Avoin Elämä: Luku 3

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Luku 2 Avoin Elämä: Luku 3
jossa tasapainoillaan periaatteiden ja rahanhimon välillä, Netscape vapautetaan, Stephen King jättää romaanin viimeisen sivun kirjoittamatta ja työnteosta maksetaan palkkaa.
Kirjoittanut Henrik Ingo
Luku 4


Luku 3[muokkaa]

Hakkerin bisnesmallit[muokkaa]

Hakkerien kovin erilainen ideologia verrattuna ohjelmistoalan valtavirtaan on tietenkin haaste myös hyvin konkreettisessa mielessä. Jättääkö Open Source mitään tilaa kestävälle yritystoiminnalle, jos ohjelmistoja pitäisi jakaa ilmaiseksi?18 Loppujen lopuksi puheet etiikasta ovat kuitenkin tyhjiä, jos ideologia ei toimi käytännössä. Silloin kysymyksessä olisi utopia, joka kuulostaa hienolta, mutta on pohjimmiltaan kestämätön. Linuksen "vain se mikä toimii" periaate puoltaa siis paikkaansa ja yritysmaailma on hyvä mittari sille, ovatko edellä esitetyt ajatukset toimivia myös käytännössä. Jotta kysymyksessä ei olisi vain utopistinen haave, meillä tulisi olla näyttöä siitä, että Linux-yritykset, jotka toimivat hakkeruuden periaatteita noudattaen, pärjäävät myös taloudellisesti yhtä hyvin tai jopa paremmin kuin jotkut muut yritykset.

Open Source on jopa tietotekniikan alan mittakaavassakin vielä uusi asia ja alan yritykset ovat poikkeuksetta nuoria. On vielä liian varhaista lyödä lopullisesti lukkoon, mitkä ovat olleet menestyksiä ja mitkä tulevat hyvästä alusta huolimatta päätymään umpikujaan. Tästä huolimatta tulemme kuitenkin tässä luvussa käymään läpi todellisia esimerkkejä sekä menestyneistä että huonommin onnistuneista Linux-maailman liiketoimintaideoista. Linux-markkinoiden täysin uudenlaiset pelisäännöt näkyvät monen idean innovatiivisuudessa. Uusi tilanne on vaatinut uudenlaista ajattelua.

Onhan vesikin ilmaista[muokkaa]

Ottaen huomioon, että käytännössä kaikki Open Source -ohjelmat ovat ladattavissa ilmaiseksi internetistä, on yllättävän moni yhtiö kuitenkin rakentanut liiketoimintansa juuri Linux-käyttöjärjestelmän ja sen oheisohjelmien myynnille. Näitä yrityksiä kutsutaan ns. Linux-jakeluiksi eli -distribuutioiksi. Tunnetuimipa niistä lienevät Red Hat Linux, SUSE Linux, Mandrake Linux ja esimerkiksi suomalainen SOT Linux. Vielä pari vuotta sitten kaikki nämä yritykset saivat valtaosan tuloistaan myymällä Linux CD-levyjä pakattuina värikkäisiin pahvilaatikoihin, ihan niinkuin perinteiset ohjelmistotalotkin tekevät.

Tätä liiketoimintamallia voidaan perustella analogialla vedestä. Vesi on ilmaista, mutta tästä huolimatta veden myyminen voi olla hyvä bisnes. Siis muutenkin kuin vain veden myyminen aavikolla asuville arabeille. Esimerkiksi me kaikki ostamme vettä päivittäin kun avaamme hanan. Vaikka vesijohtovesi ei kovin kallista olekaan, niin kyllä vesilaskumme aina yhden vedenpuhdistamon verran väkeä työllistää ja päälle vielä pari putkimiestä. Vesijohtoveden lisäksi useimmat meistä ovat myös ostaneet Eviania tai jotain muuta kallista lähdevettä pullotettuna. Veden myynti voi siis monellakin tavalla olla kannattavaa liiketoimintaa.

Vaikka internet on täynnä ilmaisia Open Source -ohjelmia, niin monille käyttäjille on kuitenkin paljon käytännöllisempää ostaa nippu CD-levyjä, joille kaikki tärkeimmät ohjelmat on koottu valmiiksi, sen sijaan että joutuisi viettämään tuntikausia hitaan internet-yhteydensä ääressä keräten niitä ilmaiseksi verkosta. Analogia veteen on sikäli mielenkiintoinen, että myös CD-levymarkkinoilla on myynnissä kahdenlaisia kokoelmalevyjä. Jotkut yritykset ovat erikoistuneet tekemään levyjä, joille on koottu mahdollisimman paljon erilaisia ohjelmia ja myyvät näitä levyjä mahdollisimman halvalla. Tämä on ikäänkuin vesijohtovettä. Toisaalta taas Red Hatin kaltaiset Linux-jakelut myyvät levyjä oman tuotemerkkinsä suojassa ja omilla logoillaan varustettuina ja kummallista kyllä, ihmiset mielellään maksavat vähän enemmän aidosta Red Hat Linuxista sen sijaan, että ostaisivat merkittömän CD:n, joka voi olla sisällöltään identtinen.

