Avioelämää: Päästä naimisiin

Rakkaus ja jyvät

Päästä naimisiin. Avioelämää Kirjoittanut August Strindberg

Täytyy

Saattoi tosiaankin sanoa, että he työnsivät tytön miehen syliin. Tyttö oli vanhin viidestä sisaresta ja hänellä oli sitäpaitsi kolme veljeä. Tyttöjen huoneessa oli hyvin ahdasta, eikä ollut mitään harvinaista pieni kahakka kellosepän perheessä. Sulhanen soitti alttoviulua hovikapellissa ja puhutteli itseään kuninkaalliseksi kamarimusikukseksi. Tyttö pääsisi hyviin naimisiin! Mies näki tytön jossakin ja pisti nenänsä oven raosta sisälle. He asettivat pojan ja tytön sohvalle, sisaret nappasivat tyttöä selkään, veljet sanoivat ”nuo kahden”, ja isä ja äiti olivat kohteliaita, ja siinäpä musikus sai tytön.

Sulhanen kävi tervehtimässä täsmälleen kello viisi joka iltapäivä ja hänen täytyi lähteä kello puoliseitsemän, sillä hänen piti olla teatterissa kello seitsemän. Helvetin ikävää oli olla kihloissa, mutta tottahan se paranisi kun päästäisiin naimisiin. Ukko, joka myöskin tahtoi saada jotain hauskuutta vävystä, oli intohimoinen lautapelin pelaaja. Siinäpä minun mieheni, ajatteli äijä, ja niin täytyi sulhas-raukan pelata lautaa joka iltapäivä. Tyttö istui vieressä tai meni ulos huoneesta kauheitten mäjähdyksien tähden ja vävy sai aina turkkiinsa. Ukko piti hänestä siitä syystä paljo, paitsi kun sulhanen oli hajamielinen ja teki erehdyksen, mikä tapahtui varsin usein.

Sunnuntaisin oli sulhanen päivällisellä morsiamen luona. Silloin sai hän puhua teatterijuttuja: mitä näyttelijä se sanoi silloin kun näyttelijätär se sanoi niin! Ja sitten puheli ukko siitä mitenkä olot olivat ennen Forsslowin ja Högqvistin eläessä. Ja päivällisten jälkeen, ukon nukkuessa, pääsivät he hetkiseksi kahden. Mutta missäpä he olisivat voineet olla yksin? Tyttöjen huone oli täynnä, pojat valtasivat kaikki sohvat ja ukko piti hallussaan makuuhuonetta. He saivat istua ruokailuhuoneessa kumpikin rottinkituolillaan ja vanharouva torkkui keinutuolissa.

Sulhanen oli hirveästi väsynyt ja uninen päivällisten jälkeen ja olisi myöskin halunnut nojata ruumistaan johonkin, mutta hänen täytyi istua kuin tikku kovalla rottinkituolilla ja koettaa pitää kättään tytön vyötäisten ympärillä. Ja kun he suutelivat, oli aina joku irvistelevä veli oven takana heitä matkimassa, tai istui joku sisar jossain nurkassa ja näytti kovin siveelliseltä.

Ja minkälainen touhu hänellä olikaan vapaapileteistä! Joka päivä täytyi hänen hakea molemmat pilettinsä kansliasta jotta perheen teatteritarve olisi tullut tyydytettyä, ja kuitenkin täytyi hänen sitäpaitsi salakulettaa pojat joskus kulissien kautta sisälle. Jopa heidän sukulaisuussuhteensa kävi lopulta niin vahvaksi, että he suikkelehtivat itse sisälle, ja pisin pojista oli eräänä iltana heitetty ulos kun hän oli koetellut erään tanssijattaren rintoja, niinkuin oli erään diplomatin nähnyt tekevän näytöksien väliaikoina.

Lauvantai-iltasin oli sulhanen useimmiten vapaa ja silloin teki hän morsionsa kanssa pienen retkeilyn Djurgårdeniin. Tietysti täytyi äitimuorin olla mukana, ja aniharvoin pääsivät he edes silläkään, sillä ainakin kaksi sisartakin oli matkassa.

– Pane ylles ja tule matkaan, – sanoi morsian. – Adolfilla ei kai ole mitään sitä vastaan, että menemme kävelemään.

Kuinkas Adolfilla olisi ollut mitään sitä vastaan?

