Avioelämää: Luonnonesteitä
| Uudistusyritys | Luonnonesteitä. Avioelämää Kirjoittanut August Strindberg |
Fenix-lintu |
Tyttö oli isänsä huolenpidon kautta saanut oppia kirjanpitoa, siinä tarkoituksessa, ettei hänen osakseen tulisi naisen tavallinen, surullinen kohtalo: istua ja odottaa miestä.
Tyttö oli nyt ollut kirjurina rautatien tavaratoimistossa ja tunnustettiin kunnolliseksi kirjuriksi. Renkejä hän komensi niin että sitä oli hauska nähdä, ja edessäpäin hänellä oli kaunis tulevaisuus.
Sitten tuli viheriä metsästäjä metsäopistosta, ja sitten mentiin naimisiin. Mutta lapsia ei tehtäsi. Siitä tulisi vaan henkinen avioliitto sitä oikeata mallia, ja maailma saisi nähdä, että nainen oli sielullinen olento eikä mikään pelkkä naaras.
Puolisot kohtasivat toisensa päivällisellä ja yöllä, ja se oli oikea avioliitto, kahden sielun yhdistys, ja olihan se tosin ruumiittenkin, mutta siitä ei luonnollisesti puhuttu.
Eräänä päivänä kertoi rouva kotiin tullessaan, että työaika oli muutettu. Valtiopäivät olivat määränneet Malmöseen tulemaan uusia yöjunia, ja hänen täytyi tästä lähtien olla virassa kello kuudesta yhdeksään iltasin. Se tekikin mutkan laskuihin. Mies taas ei voinut tulla kotiin mitenkään ennen kello kuutta. Se oli mahdotonta!
Nyt saivat he syödä päivällistä kumpikin yksin ja tapasivat toisensa vaan yöllä. Se oli miehen mielestä liian vähän. Ja kuinka ne illat olivat pitkiä!
Mies tuli hakemaan vaimoaan. Mutta hänestä ei ollut ensinkään hauskaa istua samalla paikalla tavaratoimistossa ja olla siinä renkien ja kantajien tölmittävänä. Aina hän oli tiellä. Ja kun hän joskus aikoi vähän jutustaa vaimonsa kanssa, tämän istuessa kynä korvan takana, niin saattoi hän saada sellaisenkin huomautuksen että: ole nyt hiljaa vielä vähän aikaa!
Ja silloin kääntyivät rengit poispäin, mutta hän saattoi heidän selkäpuolestaan nähdä, että he virnistelivät.
Joskus ilmotti joku kirjuri hänen läsnäolonsa lauseella: ”Rouvan mies odottaa rouvaa!”
Ja ”rouvan mies” ei kuulunut juuri mieluisalta.
Mutta eniten kiusotti häntä se, että hänen rouvallaan oli polvitoverina työpöydän ääressä nuorukainen, joka katseli hänen vaimoaan suoraan silmiin ja joskus kumartui hänen olkapäänsä ylitse katsoakseen pääkirjaan, niin että hänen leukansa kosketti rouvan rintaa!
Ja he puhuivat fakturoista ja sertifikateista ja asioista, mitkä saattoivat merkitä mitä tahansa, sillä ei hän niistä mitään ymmärtänyt. He seurustelivat keskenään hyvin tuttavallisesti ja näyttivät tuntevan paremmin toisensa ajatukset kuin mies ja vaimo. Ja sehän oli luonnollistakin kun kerran vaimo seurusteli sen iloisen nulkin kanssa enemmän kuin miehensä kanssa. Ja kun mies tahtoi puhua metsänhoidosta, vastasi vaimo aina tavaraliikenteellä, sillä suu puhuu sydämmen kyllyydestä. Mies alkoi yhä useammin arvella, että se ei sittenkään ollut oikea henkinen avioliitto, sillä jos se sellainen olisi ollut, olisi hänen täytynyt olla tavaratoimistossa. Mutta nyt hän oli metsänhoitolaitoksessa.
Eräänä päivänä, tai paremmin eräänä yönä sanoi vaimo, että hän aikoi lähteä seuraavana lauvantaina erääseen rautatieläisten kokoukseen, ja sen jälkeen illallisille. Mies kuuli tämän esityksen mielipahalla.
– Lähdetkö sinä tosiaankin? – kysyi mies kaikessa yksinkertaisuudessaan.