Tämä "vesikin on ilmaista" malli muistuttaa monilta osin perinteistä ohjelmistoalaa. Yritysten liiketoiminta perustuu molemmissa tapauksissa ohjelmia sisältävien CD-levyjen myymiseen. Samanlaisuus on kuitenkin enimmäkseen näennäistä. Kun ostat tietokoneohjelmia esimerkiksi Microsoftilta, et osta CD-levyä siksi, että tarvitset itse levyä, vaan ostat levyn siksi, että sinun on lain mukaan pakko ostaa se, jos aiot ylipäätään käyttää ohjelmaa. Jos hankit kotiisi toisen tietokoneen ja haluat käyttää siinä samaa Microsoft Office -ohjelmaa kuin ensimmäisessäkin koneessa, niin sinun on pakko ostaa myös uusi CD. Et luonnollisestikaan tarvitse tuota CD:tä mihinkään, sillä sinullahan on kotonasi jo yksi aivan samanlainen, mutta sinun on kuitenkin pakko ostaa se.

"Vedenmyyntimallin" mukaan toimivat Linux-yritykset taas eivät pakota ketään ostamaan mitään. Jos CD:stä on sinulle apua, voit ostaa sen, mutta jos et tarvitse CD:tä, niin älä sitten osta sitä. Voit käyttää itse ohjelmaa joka tapauksessa, omistitpa CD:n tai et. CD-levyjä myyvät yritykset hyväksyvät tämän ja kaikki ovat tyytyväisiä. Pihtaamismalli taas tuntuu kovin keinotekoiselta ja itse asiassa monia tavallisia tietokoneenkäyttäjiä – kutsutaan heitä vaikka maallikoiksi – on yleensä vaikea saada ymmärtämään, miksi heidän on pakko ostaa kallis CD, jota he eivät tarvitse mihinkään. CD-levyjen myyminen CD-levyinä siis ainakin tuntuu monella lailla luonnollisemmalta kuin erilaiset pihtaamiseen perustuvat teennäiset pakotteet.

Anna ohjelmat ilmaiseksi, myy palveluja[muokkaa]

Jo 90-luvun puolivälistä on peräisin ajatus "give away software for free, sell services for a fee". Siis suomeksi: annetaan ohjelmat ilmaiseksi, myydään palveluja. Myös "vedenmyyntimalli" on tavallaan yksi tämän periaatteen toteutus.

"Myy palveluja" mallin perusperiaate on yksinkertainen. Vaikka tietokoneohjelmat olisivatkin ilmaisia, se ei useimpia ihmisiä vielä auta. Keskiverto tietokoneenkäyttäjä ei osaa edes asentaa ohjelmia, eli hän tarvitsee apua jo alkuun pääsemisessä. Moni voisi asennusavun lisäksi myös hyötyä pienestä käyttöönottokoulutuksesta. Yksinkertaisimmillaan palvelujen myynti voi olla sitä, että ohjelmat sisältävän CD-levyn ohessa on helppolukuinen ja auttava käyttöopas. Tällöin tietokoneohjelman CD:tä ei niinkään osteta itse CD:n takia vaan mukana seuraavan oppaan.

On siis helppo nähdä, että ilmaisen tietokoneohjelman ympärille voi hyvinkin rakentaa kannattavaa liiketoimintaa. Edelliset esimerkit olivat vasta alkua. Todella isoa liiketoimintaa palvelujen myynti on silloin, kun puhutaan isojen yritysten tai yhteisöjen tietokonejärjestelmistä. Ilmaisten ohjelmien asentaminen esimerkiksi 14 000 Münchenin kaupungin tietokoneeseen on iso urakka. Kaikki näiden ohjelmien käyttäjät pitää kouluttaa. Siirto pitää suunnitella tarkoin ja toteuttaa mahdollisimman sujuvasti, niin että se mahdollisimman vähän haittaa varsinaista työntekoa. Joitakin ohjelmia pitää ehkä muokata – alan termistön mukaan "räätälöidä" – jotta ne toimisivat sujuvasti jonkun Münchenin kaupungin sisäisen tietojärjestelmän kanssa. Käyttäjille pitää tarjota mikrotukea ja koneita pitää huoltaa ja päivittää. Tietoturva pitää jatkuvasti pitää ajan tasalla. Ja niin edelleen, ja niin edelleen...

Tällaisen urakan Münchenin kaupunki on tilannut IBM:ltä ja SUSE:lta ja kaupan arvo on arvioitu noin 35 miljoonan euron suuruiseksi. Mistään ilmaisuudesta lienee siis turha puhua!

Palvelumalli ei sinänsä ole kovin eksoottinen ajatus. Kaikki isot tietotekniikkatalot, jotka ennen ovat keskittyneet myymään tietokoneita, niiden ohjelmia tai molempia, ovat nykyään profiloitumassa entistä enemmän juuri konsultointia myyviksi palveluyrityksiksi.

