle rouvalle, heidän sanalleen mitään erikoisempaa arvoa, sillä kaikki neljä he elävät lapsettomissa avioliitoissa. Mikä ero onkaan neiti Brennerin naisihanteella ja Lean tai rouva Schwartzin? Lapseton nainen ei ole nainen. Eikä hän ole myöskään mies. Siitä syystä on nykyaikainen naisihanne epämiellyttävä hermafroditi[5], joka muistuttaa koko paljo grecicismiä. Lapset siis pitävät koossa avioliiton.
Mutta nyt seuraa suuri, pohjaton kysymys siitä, onko yksilö, jatkaessaan sukua velvollinen uhraamaan yksilöllisyytensä omistautuakseen kokonaan lapselle! Luonnossa, jos sieltä vastausta etsimme, ei ole sitä mitä me kutsumme yksilöllisyydeksi. Ja mitä on sitten ihmisen yksilöllisyys? Kokoelma luulotteluja joittenkuitten päämäärien saavuttamisesta elämässä; useimmiten hyvinvoinninhalua, joskus, kun yksilö tuntee edustavansa kärsivää sukua, pyrkimys saada elää koko suvun, eikä yksistään poikasiensa tähden. Jälkimmäisessä tapauksessa saavat omat poikaset auttaa itseään. Mutta Noralla, ihanteella ei voi katsoa olevan mitään sellaisia harrastuksia. Hän pyrkii vapauteen, itsekkääseen, nautintorikkaaseen, ibseniläiseen vapauteen, asettaakseen huonekalut mihin tahtoo, päästäkseen pyytämästä anteeksi tyhmiä tekosiaan, vapaudessa hautoakseen ajatuksiaan, vaivatakseen niitä kuin savea, sitten tehdäkseen niistä pieniä epäjumalankuvia, vapauteen imettäjän ja äidin tehtävistä, sanalla sanoen: vapauteen luonnonlaeista. Nora on romantinen ihmeolento, tulos siitä kauniista maailmankatsomuksesta jota idealismiksi kutsutaan, ja joka on tahtonut ihmisille uskotella, että he olivat jumalia ja että maa oli pieni taivas. Siitä, että kirjailija itsekin on käsittänyt Noran aatteet oikuiksi, oli todisteena sekin, että Ibsen näytelmäänsä korjatessa antaa Noran jäädä kotiin. Jos Noralla olisi ollut jokin kutsumus, mikä ei muuten ensinkään ilmene hänen viimeisistä puheluistaan, olisi hän varmaan mennyt; ja jos hän sen lisäksi olisi ollut heikko ihminen, olisi hän kenties palannut takaisin jälleen.
Kysytään siis: onko naisen asema todellakin yhdenmukainen luonnon kanssa? Eikö hänen pitkä äitiytensä ole martyriutta, ja ovatko nämä vapautusyritykset niin aivan vastoin luontoa?
Katsokaamme kuinka asia on ”toisten” eläinten keskuudessa. Suurempien nisäkkäitten keskuudessa, joitten elinikä on sama kuin ihmisen, kestää äitiys vuoden tai kaksi. Sitten on hän vapaa, kunnes seuraava kerta sattuu. Ihmisen naaras on kulturiolojen tähden sidottu lähipitäen koko ijäkseen. Pojat lasketaan vapauteen noin 20 vuotiaina, tytöt samoin, jos heitä koskaan lasketaan. Miksei heitä aikaisemmin lasketa? Sentähden, etteivät voi aikaisemmin elättää eivätkä suojella itseään. Perhe on siis ihana polisilaitos, jonka yläluokka on perustanut nuorison suojelemiseksi (puhun koko ajan yläluokan- tai kulturiavioliitosta). Kulturinaisen tyytymättömyydessä pitkään äitiyteen on siis jotakin luonnollista, ja hänen näennäinen kulturinvastustamisensa ja miehensä tyraniuden vastustaminen, se on yksinkertaisesti kapina samaa vihollista vastaan, jota mieskin vihaa, nurinpäinen yhteiskunta, vaikka vaimo näkee miehessään tämän yhteiskuntasorron henkilöityneenä. Luonnonihmisten (talonpoikaispiireissä) keskuudessa ei nainen kärsi niin pitkää äitiyttä. Ensinnäkin siitä syystä että lapset alkavat olla apuna jo tuossa seitsemän kahdeksan vuoden vanhoina; toisekseen kun koti ei ummehdu, mies kun asuu tuvassa vaan syödessään ja maatessaan ja muun päivän oleilee ulkosalla. Kaupungissa säätyläispiireissä sulloudutaan pieniin huoneisiin, ja surkuteltavampaa olentoa ei silloin ole kuin nuori tyttö. Hänen ja vangin kohtalo muistuttavat suuresti toisiaan. Äidin täytyy alati vartioida ettei vaan jonkun ”huonomman” rodun koiras hedelmöittäisi hänen tytärtään!