– Mikä kysymys?
– Niin, mutta sinähän olet ainoa nainen niin monien miesten seurassa, ja kun miehet ovat juovuksissa, käyvät he raaoiksi!
– No mutta menethän sinäkin opettajakokouksiin ilman minua?
– Niin kyllä, mutta en yksin suurempaan naisseuraan!
– Miehet ja naisethan olivat yhdenarvoisia, ja erittäin kummastutti vaimoa se, että mies, joka aina oli saarnannut naisen vapauttamista, saattoi vastustaa hänen lähtemistään!
Mies kyllä myönsi, että ne olivat vanhoja ennakkoluuloja hänen päässään, hän myönsi että vaimo oli oikeassa ja hän itse väärässä, mutta siitä huolimatta pyysi hän vaimoaan jäämään pois tuolta matkalta; se tuntui hänestä niin vastenmieliseltä! Hän ei voinut päästä siitä tunteesta irti!
– Se oli epäjohdonmukaisuutta!
– Niin, se oli kyllä epäjohdonmukaisuutta, mutta tarvittiinpa varmaan kymmenenkin sukupolvea, jotta yksilöt samasta tunteesta vapautuisivat!
– Niin, mutta sitten ei saanut mieskään enää mennä opettajakokouksiin!
– Suhde ei ollut sama, sillä siellä oli vaan miehiä! Ei se olisi mitään että hän meni yksin pois, ilman miestään, vaan se, että vaimo meni yksin niin suureen miesseuraan.
– Hän ei tulisi olemaan yksin, sillä rahastonhoitajan rouva tulisi kanssa mukaan ollakseen...
– Mitä?
– Rahastonhoitajan rouva!
– No ehkäpä mies sitten sai tulla mukaan sillä oikeudella että hän oli ”rouvan mies!”
– Oh! Tahtoisiko hän tosiaankin nöyryyttää itsensä sillä lailla ja kulkea kintereillä!
– Kyllä, hän tahtoi nöyryyttää itsensä.
– Oliko hän mustasukkainen?
Oli kyllä! Hän pelkäsi, että jotakin voisi tulla heidän välilleen.
– Hyi! Mies oli mustasukkainen, mikä loukkaus! Mikä häväistys, mikä epäluulo. Mitä mies ajattelikaan hänestä?
– Kaikkein parasta! Hän tahtoi sen näyttää vaimolle, ja siitä syystä sai tämä mennä, yksin!
– Jaha, hän sai tosiaankin sen kunnian, että sai luvan lähteä ulos yksin. Mikä armollisuus.
Vaimo meni! Ja tuli kotiin aamulla! Hänen täytyi herättää mies ja kertoa kuinka hauskaa heillä oli ollut! Ja kuinka sen kuuleminen huvittikaan miestä! He olivat pitäneet puheita hänen vaimolleen, laulaneet kuorossa ja tanssineet.
– Kuinka oli vaimo sitten tullut kotiin?
– Herra Nulkki oli saattanut häntä portille.
– Olisipa tosiaankin ollut hauskaa jos joku miehen tuttavista olisi nähnyt hänen rouvansa kulkevan käsikoukkua herra Nulkin kanssa kello kolme aamulla.
– Mitä se tekisi? Oliko vaimolla huono maine?
– Ei vielä, mutta hän voisi sen saada!
– Kaikkia vielä! Mies oli vaan mustasukkainen, ja mikä pahinta, kateellinen. Hän ei suonut vaimolleen mitään huvia. Niin, sellaista oli olla naimisissa! Kun poissa kotoa ollessa oli vähänkin hauskaa, sai kotiin palatessa taas nuhteita! Hyi kuinka tyhmää avioliitto sentään oli! Ja oliko tämä edes mikään avioliitto! He tapasivat toisensa vaan yöllä kuin muukin naimakansa. Ja miehet olivat kaikki samallaisia. Kohteliaita kyllä ennen häitä, mutta sitten, sitten! Ja mies oli aivan samallainen kuin kaikki muutkin miehet. Hän katsoi omistavansa vaimon ja voivansa kokonaan tätä hallita!