Palvelujen myyminen on kuitenkin erityisen kiinnostava tapaus silloin, kun se rakentuu Open Source -ohjelmien ympärille. Suljetun ohjelmiston tai laitteiston ympärille rakennettuja tukipalveluja nimittäin uhkaa sama monopolisoitumisen vaara kuin suljettuja ohjelmistoja itseään. Jos esimerkiksi ostat IBM:n suurkoneen19 ja siihen kuuluvan IBM AIX -käyttöjärjestelmän, niin tarvitset erittäin todennäköisesti hieman apua käyntiin pääsemisessä. Tätä apua joudut käytännössä ostamaan myös IBM:ltä, sillä kovin moni muu ei noista koneista mitään ymmärrä – ei ainakaan niin hyvin kuin IBM. Mitä tulee räätälöintiin ja ohjelmiston päivityksiin, olet täysin sidottu IBM:ään, sillä ohjelmien koodi ei ole avointa. Ainoastaan IBM:n työntekijät pääsevät siihen käsiksi ja voivat tehdä siihen muutoksia.

Avoimen järjestelmän omistaja taas voi tilata palvelunsa mistä haluaa. Jos esimerkiksi päädyt käyttämään tietokonetta, jossa on Red Hat Linux, niin todennäköisesti haluat ostaa myös tukipalvelut Red Hatilta, sillä hehän luonnollisesti ovat oman tuotteensa asiantuntijoita. Jos heidän palvelunsa ei kuitenkaan miellytä tai pidät sitä vaikka vain liian kalliina, niin voit kuitenkin halutessasi ostaa palvelun miltä tahansa muulta yritykseltä. Tarjokkaita kyllä löytyy – kuka tahansa viimeisen viiden vuoden aikana tietotekniikkaa opiskellut teekkari pystyy todennäköisesti auttamaan sinua. Räätälöinnit ja päivityksetkin onnistuvat, koska kaikilla on pääsy Linuxin lähdekoodiin.

Tällainen kilpailuasetelma on tietenkin asiakkaalle hyödyllinen. Mutta samalla se tuntuu myös järkevältä ja jollakin lailla luonnolliselta. On järkevää ostaa palvelua sieltä, mistä saa parasta palvelua. Kilpailutilanne myös pitää palvelun myyjän sopivasti varpaillaan. Asiakas ei ole sidottu samaan palveluntarjoajaan ikuisiksi ajoiksi vain siksi, että joskus on päädytty heidän järjestelmäänsä. Jos palvelun laatu laskee, voidaan palveluntarjoajaa aina vaihtaa. Myyjän on siis joka päivä ansaittava asiakkaansa uudelleen.

Palvelujen myynnissä on myös toinen ominaisuus, joka tuntuu järkevälle ja luonnolliselle. Kun asiakas ostaa palvelua, hän ostaa työtä. Sen sijaan kun asiakas ostaa Microsoftin CD-levyn – jota hän kaiken lisäksi ei tarvitse – Microsoft ei joudu tekemään yhtään sen enempää työtä kuin ennenkään. Microsoftille se on vain ilmaista rahaa. Palvelua voidaan laskuttaa ainakin jossain suhteessa siihen, kuinka paljon työntekoa toimeksianto aiheuttaa. Sen sijaan suljettu tietokoneohjelma hinnoitellaan täysin mielivaltaisesti ja yleensä asiakas on siinä pelissä heikoilla.

Mutta palvelujen myynti on myös myyjälle mielekäs vaihtoehto. Jos vertaillaan palvelujen myyntiä CD-levyjen myyntiin – oli kyseessä sitten suljetun ohjelmiston myyminen tai avoimen ohjelmiston myyminen "vedenmyyntimallilla" – niin palvelujen myynti tuottaa paljon pysyvämpiä asiakassuhteita ja sitä kautta pysyvämpiä rahavirtoja. Siinä missä tietokoneohjelman ostaminen on kertaluontoinen tapahtuma, on tukipalveluiden tarve tyypillisesti pysyvää. Palvelusopimukset saatetaan jopa tehdä suoraan kuukausiveloitteisiksi, jolloin rahavirta myyjäyrityksen kassaan on erittäin tasaista ja turvattua. Tällöin yrityksen ainoana velvoitteena on asiakkaan pitäminen kaikin puolin tyytyväisenä.

Kertaluontoisiin myyntitapahtumiin toimintansa perustava yritys taas joutuu väistämättä hieman outoon suhteeseen asiakkaisiinsa nähden. Toisaalta yrityksen pitäisi luonnollisesti pyrkiä tarjoamaan asiakkailleen mahdollisimman hyvää tuotetta, mutta toisaalta tuotteen ei pitäisi olla niin täydellinen, etteikö vuoden kuluttua voitaisi myydä asiakkaille uutta ja vielä parempaa tuotetta. Tähän ristiriitaisuuteen törmäämme itse asiassa monilla muillakin aloilla, aina repeilevistä naisten sukkahousuista alkaen. Linux-yrityksille tämä ei toistaiseksi ole vielä ollut ongelma. Linux-maailma on viime vuosina kehittynyt niin nopeasti, että esimerkiksi Red Hat on kiireisimpinä vuosina ehtinyt julkaisemaan jopa kaksi uutta versiota Linux-jakelustaan. Sen sijaan Windows-maailma on sen verran kypsempi, että Microsoftin julkaisemat päivitykset – varsinkin Office-tuoteperheessä – ovat jo pitkään tuntuneet teennäiseltä rahanlypsämiseltä. Uusi versio pitäisi ostaa, mutta kukaan ei tiedä miksi. Ongelman tiedostaneena myös Microsoft on viime vuosina pyrkinyt siirtymään yhä enemmän kohti palvelumaisempaa mallia ja siihen liittyvää kiinteää vuosilaskutusta.