Pohjolan kotia on paljo ylistetty. Etelän kodit ovat vähemmän helteisiä. Se on ilmastokysymys. Pohjolan koti sisäikkunoineen, jotka turmelevat ilman, kaakeliuunit (kotoinen liesi!), pitkä talvi ja syksy ja kevät, jotka pakottavat ihmisiä, yhdessä kasassa kiusaantumaan, ne ovat tehneet tämän kodin minun mielestäni kaikkea muuta kuin ihanaksi. Sitä ei huomaa omassa perheessään, vaan toisten. Ensin isä ja äiti yhteenkytkettyinä elinaikaisilla siteillä. Jos toisella on jokin ajatus jota toinen ei hyväksy, niin opettelee edellinen vaikenemaan viideksitoista vuodeksi tai ainakin teeskentelemään. Ja sitten pitkät pojat. Kotona siveellisyyttä, ulkona epäsiveellisyyttä. Valehdella vanhemmille tai ainakin vaijeta. Keskenään, päästyään tappelemasta, riitelevät ja kinaavat he, sillä se on ihmisen luonteessa. Ja sitten tuntevat he vanhempien salaisen toivomuksen: nähdä heidät jossakin asemassa elämässä, s. o. ajaa heidät ulos! Sitten kasvatus. Isän ja äidin alituinen vikojen vaaniminen heissä. Viat pysyvät ja lopulta tunnetaan vihaa niitä kohtaan, jotka vaan tarkastelevat ja vaanivat. Lapsi alkaa hiljakseen arvostella vanhempiaan ja kadottaa kunnioituksensa häneen. Siinä on kokonainen sarja teeskentelyä, ja koti tulee rumaksi, paitsi romaneissa. Kun lapset sitten pääsevät elämään ja vapauteen, tuntevat he itsensä niin rajattoman onnellisiksi, että he parhaassa tapauksessa käyvät kotona vaan sunnuntaisin syömässä päivällistä. Nyt istuvat vanhemmat yksinään eivätkä uskalla ajatusta keskenään vaihtaa pelosta että häiritsisivät kotirauhan, ja kotirauha on lasten jälkeen perheen perusta. Sen säilyttämiseksi taipuu lujinkin tahto, tai ainakin oppii teeskentelemään alistuvansa. Tämä on tosin yleispiirteinen, liioiteltu kuvaus, mutta olkoonpa avioliitto kuinka onnellinen tahansa, siinä on kuitenkin aina jotakin nujerrettua, jotakin salaista teeskentelyä, ja pohjalla molemminpuolinen orjuudentila. Mutta varmaankin on jotakin epätäydellisyyttä pitkässä äitiydessä, ja sitä taas vaatii kulturi.
Onnellisen avioliiton muodostumiseen vaikuttavat monet yhteensattuvat suotuisat olosuhteet, niinkuin sopusointu luonteissa, maussa ja vioissa. Ja missä molemmat puolisot tuntevat mieltymystä toisiinsa, siellä on suurimmat takeet onneen, sillä rakkaus on luonnonvoima joka voittaa yksilön järkeilyn, voittaa hänen tahtonsa lujuudessa, ja murtumatta kestää mitkä myrskyt tahansa, mitkä koukut tahansa. Tällaisissa tapauksissa saa rakkaus, näennäisestä itsekkäästä pyrkimyksestään huolimatta, kun se näyttää etupäässä koskevan puolisoita eikä lapsia, jotakin suurta ja oikeutettua itseensä, ja useimmin se saisi vapaammin vaikuttaa, jos sukupuolet saisivat vapaammin seurustella, sillä miehellä on nyt kerta kaikkiaan alkuunpano-oikeus, ja tyttö istuu ja odottaa sulhoa saapuvaksi, sitä oikeata ja omaa, mutta kun sitä ei kuulu, ottaa hän ensimmäisen paraan.