Mutta kun ruoka Alhambralla piti maksettaman, niin tuntui se kuusi kertaa niin raskaasti kuin jos olisivat olleet kahden. Ja saattoipa sekin tapahtua, että äitimuori väsähti. Silloin täytyi ottaa vaunut ja Adolf sai istua nokalla.

Hauskaa tosiaankin saada rahojensa edestä haistella viinahista ajuria ja istua kuin korkkiruuvi voidakseen kysyä Eliniltä paleliko hän. Joskus sattui niinkin, että ”veljet” tulivat hakemaan sisaria Alhambralta, ja aina heidän hajuaistinsa ohjasi heidät tarjoilupuolelle, ja pitkä Carl pyysi aina lankomiestä ”hellittämään” vähän hänen puolestaan, sillä ei hän tullut sinne oikeastaan tullakseen pöytään kutsutuksi. Ja hyvin saattoi sekin muuten tapahtua, että Erik kutsui langon vähän sivuun ja ”nykäsi” viitosen, hopeaisen tai pahimmassa tapauksessa viisikymmentä äyriä.

Kun ei sulhanen koskaan saanut olla kahdenkesken morsiamen kanssa, ei hän päässyt ensinkään tuntemaan tyttöä. Hän tiesi vaan rakastavansa, ja se sai riittää. Mutta hän odotti paljo avioliitosta jolloin hän kokonaan saisi omistaa rakastettunsa.

Ja kun hänellä oli sunnuntaina kuulutustodistus taskussaan, söi hän viimeistä nuorenmiehenpäivällistään Skomakarkällarissa valoisin, iloisin mielin, ajatellen nuorta vaimoa ja yksinolemista hänen kanssaan; saada istua samassa sohvassa ja puhua hänelle ilman irvisteleviä veljiä tai ilkeitä sisaria. Ja kun hän pikku laivalla kulki Skeppsbrolta Nybrolle, paistoi tammikuun aurinko niin punaisena ja muodosti loistavan tien jääsohjoiseen veteen veneen jälkeen, ja Djurgårdenin vihreät kuuset kulkivat silmissä ohitse kuin kunniavahdit selvästi kuvastuen sinipunervaa iltataivasta vasten, eikä koskaan ollut hän huomannut sellaista valoa ilmassa eikä maassa. Ja kun hän tuli kotiin vinttikamariinsa ja riisui arkivaatteet pukeakseen ylleen hännystakin ja valkean huivin, niin pani hän pois kaiken ikävän, kaiken pahan, koko nuorenmiehen vastenmielisen ja epäsäännöllisen elämän, ostettuine naissuosioineen. Eikä tulevaisuudessa yhtään varjoa näkynyt. Hän kokosi viimeiset pikkuesineet vanhojen vaatteitten joukkoon matkalaukkuun, mikä piti vietämän hänen uuteen kotiinsa, jossa hän nukkuisi tämän yön. Vanhan leposohvan jätti hän hyvästi kuin jonkin erikoisen olennon, ja hän näki vielä jälkiä sen päällisessä viimeisen tytön nappikengistä. Asuntoakalle sanoi hän hyvästit ilman sen suurempaa kaipausta omasta puolestaan, mutta sitä suuremmaksi suruksi akalle. Vaimoparka itki ja toivotti onnea ja Jumalan siunausta hänelle ja hänen uudelle kodilleen.

Illalla olivat häät vanhempien luona. Kun hän vihdoin, saatuaan kuulla koko kuurollisen hävyttömyyksiä langoiltaan, jotka nyt löivät häntä selkään ja kutsuivat Ravaillaciksi, sittenkun äitimuori, joka kohteli häntä kuin ryöväriä, oli runsaasti vetistellyt ja hiljaa kehottanut häntä olemaan hyvä rakastetulle tyttärelleen, vihdoin kietoi kätensä vaimonsa vyötäisille ja vei hänet vaunuihin, tahtoivat muutamat veljet seurata mukana kotiin, mutta hän veti vaunujen oven kiinni niin että ruudut helisivät ja toivotti pojat helvettiin.