Jos vertaillaan "vedenmyyntimallia" ja "palvelumallia" toisiinsa, niin kumpaa mallia Linux-yritykset sitten suosivat? Tilanne on sikäli mielenkiintoinen, että jo 90-luvulta asti kaikki varteenotettavat Linux-yhtiöt ovat pyrkineet pääsemään palveluyrityksiksi, mutta aivan viime vuosiin asti suurin osa niiden tuloista on tullut värikkäisiin pahvilaatikoihin pakattujen CD-levyjen myynnistä. Vuoden 2003 aikana tilanne kuitenkin selkeästi muuttui. Münchenin kaupungin kaltaiset isot urakat ovat tosissaan avaamassa palvelumarkkinoita. Samoin monien yritysten konehuoneissa pyöriviä vanhoja Unix-koneita päivitetään kovalla tohinalla Linuxille. Toisaalta yhä useammalla internetin käyttäjällä on nopea verkkoyhteys ja lisäksi käytössään polttava CD-asema, joten Linuxin lataaminen internetistä ja CD-levyjen tekeminen itse on yhä yleisempää, eikä CD-levyjen myynti siksi ole enää niin tärkeä bisnes kuin aiemmin.

Suurista Linux-yrityksistä Red Hat päätti kesällä 2003 yllättäen lopettaa halvan perus-Linuxinsa valmistamisen kokonaan, ja keskittyy tästedes pelkästään hyvin maksavien yritysasiakkaiden palvelemiseen, joita sillä hyvien tilinpäätösnumeroiden perusteella ilmeisesti löytyykin tarpeeksi. Red Hatin Enterprise Linux -tuotteita myydäänkin nykyään täysin vuosittaiseen tilausmaksuun perustuvalla mallilla, pahvilaatikkojen myynnistä on siis luovuttu kokonaan. SUSE taas päätyi tammikuussa 2004 vanhan ja kokeneen ohjelmistotalon Novellin ostamaksi, mitä kautta sillä on nyt tarjota huomattavasti laajempi ja kokeneempi palveluverkosto kuin Red Hatilla. SUSE onkin tehnyt useita kauppoja Saksan kaupunkien kanssa. Monen kotikäyttäjän suosima Mandrake taas on kannustanut käyttäjiään unohtamaan CD-levyjen ostamisen ja lataamaan ne ennemmin itse netistä, edellyttäen että käyttävät samalla vastaavan summan rahaa Mandrake Club -palveluun.

Open Source ja koukku (Red Hat Network ja SUSE YAST)[muokkaa]

Täysin avoimen mallin puitteissa toimiminen on osoittautunut käytännössä haasteelliseksi monelle Linux-yritykselle. Kuten edellisessä kappaleessa opimme, Linux-yrityksen asiakkaat ovat vapaita vaatimaan parasta ja edullisinta palvelua, jopa palvelun tarjoajan vaihtamisen uhalla. Tämä asettaa Linux-yrityksen niin sanotusti selkä seinää vasten ja monet yritykset ovatkin koittaneet helpottaa tukalaa tilannettaan liittämällä palveluihinsa jonkinlaisen koukun, joka avoimuudesta huolimatta saa asiakkaat pysymään uskollisina. Tarkastelemme tässä kappaleessa esimerkkeinä kahta tällaista tapausta.

Red Hat on tunnetuin Linux-käyttöjärjestelmää ja palveluja myyvä yritys ja onkin tavallaan sopivaa aloittaa eri Linux-yritysten läpikäynti juuri Red Hatista. Red Hat on yhtiönä ollut vahvasti sitoutunut Free Software -ideologiaan ja alusta asti julkaissut myös kaikki omat tuotteensa samalla avoimella GPL-lisenssillä kuin Linuxkin julkaistaan. Tästä huolimatta löytyy yhtiön historiasta myös joitakin koukkuja.

Vuoteen 2003 asti tärkein ja tunnetuin Red Hatin tuote oli juuri Linux-käyttöjärjestelmä. Suurin osa käyttäjistä kopioi sitä täysin ilmaiseksi internetistä, mutta moni myös osti Red Hatin CD-levyjä kaupasta. Red Hat on kuitenkin jo pitkään panostanut liiketoiminnan kasvattamiseen palvelupuolella. Koska yhtiön palkkalistoilta löytyy Linux-maailman lahjakkaimpia ohjelmoijia – eli hakkereita – niin yhtiön myymillä konsultointipalveluilla onkin tiettyä uskottavuutta. Esimerkiksi tunnettu verkkokauppa Amazon luotti Red Hatin konsulttiapuun siirtäessään internet-palvelimensa Linux-alustalle.