Nykyisissä oloissa on kuitenkin naiskysymyksen tempaaminen ympäristöstään mahdotonta ja vahingollista. Naisen halu vapautua on sama kuin miehenkin levoton pyrkimys vapautukseen. Vapauttakaamme vaan siis miehet ennakkoluuloistaan niin naisetkin saavat vapautensa. Mutta meidän tulee työskennellä tätä päämäärää varten yhdessä kuin ystävät eikä kuin viholliset. Mitä nainen tulevaisuudelta, lähemmältä tai kaukaisemmalta on oikeutettu vaatimaan, sen tahdon seuraavassa, vapautuakseni siitä epäluulosta, että vanhoillisia ajatuksia puolustaisin, esittää:
NAISEN OIKEUDET[muokkaa]
jotka luonnon mukaan hänelle kuuluvat, mutta jotka nurinpäisen yhteiskuntajärjestyksen kautta (ei miesten tyranniuden kautta) on häneltä riistetty.
1:o. Oikeus saada samanlainen kasvatus kuin mies. Tällä en tarkota, en kyllin usein voi sitä huomauttaa, että nainen nyt kuvittelisi tulevansa korotetuksi miehen tasalle, oppimalla kaikkia niitä tarpeettomia asioita, joita mies nyt saa ahtaa päähänsä. Tulevaisuus, joka varmaan poistaa eron kansa- ja alkeiskoulujen väliltä, ylioppilas- ja muitten tutkintojen väliltä, on tunteva velvollisuudekseen järjestää yksiainoa yhteinen kansalaistutkinto, joka korvaa ripillepääsyn. Tämä tutkinto on sama miehelle ja naiselle, ja käsittää täydellisen luku-, kirjotus- ja laskutaidon, tiedon isämaan lainlaadinnasta, kansalaisoikeuksista ja velvollisuuksista, sekä yhden elävän kielen. Joka sitäpaitsi tahtoo tietää mitä Cicero ajatteli Lucius Sullasta ja mitä Moses aikoi Israelin lapsille, hän etsiköön ne tiedot, jos hänellä nimittäin on aikaa sellaiseen ylellisyyteen, kun tulevaisuus on vaativa jokaiselta kansalaiselta, että hän ruumiillisella työllä hankkii elantonsa, niinkuin luonto sen on määrännyt.
2:o. Koulujen täytyy olla yhteisiä pojille ja tytöille, niin että molemmat sukupuolet aikaisin oppivat tuntemaan toisensa, eikä niinkuin nyt, että pojat kuvittelevat tyttöjä enkeleiksi ja tytöt luulevat poikia ritareiksi. Täten vältetään myöskin kaikki mielikuvituksen ennenaikaisen kehityksen mykät synnit, jotka juuri perustuvat sukupuolten eristämiseen.
3:o. Tytöllä täytyy olla sama vapaus ”kulkea irrallaan” ja valita seuransa mistä tahtoo.
4:o. Täydellinen yhdenvertaisuus sukupuolten kesken poistaakseen vastenmielisen teeskentelyn, jota kutsutaan galanteriaksi tai kohteliaisuudeksi naisia kohtaan. Tyttö ei siis vaadi, että poika nousee seisaalleen ja jättää paikkansa, sillä se on orjan alamaisuusmerkki, eikä veljeä saa totuttaa siihen, että sisaret laittavat hänen sijansa tai neulovat hänen paitansa napit; sellaiset työt hän tehköön itse.
5:o. Naisella täytyy olla äänioikeus. Kun vastaisuudessa hänen ripillepääsynsä on siinä, että häntä kuulustellaan tiedoissa sen yhteiskunnan lainlaadinnassa jossa hän elää, ja kun yhteiskunta joka vuosi, niinkuin yhtiöt nykyään, saa tehdä vuosikertomuksen jokaiselle kansalaiselle, saa nainen niinkuin mieskin arvostella mille henkilölle tai asialle hän antaa äänensä.
6:o. Nainen on vaalikelpoinen kaikkiin toimiin, mikä ei tule vaikeammaksi itsehallinnon vaikuttaessa, ja nyt, kun hän, epäjohdonmukaista kylläkin, voi tulla hallitsijaksikin. Itsehallinto ei tule ammattihallinnoksi, vaan sellaiseksi kuin kunnallishallinto, luottamustoimeksi, joka suoritetaan joutilaina hetkinä. Onko viisaampaa ja sopivampaa ihmistä hallitukseen kuin vanha äiti, joka äitiydessään ja kotiaskareissa on tottunut hallitsemaan ja vallitsemaan? (Meidän esi-isillämme oli niin suuri kunnioitus vanhojen vaimojen järkeä kohtaan, että he laskivat sen yliluonnollisten asiain joukkoon).