Niin he siis vihdoinkin olivat kahden. Mutta nyt, nähdessään miehensä melkein voitonriemuisena, alkoi vaimo häntä pelätä. Sellaisena ei hän ollut miestään ennen nähnyt. – Oliko se ihmeellistä? – kysyi mies. Mutta vaimo itki eikä tahtonut ottaa vastaan miehen hyväilyjä. Mies närkästyi ja hyvin surkeina sitten tultiin uuteen kotiin, jossa palvelustyttö, joka oli ajanut kuskilaudalla, huomasi unohtaneensa tulitikut.

Seuraavana aamuna oli miehellä opetustunti kello seitsemän. Heidän täytyi elää ymmärtäväisesti sillä hänen palkkansa oli pieni, ja hän tahtoi heti korvata sen mitä oli menettänyt kihlausaikana. Kello yhdeksän tuli hän kotiin suurukselle. Senjälkeen meni hän soittoharjotuksiin. Päivällisen jälkeen täytyi hänen levähtää hiukan, sillä opetustunnit alkoivat taas kello neljältä. Mutta rouvan mielestä oli karkeata se, että mies otti päivällisunet. Hän istui yksin kotona odottamassa, ja kun mies vihdoin tuli kotiin, pani hän maata. Mutta miehen täytyi, muuten ei hän olisi jaksanut kello neljältä. Hänen täytyi. Kello neljä tuli oppilas. Ja sitten hyvästi vähäksi aikaa, pikku ystävä!

– Mutta kyllä sinä sentään voisit lähettää oppilaan kotiin tänään!

– Mahdotonta, täytyi olla ankara itselleen. – Ja kun oppilas tuli, kuuli rouva ulkoa kuinka mies löi tahtia jalallaan lattiaan ja kuinka kauhea viulu vinkui ijäisesti samaa c d e f g a h.

Mutta sitten soi äkkiä ovikello ja sisään syöksyi veljeä kolme, ja kaikki neljä sisarta. Ja sitten naurua ja riehkinää. Ja pitkä Carl meni heti kaapille ja asetti esille punschilasit ja sanoi jotakin törkeätä, ja sisaret kurkistivat sisarensa silmänalusia, oliko hän hyvinkin sininen. Ja rouvan täytyi mennä kaapille hänenkin ja ottaa osa talousrahoista ja lähettää Lina viinikauppaan.

Adolf, joka oli kuullut metelin, avasi oven ja nyökkäsi ystävällisesti langoille ja kälyille. Hän oli sydämmestään iloinen siitä, että vaimo sai jotakin ajankulua; iloinen hän todella oli, mutta hänellä ei ollut aikaa tulla heidän joukkoonsa.

– Kuules, sinun nenäsihän on vallan viheriä, – sanoi Erik, joka oli hyvin kärkevä, ja Adolf vetäytyi jälleen sisähuoneeseen. C d e f g a h c! Jumala, kuinka opetustunti häntä tänään kiusasi. Tuolla ulkona kävi meno ja lasien helinä, mutta hän ei saanut olla mukana. Lopulta koputti rouva ovelle. Adolfin pitäisi edes tulla juomaan tervetuliaismalja poikien ja tyttöjen kanssa! Niin, sen hän voi tehdä! Mutta sitten sisälle taas! Kello viisi tuli uusi oppilas.

– Tämä on tosiaankin sinun hauskaa kuulla, Elin, tämä sianteurastus, – sanoi Malla.

Mutta silloin Elin loukkaantui ja sanoi ettei naimisiin mennä huvin tähden.

– Mitä varten sitten?

– Se ei kuulu sinuun.

Alkoipa sisarten väli siinä jo tulistua, kun Adolf tuli ulos, sanoakseen hyvästi, hänen täytyi mennä Operaan!

Mutta hän pyysi heitä kaikkia jäämään sisaren luo illalliselle jottei tämän tulisi ikävä. Mutta häntä ei heidän pitänyt odottaa.

Ja he jäivät.

Kun mies tuli kotiin yöllä kello kaksitoista, nukkui vaimo. Sali, hänen hieno salinsa oli täynnä tupakansavua ja haisi lialle; pöytäliina, joka vielä eilen oli puhdas, oli nyt tahrainen, rikkinäinen lasi oli lattialla, oluenjätteet haisivat laseissa. Voi oli syödä syritelty pieneksi kokkareeksi; kaikki pehmeä leipä oli hotkittu, ja eräällä lautasella oli viipale rasvasta sianlihaa (ne pirut olivat syöneet laihan lihan kaikki!), kuivunut kielenviipale kuin guttaperkapallosta leikattu, ja kaksi ansjouvista, joissa näkyi haarukan jälkiä. Vaimo heräsi.