Palvelupanostuksista huolimatta Red Hatin tärkein tulonlähde toiminnan alkuvuosina oli juuri Linuxin myyminen CD-levyinä. Koska CD-levyjen sisältö oli myös mahdollista ladata ilmaiseksi suoraan internetistä, niin monet käyttäjät päätyivät hankkimaan Red Hat Linuxin sitä kautta.

CD-levyjen myyntiin liittyy tietty CD-levytuotannon logistiikasta seuraava jännite, joka oli Red Hatin kannalta taloudellisesti epäedullinen. Nimittäin kun CD-levyn sisältö – eli Linux ja siihen liittyvät ohjelmat – on saatu kursittua kokoon, ne voidaankin julkaista internetissä digitaalisessa muodossaan heti seuraavana päivänä. Samaan aikaan fyysisen CD-levyn matka kaupan hyllylle on vasta alkanut. CD-levyjen teettäminen, kansien painaminen ja kuljetukset kauppoihin ovat kaikki aikaa vieviä prosesseja ja usein kauppaan tulevat levyt olivat kuukauden tai parikin myöhässä internetissä leviäviin serkkuihinsa verrattuna. Näin pitkä myöhästyminen taas johti siihen, että nekin Red Hatin käyttäjät, jotka mielellään olisivatkin ostaneet levyn, päätyivät kärsimättömyyttään kuitenkin kopioimaan sen ilmaiseksi suoraan internetistä.

Red Hat yritti yhdessä vaiheessa ratkaista ongelmaa panttaamalla uusien versioidensa internet-julkistusta. Uudet versiot päästettiin internet-levitykseen vasta kun fyysiset CD-levyt olivat olleet kaupan hyllyillä joitakin viikkoja. Vaikka ratkaisu olikin ymmärrettävä, se herätti myös jonkin verran kritiikkiä. Kyseessähän oli kaikesta huolimatta eräänlainen pihtaaminen. Taktiikka oli mahdollisesti epäedullinen myös Red Hatille itselleen. Koska Linux kehittyi siihen aikaan niin huimaa vauhtia, oli parin kuukauden mittainen odotus suorastaan pitkä aika. Uuden version panttaaminen johti siihen, että heidän tuotteensa oli jo julkaisuhetkenä vanhentunut. Taktiikka myös antoi tasoitusta muille Linux-jakelijoille, jotka julkaisivat omat versionsa internetiin ilman viivytystä. Loppujen lopuksi Red Hat ei tainnut itsekään uskoa taktiikkaansa ja luopui siitä jonkin ajan kuluttua.

Internet-aikana käyttöjärjestelmätoimittajan tärkeimmäksi tehtäväksi on tullut järjestelmästä löytyvien vikojen pikainen ja mahdollisimman automaattinen korjaaminen. Tietokoneohjelmista löytyviä vikoja voidaan nimittäin käyttää tietomurtoihin. Esimerkiksi lähes kaikki Windows-maailmassa viime vuosina levinneet virukset ovat käyttäneet joko Windowsista itsestään tai Outlook-sähköpostiohjelmasta löytyneitä vikoja. Linux on osoittautunut tässä suhteessa Windowsia luotettavammaksi, eikä samanlaista virusepidemiaa ole Linuxissa vielä nähty, mutta teoriassa sama ongelma uhkaa kaikkia käyttöjärjestelmiä. Siispä tietoturvan ylläpitämisen yksi peruslähtökohtia on virheiden mahdollisimman pikainen korjaaminen. Käytännössä tämä vastuu lankeaa käyttöjärjestelmän toimittajalle, oli sen nimenä sitten Red Hat, Microsoft tai joku muu.

Red Hat -järjestelmän virheettömyyden ylläpito perustuu up2date-ohjelman käyttöön ja siihen liittyvään Red Hat Network -palvelun tilaamiseen. Red Hat Networkiin liittynyt asiakas voi sieltä hakea kaikki tarjolla olevat päivitysohjelmat parilla pikaisella napin painalluksella.

Red Hatin nykyinen liiketoiminta perustuu oikeastaan täysin Red Hat Networkiin liittyvien vuosimaksujen myymiseen. Red Hatin myymää käyttöjärjestelmää ei enää ollenkaan erotella omaksi tuotteekseen, vaan käyttöjärjestelmän hankkiminen ja vuoden päivityspalvelu kuuluvat aina samaan pakettiin. Hinnoittelukin perustuu vuosittaiseen tilausmaksuun, eikä enää CD-levyjen ostamistapahtumaan. Enterprise-tuotteet, joihin Red Hat nykyään yksinomaan keskittyy, ovat huomattavan kalliita. Konekohtainen vuosimaksu vaihtelee halvemmista 179 – 349 dollarin versioista kalliimpiin 1499 – 18 000 dollaria maksaviin suurkonepalvelimiin. Suurten asiakkaiden kanssa tehtävien konsultointisopimusten lisäksi Red Hatin tärkeimmäksi tulonlähteeksi onkin muodostunut juuri up2date-ohjelma ja siihen liittyvä Red Hat Networkin vuosimaksu.