– Mies luuli, että he kerran olivat uskoneet saavansa omistaa toinen toisensa, mutta hän oli erehtynyt. Vaimo se omisti hänet, niinkuin omistetaan koira, josta aina saa olla varma. Oliko mies muuta kuin vaimon vahtimestari, joka sai iltasin hakea hänet virastosta, oliko hän muuta kuin ”rouvan mies?” Mutta tahtoiko vaimo olla miehen rouva? Oliko se yhdenvertaisuutta.
– Vaimo ei ollut tullut kotiin saadakseen riidellä. Hän tahtoi aina olla miehensä rouva, ja mies olisi aina hänen pieni miehensä.
– Champagne vaikuttaa! – ajatteli mies ja kääntyi seinään päin.
Vaimo itki ja pyysi miestään olemaan oikeamielinen ... ja suomaan anteeksi hänelle.
Mies kääriytyi peitteeseen.
Vaimo kysyi vielä kerran, eikö mies tahtoisi olla ... eikö mies tahtoisi, että hän olisi hänen rouvansa?
– Kyllä, tahtoihan mies! Mutta hänellä oli eilen illalla niin kauhean ikävä ettei hän enää koskaan soisi elävänsä sellaista iltaa.
– Niin, mutta unohtakaamme se nyt!
Ja he unohtivatkin sen, ja vaimo oli jälleen miehensä pikku rouva.
Kun viheriä metsästäjä seuraavana iltana tuli taas hakemaan rouvaansa, oli tämä varastohuoneessa, mies jäi yksin konttoriin ja istuutui vaimonsa tuolille. Avautuu muuan lasiovi ja herra Nulkki kysyy:
– Annikki! Oletko siellä?
– Ei, se oli hänen miehensä!
Mies nousi ja lähti matkaansa. Herra Nulkki kutsui hänen Annaansa Annikiksi ja sinuksi! Annikki! Se oli jo liikaa.
Kotiintuloa vietettiin suurella riidalla, jolloin viheriä metsästäjä tuli selvästi huomaamaan, että hänen oppinsa naisen vapauttamisesta oli pelkkää teeskentelyä koskapa hän ei olisi sallinut vaimonsa kutsuvan sinuksi tovereitaan.
Pahinta oli se, että mies itse tunnusti teoriansa valheeksi!
– Se ei ollut tarkotus! Mieskö muuttaisi mielipidettään? Mitä?
– Niin, herraparatkoon! Mielipiteitten täytyi muuttua todellisuuden mukaan, mikä oli niin muuttunut sekin! Mutta jos hän ennen oli uskonut henkiseen avioliittoon, niin nyt ei hän uskonut avioliittoon laisinkaan. Sehän oli edistystä juureviin parannuksiin päin! Ja mitä taas tuli siihen avioliiton henkiseen puoleen, niin oli rouva henkisesti avioliitossa enemmän herra Nulkin kanssa, jonka kanssa hän päivän pitkään vaihtoi ajatuksia tavaraliikenteestä, kuin hänen kanssaan, jonka metsänhoidosta rouva ei ensinkään ollut innostunut! Oliko sitten heidän avioliittonsa niin henkistä? Oliko se tosiaankin niin henkistä?
– Ei, ei nyt enää! Heidän rakkautensa oli kuollut. Mies oli sen tappanut hylätessään heidän suuren uskonsa, uskon ... naisen vapautukseen!
Suhde kävi yhä vaikeammaksi, ja viheriä metsästäjä haki henkisiä avioliittoja metsänhoitajien seurassa ja hylkäsi koko tavaraliikenteen, jota koskaan ei ollut ymmärtänyt.
– Sinä et ymmärrä minua, – sanoi rouva usein!
– Ei, en ole sitä oppinut, – sanoi mies.
Eräänä yönä, tai paremmin eräänä aamuna sanoi mies aikovansa lähteä kasvitieteelliselle retkelle muutaman naisopiston oppilaitten kanssa. Hän oli opettajana eräässä naisopistossa.
– Oh! Eikä mies ollut siitä ennen puhunut mitään! Olivat kenties jo suuriakin tyttöjä?
– Mahdottomia! Kuudentoistavuotiaasta kahteenkymmeneen asti.
– Hm!... Se oli kai aamupäivällä?
– Ei, iltapäivällä! Ja sitten piti heidän mennä pienille illallisille Lidingöbrolle?
– Hm! Opettajatar oli kai mukana?
– Ei! Mutta hän luotti niin täydellisesti metsäherraan kun tämä oli naimisissa! Katsos, joskus on mukavaakin olla naimisissa.