– Onko sinulla siellä mitään syötävää, ukkoseni, – kuului patjoista.

– No olihan sitä, ei hän siitä niin paljoa perustanut. Hän meni itse hakemaan keittiöstä olutta.

Ja sitten meni hän vuoteeseen. Rouva olisi tahtonut vähän ensin jutella, mutta mies nukkui kohta.

Seuraavana päivänä tuli anoppi päivällisvierailulle. Kun Adolf tuli kotiin, haisi salissa portviini. Iltapäivällä tuli appiukko. Adolfilla oli taas tuntinsa ja äijä lähti pian pois, kiukuissaan, sillä kyllä sitä saattoi ottaa vähän vapautta kun oli vastanainut. Mutta veljet ja sisaret pysyivät kiinni. Aina oli joku vapaana, ja he vuorottelivat. Aina oli punschia pöydällä ja sigarrin tuhkaa matoilla.

Eräänä päivänä uskalsi Adolf tehdä varovaisen huomautuksen siitä kovasta punschin juomisesta, jossa hän ei voinut olla osallisena.

Hyi kuitenkin! Että kehtasikin; ikänä ei enää kukaan sukulainen jalallaan astuisi hänen kotiinsa. Vaimo kyllä tiesi, että kaikki oli miehen, ja sen saisivat muutkin tietää.

– Ei, pieni ystäväni, oli vaan kysymys siitä, että juotiin punschia joka päivä, joka päivä, enkelini.

– Mutta se ei ollut totta, sillä eilen ei juotu yhtään.

– Tosi kyllä, mutta jos yhtenä päivänä kolmestakymmenestä ei juotu, niin voitiin kyllä kuvaannollisesti sanoa, että juotiin joka päivä.

Vaimo ei ymmärtänyt kuvaannollista puhetta. Ei ollut saanut niin hienoa sivistystä, että olisi kuvia ymmärtänyt, mutta piikit hän ymmärsi. Voi sentään, ei hän ollut voinut aavistaakaan, että naimisissaolo oli sellaista. Mieshän ei ollut koskaan kotona, ja kun hän oli kotona, niin hän joko makasi tai riiteli. Ja sitten sanoi mies vielä karkeasti, että koko pesä oli hänen.

Onnettomuudeksi oli pitkä Carl samana päivänä turhaan koettanut lainata, hän oli saanut kieltävän vastauksen, ja sen lyhköisen, ilman anteeksipyyntöjä. Huhu siitä levisi pian samoinkuin punschihistoriastakin, ja Adolf huomattiin ahneeksi rakkariksi ja petolliseksi rakkariksi, sillä ei hän ollut koskaan sellainen heidän kihloissa ollessaan.

Adolf ei ollut läsnä ja sai puolustaa itseään sillä, että hänellä oli siihen varaa ollessaan yksin, mutta ettei se käynyt, yksinkertaisen yhteenlaskun mukaan, enää päinsä, kun hän oli kaksi, mutta mitäpä siitä, se otettiin vaan nuhteeksi, ikäänkuin hän olisi ollut jotenkin pakotettu elättämään kellosepän tytärtä.

Seuraus oli tästä se, että Adolf itse toi pöytään punschin kun heinäsirkat tulivat, ja silloinhan hän ei voinut puhua mitään talousrahojen kulutuksesta, kun hän itse niitä haaskasi sillä tavalla.

Eräänä yönä tuli Adolf kotiin väsyneenä ja nälkäisenä kuten tavallisesti. Juusto oli kuin kaapittu nauris, tyhjillä lautasilla oli merkkejä pienistä pihveistä, toisella maksamakkaroista. Rasvaista sianlihaa oli vähän jälellä, muutamia munankuoria, eikä yhtään voita.

Mies oli hyvin nälkäinen ja hermostunut, olisipa suuttunutkin jos olisi jaksanut, mutta hän päätti päästä irti kurjasta asiasta laskemalla leikkiä. Vaimo oli jo vuoteessa ja odotti vaan myrskyä.

– Kuules, ystäväni, – sanoi mies, – eikö sinun kaikissa veljissäsi ole ketään joka pitäisi sianrasvasta?

Kaikki-sanassa oli kärki.