Up2date-ohjelma on vahvasti sidottu juuri Red Hat Networkiin ja siihen liittyvään vuosimaksuun. Monissa muissa Linuxeissa vastaavat helppokäyttöiset päivitysohjelmat sallivat myös ohjelmien asentamisen ja päivittämisen kolmansilta osapuolilta. Tämä on käyttäjän kannalta hyvä ominaisuus, sillä se mahdollistaa sellaisten eksoottisempien ohjelmien helpon asennuksen ja ylläpidon, joita ei itse Linux-jakelun mukana tule. Ja tämähän juuri on Open Sourcen idea, että käyttäjälle jää vapaus koota tietokoneensa niistä ohjelmista, mitkä hänelle parhaiten sopivat. Red Hatin kannalta se kuitenkin tarkoittaisi sitä, että asiakas voisi näiltä kolmansilta osapuolilta mahdollisesti päivittää koko käyttöjärjestelmänsä, eikä siksi tarvitsisi enää kallista Red Hat Network -sopimustaan ollenkaan. Toki Red Hatin Linuxin päivittäminen on mahdollista ilman up2date-ohjelmaa, mutta kaikki vaihtoehtoiset tavat vaativat kuitenkin enemmän tai vähemmän käsityötä. Ainoa virallisesti hyväksytty tapa on Red Hat Networkin käyttäminen.

Pakottamalla up2date-ohjelmansa käyttäjät kalliisiin vuosimaksuihin, Red Hat on yllättävästi valinnut tulonlähteekseen aika aggressiivisen ja ennen kaikkea epäavoimen koukun. Vaikka itse up2date-ohjelman lähdekoodi on kyllä avoin ja Open Source -periaatteen mukainen, sen käyttäminen on Red Hatin historia ja periaatteet huomioiden yllättävän suljettua. Kyse ei ole pelkästään rahasta, jonka tienaaminen luonnollisestikin on voittoa tavoittelevalle yritykselle täysin sallittua, vaan ennen kaikkea valinnanmahdollisuuksien rajoittamisesta. Rahallisen tuoton tavoittelussa Red Hat on sitonut up2date-ohjelman omiin palvelimiinsa ja siten sulkenut ulkopuolelle koko muun internetin ja kaiken potentiaalin mitä siihen liittyy. Red Hatin käyttäjä joutuu siis tekemään itselleen epäedullisen valinnan. Jos käytät Red Hatia, on sinun hankittava kaikki ohjelmasi Red Hatin kautta. Jos tarvitset ohjelmia, joita Red Hat ei tarjoa, joudut elämään ilman. Ohjelmien asentaminen muualta kuin Red Hat Networkista on tietenkin mahdollista, mutta koska up2date-ohjelma ei niitä tue, niiden asennus ja ylläpito on kuitenkin käytännössä turhan hankalaa20.

Vertailun vuoksi annamme kaikille tässä luvussa esitellyille yrityksille lyhyen arvosanan. Tai kutsuisimmeko sitä mieluummin tuomioksi. Mikä siis on tuomio Red Hatin kohdalla? Red Hat on Linux-yritysten joukossa yksi vahvimmin Free Software -ideologiaan sitoutuneista. Kaikki Red Hatin omat ohjelmat julkaistaan myös GPL-lisenssillä. Red Hat Networkin suljettu luonne on jonkin verran ristiriidassa hakkerietiikan kanssa, mutta juuri ja juuri hyväksyttävissä.

Palvelumalliin ja yritystuotteisiin siirtyminen on ollut taloudellisesti kannattava strategia. Red Hat julkaisi syksyllä 2003 historiansa ensimmäisen voitollisen tuloksen, ja on sen jälkeen pysytellyt selvästi plussan puolella. Vuoden 2004 syksyllä voitollinen tulos oli jo 12 miljoonaa dollaria, mikä on paljon suhteessa 46 miljoonan dollarin liikevaihtoon. Voimakkaan kasvun jälkeen Red Hat onkin Red Hat Networkissa löytänyt hittituotteen ja lunastanut paikkansa aikuisten yritysten maailmassa, jossa ei eletä pelkästään hienolla tekniikalla, vaan toiminnan on oltava myös taloudellisesti kannattavaa.

Tuomio: Taloudellisesti menestyvä yritys, jonka toiminta kestää hakkerieettisen tarkastelun, mutta parantamisen varaakin olisi.

SUSE LINUX on vahvat saksalaiset juuret omaava Linux-yhtiö, jolla on yhtä vanha ja kunniakas historia kuin Red Hatillakin, ja sitä pidetään yleisesti Linux-jakelijoiden kilvassa kakkosena. Vielä 2000-luvun taitteessa SUSE oli liikevaihdossa ja työntekijöiden määrässä mitattuna Red Hatin kanssa tasaveroinen, mutta joutui sitten taloudellisiin vaikeuksiin ja melkein puolitti työntekijöidensä määrän. Yhtiö pysyi hengissä suureksi osaksi IBM:n tukemana.