Seuraavana päivänä oli rouva sairas. Oliko miehellä tosiaankin sydäntä jättää vaimonsa kotiin?
– Virka ennen muuta! Oliko rouva hyvinkin sairas?
Ah, niin kauheasti!
Lähetettiin hakemaan lääkäriä rouvan vastustelemista huolimatta. Lääkäri selitti sairauden aivan vaarattomaksi, mies kyllä saisi mennä!
Ja vasta tuossa aamupuoleen tuli viheriä metsästäjä kotiin! Hei, kuinka hän oli iloinen! Ja hauskaa heillä oli ollut, saakelin hauskaa! Sellaista päivää ei hänellä ollut moniin, moniin aikoihin!
Ja nyt se repesi: Huhuhuhu! Se taistelu oli tosiaankin rouvalle liian ankara! Ja valallaan täytyi miehen vakuuttaa ei koskaan muita kuin rouvaansa rakastavansa! Ei koskaan!
Rouva sai hermokohtauksen, ja viinietikkaa haettiin!
Mies oli liian jalomielinen kertoakseen yksityisseikkoja illallisilta Lidingöbrolla, mutta ei hän voinut olla koskettamatta vanhaa vertausta omasta koiranasemastaan, ja hän rohkeni kiinnittää vaimon huomiota siihen seikkaan, että rakkauskäsitteeseen sisältyy omistusoikeus – myöskin naisen puolelta. Ja mitä rouva sitten oikeastaan itki? Samaa minkä johdosta mies kiroili silloin kun vaimo oli liesussa kahdenkymmenen miehen kanssa! Pelkäsikö hän menettävänsä miehen! Mutta kadottaahan voidaan vaan se mikä omistetaan! Omistetaan!
Ja sillä tavalla sitten taas elää repostettiin, paikkaamalla. Mutta tavaratoimisto ja tyttöopisto leikkasivat saksillaan sen mitä kokoon saatiin harsituksi, eikä se ollut mikään sopusointuinen avioliitto.
Mutta hei! Yhtäkkiä tuli rouva sairaaksi.
Hän oli varmaan nostanut varastohuoneessa liian kovasti jotakin esinettä. Hän oli niin innokas, eikä voinut sietää renkien kuhnailua. Hän tahtoi usein tarttua kiinni omin käsin. Vatsassa oli vika! Siellä tuntui vähän kovalta, selitti kätilö.
Ja niin oli asia valmis! Ja kuinka rouva olikaan suuttunut! Kiukuissaan miehelle, joka varmaankin koiruuksissaan oli sen tehnyt! Kuinka nyt kävisi vaimon ja hänen tulevaisuutensa? Heidän täytyi jättää lapsi johonkin lastenseimeen. Niin oli tehnyt Rousseaukin. Hän oli tosin vähän hassahtanut mies, mutta tässä kohdassa hän oli oikeassa.
Ja niitä oikkuja sitten! Metsäherran täytyi heti lopettaa opetuksensa tyttökoulussa, ihan heti.
Mutta pahinta oli se, ettei rouva voinut enää mennä varastohuoneeseen. Hän sai vaan istua ja kirjottaa konttorissa. Ja kaikkein pahinta oli se, että hänelle annettiin konttorissa avustaja, jonka salainen tehtävä oli tulla hänen sijaansa, kun hän joutuisi lapsivuoteeseen.
Eivätkä työtoveritkaan enää olleet entisenlaisia. Ja rengit irvistelivät. Hui, hän olisi tahtonut näkymättömiin kätkeä häpeänsä. Mieluummin sulkeutua kotiin ja keittää siellä ruokaa kuin kulkea täällä ihmisten ihmeenä. Voi, mitkä ennakkoluulojen kuilut ammottavatkaan miesten petollisissa sydämmissä.
Viimeisenä kuukautena otti rouva virastosta lomaa. Hän ei jaksanut kulkea Ladugårdslandetiin ja sieltä pois neljästi päivässä. Ja sitten tuli hänelle nälkä keskellä aamupäivää ja täytyi lähettää hakemaan voileipiä. Joskus oli hän pahoinvoipakin ja oli käytävä vuoteeseen. Minkälaista elämää! Mikä surullinen kohtalo sentään olikaan tullut naisen osaksi!
Ja sitten syntyi pienokainen!