7:o. Tämän kautta tulevat tavat ja lait lempeämmiksi, sillä kukaan ei ole oppinut antamaan anteeksi niin paljon kuin äiti, ei kukaan muu niin hyvin voi olla kärsivällinen ja vähän vaativainen puutteellisiin ihmislapsiin nähden.
8:o. Nainen vapautetaan sotapalveluksesta. Joka tätä pitää epäoikeutettuna, ottakoon huomioon, että luonto sen tasottaa raskaassa äitiydessä. Tulevaisuudessa ei muuten ole mitään kunniakasta toimittaa santarmipalvelusta. Se on vaan velvollisuus.
9:o. Kun tulevaisuuden yhteiskunta, oikeudenmukaisesti jakamalla luonnon yhteiset rikkaudet, takaa kaikille syntyneille ravinnon ja opetuksen, jää avoliitto, joka nyt on takaajana näistä eduista, tarpeettomaksi. Mies ja vaimo tekevät sopimuksen, suullisen tai kirjallisen, liitosta, niin pitkäksi aikaa kuin tahtovat, ja on heillä oikeus, ilman lakia ja evankeliumia, rikkoa se kun niin hyväksi näkevät; näinollen luonnollisesti sattuu sellaistakin, että kaksi koirasta tahtoo saada saman naaraksen, se on tiettykin, mutta taistelu ei tule niin julmaksi, ja naaras ratkaisee vaalin, mikä nyt ei ole asian laita, sillä ei kukaan enää silloin nai arvon tai rahan tähden, kun sellaisia ei enää ole. Vapaa valinta tulee täten luonnolliseksi ja rotu senkautta paranee.
Tämä tulevaisuuden naisesta ja avioliitosta. Mitä nykyisissä oloissa voidaan tehdä avioliiton ajalliseksi parannukseksi, se on:
1:o. Että seurustelu poikien ja tyttöjen kesken tulee vapaammaksi.
2:o. Että poikien kasvatus tehdään yksinkertaisemmaksi, jotta tyttöjenkin kasvatus kohtuudella voidaan yksinkertaistuttaa.
3:o. Että tyttö vapautetaan (samoin kuin poikakin) lukemasta niin paljo menneisyydestä, mutta pakotetaan sensijaan ottamaan selvä nykyisestä yhteiskuntajärjestyksestä, niin että nainen voi.
4:o. Mitä pikemmin saada äänioikeuden.
5:o. Valheellinen naisten palveleminen lakkaa itsestään, ja mies ja nainen seurustelevat keskenään kuin miehet nyt. Ei niin, että miehet pitävät yksinään juhlia, jotka päättyvät siihen että juodaan malja naisen onneksi, joka istuu kotona ja syö puuroa ja maitoa.
6:o. Siviliavioliitto saatetaan voimaan, jotenka avioero tehdään helpommaksi. Ei sentähden, että olisi luultavaa avioerojen lisääntyminen; kun eron saanti on helpompi, niin tuntuu side keveämmältä, ja mies saadaan pois siitä luulottelusta, että hän omistaa vaimon. Lapset pitävät kyllä yhdessä puolisot, jollei satu mitään erittäin raskasta.
Vastenmielinen lakipykälä papiston varotuksesta tai välttämättömästä ”karkaamisesta” häviäisi siten.
7:o. Lakipykälät miehen esimiehisyydestä lakkautetaan.
8:o. Nainen tulee täysi-ikäiseksi 18 vuotiaana, ilman mitään rajotuksia.
9:o. Avioehtokirja ja pesäero tulevat välttämättömiksi.
10:o. Naisella olkoon oikeus (kun hänen kasvatuksensa on tehty miehen kasvatuksen kaltaiseksi) päästä kaikkiin virkoihin ja harjottaa mitä tointa tahtoo. (Mutta veriseksi tulisi kilpailu jos nyt laskettaisiin pari miljonaa naista työmarkkinoille. Tässä täytyy mahdollisesti, nykyisissä oloissa, taipua epäjohdonmukaisuuteen, jollei kenties työvoimain liiallisuus pakottaisi syntymään uutta yhteiskuntajärjestystä.)