Yhtiötä pidetäänkin IBM:n tärkeimpänä Linux-partnerina ja IBM:n tietokantatuotteet ja suurkonearkkitehtuurit ovat yleensä ensimmäisinä tuettuina juuri SUSE:n tuotteissa. SUSE Linuxia tukevat myös kaikki muut merkittävät ohjelmistotalot, muun muassa tietokantavalmistaja Oracle tai suurkonevalmistajat Cray ja SGI. Tätä taustaa vasten on helppo uskoa, että maailman parhaat Linux-ohjelmoijat löytyvät Red Hatin lisäksi juuri SUSE:lta. IBM-yhteistyö toi kesällä 2003 SUSE:lle myös historiallisen sopimuksen Münchenin kaupungin 14 000 työaseman siirtämisestä Linuxille.

Melkoinen uutispommi Linux-maailmassa tuli syksyllä 2003, kun vanha tietotekniikkajätti Novell ilmoitti ostaneensa SUSE:n 210 miljoonalla dollarilla. Novell tunnetaan NetWare-käyttöjärjestelmästään, joka 90-luvun alkuvuosina oli suosituin yritysten lähiverkkojen tiedosto- ja tulostuspalvelinten käyttöjärjestelmä. Vaikka yhtiöllä edelleenkin on laaja ja uskollinen asiakaskunta, se on 90-luvun lopulta lähtien hävinnyt markkinaosuuksia Microsoftille ja monille koko yhtiö oli jo tietotekniikan historiaan kuuluva muinaisjäänne. Vuonna 2003 Novell kuitenkin päätti panostaa Linuxiin ja hankki taloonsa alan huippuosaamista ostamalla ensin Ximianin (josta kerrotaan myöhemmin) ja pari kuukautta myöhemmin maailman toiseksi suurimman Linux-jakelijan SUSE:n. IBM pysyi edelleen kuvioissa mukana, sillä SUSE-kauppaan liittyen yhtiö teki 50 miljoonan dollarin sijoituksen Novelliin. Yhdessä yössä SUSE LINUXista oli tullut vanhan ja kunnioitetun ja ennen kaikkea taloudellisesti vakaan tietotekniikkayhtiön tuote ja Novellista oli taas tullut kuuma nimi verkkopalvelimien toimittajana.

SUSE:n selviämistarinasta on havaittavissa periaate, joka pätee yleisemminkin. Lahjakas ammattilainen pärjää aina. Tässä nimenomaisessa tapauksessa kävi niin, että SUSE:sta oli tullut IBM:lle niin tärkeä asiantuntijakumppani, että yhtiön päästäminen konkurssiin ei kerta kaikkiaan ollut vaihtoehto. IBM tarvitsi SUSE:a oman Linux-strategiansa toteuttamisessa ja IBM:n tukemana yhtiö sitten selvisi kuiville muista vähemmän onnistuneista seikkailuistaan.

Novell-kaupassa oli kysymys samasta asiasta. Koska Linux on sekä avoin että ilmainen käyttöjärjestelmä, niin ei ole mitään syytä maksaa satoja miljoonia pelkästään oman Linux-version ostamiseksi. Tästä ei ollutkaan kyse, vaan Novell sai kaupassa nimenomaan huippuluokan Linux-osaamista, ja vieläpä halvalla jos minun mielipidettäni kysytään.

Samoin kuin Red Hatilla, SUSE:n kaksi tärkeintä tulonlähdettä ovat olleet konsultointi ja CD-levyjen myynti. Päinvastoin kuin Red Hat, SUSE on toistaiseksi myös jatkanut tavallisen kuluttajan kukkarolle sopivien pakettien myyntiä.

SUSE valitsi aikoinaan CD-levymyynnissä strategian, joka on saanut osakseen voimakasta kritiikkiä. Avointen ja vapaasti levitettävien Linux-ohjelmien lisäksi SUSE Linuxissa on SUSE:n itse kehittämä asennus- ja hallintaohjelma YAST, jonka lisenssiehdot eivät ole Open Source -määritelmän mukaisia. Asennusohjelmaa – ja sitä kautta koko CD:tä – voi kyllä kopioida vapaasti, mutta ei kuitenkaan myydä. Tällä tavoin SUSE on tehokkaasti pystynyt estämään halvat klooniversiot omasta Linuxistaan, jotka muilla Linux-yrityksillä jonkin verran nakertavat tätä tulonlähdettä. SUSE:n CD-levyjä ei myöskään voi kopioida internetistä, mikä on poikkeuksellista verrattuna muihin Linux-jakeluihin. Tätä kautta SUSE:n käyttäjät ovatkin käytännössä joutuneet muiden Linuxien käyttäjiä enemmän turvautumaan kaupasta ostettuihin CD-levyihin saadakseen haluamansa.