– Lähetetäänkö se lastenseimeen? – kysyi metsäherra.
– Voi, eikö hänellä ollut sydäntä?
– Olipa niinkin.
Ja pienokainen jäi kotiin!
Mutta sitten tuli liikennehallituksesta hyvin kohtelias kirje, jossa kysyttiin pikkurouvan vointia!
Rouva voi hyvin ja tulisi toimeensa jo ylihuomenna. Hän oli vielä heikko ja ajoi siitä syystä toimistoon hevosella. Mutta hänen täytyi lähettää juoksupoika kotiin kysymään pikkuruisen vointia, aluksi pari kertaa päivässä, sitten joka toinen tunti. Ja saatuaan kuulla lapsen itkeneen tuli hän vallan kiihkoihinsa ja juoksi kotiin. Mutta avustaja oli aina saatavissa. Hallitus oli hyvin kohtelias eikä puhunut mitään.
Eräänä päivänä huomasi rouva imettäjän ehtyneen, eikä se hylky vielä sitä edes ilmottanut, tietysti pelosta menettää paikkansa. Täytyi taas pyytää lomaa jotta ehti hakemaan uutta imettäjää! Oh! Kaikki ne olivat samallaisia. Ei mitään kiintymystä toisten lapsiin, raakoja ja itsekkäitä olivat vaan. Eikä niihin koskaan voinut luottaa!
– Ei, – sanoi mies, – siinä tapauksessa voi luottaa vaan itseensä!
– Sinä kai tarkotat, että minun pitäisi jättää paikkani.
– Minun puolestani saat tehdä mitä tahdot!
– Ja tulla sinun orjattareksesi!
– Ei, sitä en ollenkaan tarkota!
Pikkulapsi tuli kipeäksi kuten kaikki pienet lapset tulevat. Se alkoi saada hampaita! Lomaa otti rouva lomalta päästyään! Pikkuinen sai hammaspolton! Piti kiikuttaa kehtoa yöllä, mennä virastoon päivällä, unisena, väsyneen, levottomana, ja sitten taas lomaa. Viheriä metsästäjä oli hyvä, kanniskeli yökaudet itkevää lasta, mutta ei puhunut sanaakaan rouvan virasta.
Mutta rouva tunsi miehensä ajatukset. Mies vaan tyynesti odotti rouvan lopultakin jäävän kotiin; mutta hän oli petollinen ja vaikeni sentähden! Kuinka miehet sentään ovat petollisia! Hän vihasi nyt miestään ja olisi mieluummin tappanut itsensä kuin luopunut virastaan ja jäänyt miehensä orjattareksi!
Metsäherra oli nyt kokonaan heittänyt kaiken toivonsa naisen vapauttamisesta luonnonlaeista, nykyisissä olosuhteissa, lisäsi hän, älykkäästi kyllä.
Kun lapsi oli viidenkuukautias, oli rouva taas raskas. Herra Jumala sentään!
– Niin, kas kun se kerran alkaa, niin on paha itse irti!
Metsäherran täytyi uudelleen ruveta opettamaan tyttökoulussa, ansion tähden, ja nyt – nyt laski rouva aseensa!
– Nyt olen sinun orjattaresi, – huokasi hän, palatessaan virastosta, josta oli saanut eron, – nyt olen orjattaresi.
Siitä huolimatta vallitsee rouva taloa ja mies jättää joka pennin hänen huostaansa. Halutessaan ostaa sigarrin, pitää hän ensin pitkän puheen ennenkuin uskaltaa esittää itse asian. Vaimo ei koskaan kiellä, mutta miehestä on sentään vähän kiusallista kerjätä joka penniä. Ja kollegioissa hän saa istua, mutta ei illallisilla, ja päättyneet ovat myöskin kasvitieteelliset ulkoilmaretkeilyt tyttöjen kanssa!
Eikä hän sitä erityisesti kaipaakaan, sillä hänen mielestään on hauskinta leikkiä lapsen kanssa!
Toverit sanovat hänen olevan tohvelin alla, mutta sille hän vaan hymyilee, ja sanoo sen sillä tavalla parhaiten menestyvän, sillä hänen vaimonsa on niin älykäs ja hyvä nainen.
Mutta vaimo väittää yhä olevansa miehensä orjatar, ja se hän onkin, ja se onkin hänen ainoa lohdutuksensa surkeudessa, pikku raukka!