11:o. Mies olkoon velvollinen avioliittoon mentäessä pitämään yllä henkivakuutusta, niin ettei hän kuoleman sattuessa jättäisi vaimoa ja lapsia hätään, varsinkin olkoon tämä velvollisuutena, jos hän on nainut naisen tuottavasta toimesta.
12:o. Nainen pitää nimensä, eikä hänen tarvitse ottaa miehen arvonimeä naispäätteellä, sillä arvonimi on nykyisissä oloissa omaisuutta, usein varsin kalliisti ansaittu ja rahan arvoinen. Yhdenvertaisuus vaatii sitä. Ja näin välttyy moni nainen kiusauksesta ostaa rahoillaan arvonimi. Pojat saavat isän nimen, tyttäret äidin.
13:o. Aviovuode on jaettava. Sillä ”siveellisyyttä” loukkaava yhteinen makuuhuone ja vuode rankaisee itsensä, aiheuttaa suhteen häiriintymistä, inhoa ja kyllästymistä, vieläpä pahempaakin. Nainen saisi täten vapaamman aseman ja säilyttäisi omistusoikeuden ruumiiseensa.
14:o. Vaimolla pitää olla, jos hän on vaan miehensä vaimo ja lasten äiti, omistamatta itsenäistä tointa, erityinen rahaerä vaatteisiin ja huveihin. Älköön hänellä olko palkkaa, älköönkä saako vaatteita lahjana, josta pitää kiittää. Mutta hänellä pitää silloin myöskin olla oikeus maksaa itse huveistaan, miehenkin läsnäollessa, ja vapautua siitä että ”tarjotaan.”
15:o. Jos nainen avioliitossa ansaitsee erityisellä toimella jotain, eikä hoida kotia, niin olkoon hän velvollinen ansioistaan jättämään kotia varten yhtä paljo kuin mieskin. Jos nainen kotiakin varten työskentelee, niin pitäköön ansionsa, sillä hänen ansiotaan kotona pidetään senkautta lisänä, eikä kuten nyt, orjanpalveluksena.
PUHUTTELU.[muokkaa]
Kirjailija: Oletteko nyt selvillä siitä mitä minä tarkotan?
Puhuttelija: Varsin tarpeeksi!
Kirj.: Ei siis mitään väärinkäsitystä? Se on hyvä!
Puhutt.: Te olette uskaltanut käydä Ibsenin kimppuun; se on vaarallista!
Kirj.: Joka on uskaltanut käydä Kaarle XII:sta kimppuun, se ei pelkää pirua eikä männinkäisiä! Seitsemän kertaa olen pudonnut ja noussut jälleen ylös; sietää vielä kerran pudota! Muuten olenkin ahdistellut Nukkekotia vaan uskonkirjana! En pidä uskonkirjoista! Kun tällainen uskonkirja kerran tehdään, niin siihen sitä sitten juututaan kiinni kahdeksikymmeneksiviideksi vuodeksi, eikä päästä paikalta hievahtamaan! Mitä Ibseniin tulee, niin on hänen esimerkkinsä näyttänyt kaunokirjallisuuden vaarat. Hän kirjotti Brandin Kristinuskoa vastaan, ja lukijat tekivät siitä kristinopin uskonkirjan! Sehän oli kaunista! Hän kirjotti Gengangere epäsiveellisyyttä vastaan, ja siveelliset tekivät siitä epäsiveellisyydenuskonkirjan. Hän kirjotti Folkefienden yhteiskuntaa vastaan, ja yhteiskunnan pahimmat viholliset heittivät kiviä hänen peräänsä. Sellaista on olla Moses vuorella ja puhua kielillä, vaan riepu pään päällä. Hän kirjotti nuoruutensa suruista ja pettymyksistä Kongs-Emnernessä, ja muuan filosofian kandidati Helsingissä kirjottaa siitä yliopistollisen väitöskirjan ja todistaa sen olevan puhtaasti historiallisen näytelmän. Jos kandidati olisi menetellyt perinpohjaisemmin, olisi hän kirjottanut Ibsenille ja kysynyt asian oikeata laitaa; silloin olisi hän, jos Moses olisi vastannut, saanut selvän asiasta. Ibsen otti kerran rievun pois ja puhui ihmisten kielillä. Se tapahtui kuten muistetaan Gengangeren jälkeen. Silloin kielsi hän itsensä! Ehkä hän tahtookin tulla väärinymmärretyksi! Silloin olen minä paraiten ymmärtänyt Nukkekodin. Mutta jättäkäämme tämä. Oletteko muuta ymmärtänyt väärin?