– Onko minulla mielestäsi niin paljon veljiä?

– Onpahan niitä! Enemmän sinulla on veljiä kuin minulla voita.

– Eikö siellä ole voita? – Niin, vaimo ei ollut tosiaankaan sitä huomannut ja oli pahoillaan, mutta peräytyä hän ei tahtonut. Siitä syystä sanoi hän:

– En ole sinun palvelijasi!

– Sitä ei mies ollut koskaan uskonutkaan, sillä jos olisi niin ollut, niin toista olisi silloin näkynyt.

– Mitä toista?

– No, se oli samantekevää!

– Oh, sehän oli hirveätä, mies aikoi lyödä häntä...

– Niin, jos hän olisi palvelustyttö, mutta ei nyt!

– Mies siis kuitenkin tahtoi lyödä häntä?

– Niin, jos hän olisi palvelija, nyt ei hän ollut sitä, eikä häntä siis lyötäisi!

– Se oli parasta! Hän oli mennyt naimisiin ollakseen vaimo eikä palvelija! Jos jotakin oli epäjärjestyksessä niin saisi mies puhua siitä palvelijalle, eikä hänelle riidellä. Hän oli jättänyt hyvän kotinsa ja heittäytynyt tuollaisen miehen syliin!

”Hyvä koti”-sanojen kohdalla yskähti herra Adolf, varomattomasti kyllä!

– Eikö se ollut hyvä koti? Oliko hänellä jotakin muistuttamista sen johdosta? Eikö siellä ollut tarpeeksi hienoa j. n. e.

Sellaista se sitten oli lähes joka ilta.

Sitten tuli lapsi. Rouva ei yksin voinut hoitaa lasta. Mallan täytyi tulla sinne vähäksi aikaa. Malla tuli ja asettaikse saliin ensinnä. Herra Adolf luuli olevansa monivaimoisuudessa, sillä Mallan alushameet olivat usein makuuhuoneessa hänen housujensa päällä. Ja pöydässä tarjosi Malla. Makuuhuone tuli lapsihuoneeksi, ja saadakseen salin rauhaan, täytyi herra Adolfin jättää oma huoneensa.

Hän ei tietysti voinut enää pitää ”sianteurastusta” omassa kodissaan, vaan sai juosta pitkin taloja ja soittaa vierailla ovilla, kuulla anteeksipyyntöjä sellaisia, että pikku-Fredrik oli sairas tai koulussa, venyä kapakoissa odottaessaan uutta tuntia, kun oli liian pitkältä kotiin.

Harvoin hän enää tuli kotiin.

Iltasin istui hän Operakellarilla tovereineen ja puhui soitosta ja muusta sellaisesta mikä häntä miellytti. Haukkumista sai hän kyllä kuulla kotiin palatessaan, niin ettei sinne ollut niin erityistä kiirettä.

Kotona oli helvetti, se oli kaikki mitä hän tiesi, eikä hänellä mielestään ollut mitään vaimoa; ei ollut koskaan ollutkaan; tuskin uskoi koskaan saavansakaan. Mutta lapsia hän sai.

Missä vika oli, siitä hän ei koskaan päässyt selville. Vaimo sanoi sen johtuvan siitä, ettei mies koskaan ollut kotona, ja mies puolusteli itseään sillä että toimi oli sellainen. Ja molemmat he olivat oikeassa. Mutta eihän mies voinut valita muuta tointa! Ei, sehän oli mahdotonta! Eihän voitu teatterissa näytellä päivisin, kun kaikki ihmiset tekivät työtä päivänvalossa.

Mies myönsi auliisti, ettei vaimo voinut olla iloinen ollessaan avioliitossa sellaisen miehen kanssa, joka tuli kotiin vaan öiksi kuin jonkun porton luo (ja tuskin sitäkään); se oli nyt kerran sillä tavalla, eikä elämä aukaise kaikkia pähkinöitä mitkä kulturin pähkinäpensastossa ovat kasvaneet; täytyi mukautua siihen, niinkuin niin paljoon muuhunkin. Vaimo oli mennyt naimisiin päästäkseen naimisiin, ja sitä oli mieskin, voiko mies kieltää sitä? Siksipä oli heidän laitansa sellainen kuin se oli. Sitä ei kukaan ihminen voinut auttaa. Sitä ei voinut pirukaan auttaa – nykyisissä olosuhteissa!