Puhutt.: Kyllä, tehän olette sosialisti!
Kirj.: Se on totta, niinkuin kaikki sivistyneet ihmiset meidän aikanamme. Enkö saisi olla sosialisti?
Puhutt.: Ihmettelen sitä.
Kirj.: Ihmettelette? Perustuslaki ei tahdo kenenkään omaatuntoa pakottaa tai antaa pakottaa! Minulla on siis oikeus olla sosialisti! Mutta jos te itseänne anarkistiksi kutsutte niin valehtelette. Onko vielä jotakin?
Puhutt.: Te olette itse kirjottanut naisesta näytelmän, jota minä en ymmärrä!
Kirj.: Se voi olla minun vikani, mutta se voi olla myöskin teidän. Te tarkotatte Herra Bengtsin vaimoa! Niin, hyvä herra, se on 1:o hyökkäys naisen romantista kasvatusta vastaan. Luostari, se on naiskasvatuslaitos! Ritari, se on mies; kaikki ovat ritareita nuorten tyttöjemme mielestä. Kun sitten elämän todellisuus alkaa, huomaakin nainen, että mies on talonpoikaiskollo. Mies luulee naista lepertelijäksi, mutta todellisuus kehittää hänet naiseksi, jota kasvatuslaitos ei voinut tehdä. 2:o se puolustaa rakkautta sellaisena luonnonvoimana, joka voittaa kaikki riitaisuudet ja kukistaa vapaan tahdon. 3:o se pitää naisen rakkautta laadultaan korkeampana (kun lisätään äidinrakkaus) kuin miehen. 4:o se on puolustuspuhe naisen oikeudelle saada omistaa itsensä. 5:o se on näytelmä ja se on synti. Mutta se sai rangaistuksensa. Muuan romanttinen haukku, jolla oli liian matala otsa, puri minua sääreen ja tahtoi todistaa, että minä olin romantikus, minun juuri panetellessani ja ivatessani romantikia, ja se oli oikein minulle, sillä ei tarvitse kirjottaa näytelmiä kun tahtoo puhua vakavasti. Muistakaa, että kaikkia näytelmiä ilmotetaan ”Yleisten huvien” joukossa.
Puhutt.: Mutta tehän hyökkäätte käsittämättömällä tavalla naisasianajajien kimppuun ja itse olette kuitenkin radikali!
Kirj.: Juuri niin! Minä ahdistelen sitä puolustamatonta tapaa jolla kysymystä käsitellään. Ja naiskysymys on saanut ruman lemmiskely-vivahduksen meidän päivinämme. Koko Nukkekoti on vanhanaikaista, romantista naispalvelua, täynnä ihanteellista raihnaisuutta. Ranskassa on Dumas nuorempi tahtonut nyt antaa äänioikeuden kaikille pappien kasvattamille kasvatuslaitostytöille. Tiedättekö mitä siitä seuraisi? Se että jesuitat ja kapusinit äänestettäisiin pääsemään jälleen maahan ja keisarinna Eugénie asetettaisiin valtaistuimelle! Minä olen ahdistellut naisen pyrkimystä vapautua synnyttämisestä, ei kehdosta eikä keittiöstä. Olen ahdistellut naisten halua saada turmella äidit opettamalla heille latinaa, niinkuin isät jo ennen on turmeltu. Minä olen, painakaa se mieleenne, ahdistanut avioliittoa nykyisissä oloissa, olen osottanut, että täydellinen autuus on mahdotonta, olen osottanut, että nainen nykyisissä olosuhteissa on usein (ei aina) kasvatuksen kautta tullut tallukaksi, olen siis, huomatkaa se, ahdistanut naisten kasvatusta, kirkollista avioliittoa ja miesten naispalvelus-vapauttamista, en ole siis moittinut naista, vaan olen moittinut, kirjottakaa se muistiin suurilla kirjaimilla, Nykyisiä Olosuhteita.
Nainen ei tarvitse minun puolustustani! Hän on äiti ja siitä syystä on hän maailman hallitsijatar. Ja vapaus jota hän nyt tahtoo on se sama vapaus, jota kaikki miehetkin tahtovat! Sen me hankimme ystävinä eikä vihollisina, sillä silloin emme mitään saisi. Oletteko nyt käsittänyt?