Vaikka SUSE:lla on täysi laillinen oikeus määritellä omien ohjelmiensa lisenssiehdot niin tiukiksi kuin vain haluaa, on oikeutettua kysyä, miten yhtiö kehtaa tällaisia rajoituksia tehdä, kun CD:n muu sisältö on Open Sourcea ja siksi ilmaiseksi ja vapaasti SUSE:n käytettävissä. Missä on vastavuoroisuusperiaate? Ja onko SUSE:n strategia tulkittavissa niin, että maailman toiseksi suurin Linux-jakelija ei usko, että Open Source -ohjelmistoilla voisi oikeasti tehdä kannattavaa liiketoimintaa?

Tästä oikeutetusta kritiikistä huolimatta SUSE on loppujen lopuksi päässyt aika helpolla ja on koko ajan ollut kunnioitettu Open Source -yhteisön jäsen. Esimerkiksi hieman vastaavanlaista strategiaa yrittänyt Caldera sai paljon tylymmän vastaanoton ja onkin sen jälkeen käytännössä täysin sanoutunut irti Linux-liiketoiminnoistaan poltettuaan ensin kaikki sillat takanaan. SUSE:n strategian suosiollisemman vastaanoton syynä lienee se, että tosiasiallisesti SUSE on aktiivisesti mukana niin Linux-kernelin, KDE-ikkunointiympäristön kuin monen muunkin tärkeän Open Source -projektin kehityksessä. Nämä painavat enemmän hyvässä vaakakupissa kuin Open Source -periaatteesta poikkeaminen yhdessä tapauksessa.

Novellin ostettua SUSE:n yhtiö päätti julkaista tässä mainitun YAST-ohjelman samalla GPL-lisenssillä jolla Linuxiakin jaetaan, joten sitä myötä tämäkin koukku voidaan nyt siirtää historian lehdille kuuluvaksi ja pieni kauneusvirhe muuten huippulaadukkaassa Linux-jakelussa voidaan unohtaa. Tässä kappaleessa olemme kuitenkin tutkineet vanhaa SUSE:a ja sen koukutustaktiikkaa. Tuomio siis perustuu siihen. Novellin ratkaisut ovat uutta tulevaisuuden SUSE:a ja jäävät tulevien kirjailijoiden arvioitavaksi.

Tuomio: Talousvaikeuksista selvinnyt yhtiö, jonka liiketoiminnan tukijalka on vahvaan osaamiseen perustuva konsultointi, erityisesti eksoottisissa suurkoneympäristöissä. SUSE on yhtiönä esimerkki siitä, että asiansa osaava ammattilainen pärjää aina. Yhtiön Linux -jakeluversio on suosittu, mutta kokonaisuuden toteutus ei valitettavasti tässä tarkastelussa läpäise asettamiamme eettisiä kriteereitä. Siinä missä Red Hatin koukku ylitti riman juuri ja juuri, SUSE:n yhtä täpärästi alittaa sen.

Mesenaattimalli (O'Reilly & Larry Wall, Transmeta & Linus, KDE)[muokkaa]

Eräs tapa, jolla monet Open Source hakkerit ovat onnistuneet elättämään itsensä, muistuttaa monella lailla keskiajan ja renesanssiajan suhdetta taiteilijan ja hänen rikkaan suojelijansa – mesenaatin – välillä. Nykyajan vastaavuus olisi ehkä sponsorointi, mutta mesenaatista ja taiteilijasta puhuminen on kuvaavampaa. Ehkä paras esimerkki tällaisesta mesenaattimallista on suositun Perl ohjelmointikielen kehittäjän Larry Wallin suhde pitkäaikaiseen, mutta nyt jo entiseen työnantajaansa O'Reilly & Associates kirjakustantamoon. Voidaan oikeutetusti kysyä mitä Open Source -ohjelmointikielen luoja ja kehittäjä tekee täysipäiväisenä työntekijänä kirjakustantamossa?

O'Reilly on tullut tunnetuksi huipputason tietokoneoppaiden julkaisijana. Yhtiön tavaramerkkinä on käyttää kirjojensa kansien kuvituksena erilaisia eksoottisia eläimiä. Esimerkiksi Perliä opettavan "Programming Perl" -kirjan maskottina on kameli. Kamelikirja – The Camel Book – tunnetaankin suorastaan Perl-ohjelmoijien raamattuna.

Kamelikirjasta tuli osa jokaisen Perl-ohjelmoijan pakkolukemistoa jo varhain 90-luvulla. Tässä vaiheessa O'Reilly-kustantamon pääjohtaja Tim O'Reilly ajatteli jokseenkin seuraavasti: Mitä enemmän Perl-ohjelmoijia, sitä enemmän myytyjä kamelikirjoja. Eli kaikki mikä on hyväksi Perlille, on hyväksi O'Reillylle. Sanoista tekoihin, ja niinpä Tim otti Larry Wallin palkkalistoilleen työtehtävänä kehittää Perliä täyspäiväisesti ja siinä sivussa tietenkin uuden kamelikirjan painoksen kirjoittaminen. Molempia osapuolia hyödyttävän symbioottisen suhteen lisäksi Open Source -yhteisön tunnetun johtajahahmon palkkaaminen oli myös kustantamolle hyvää mainosta. O'Reillystä onkin tullut ei vain Perl-ohjelmoijien, vaan koko Open Source -yhteisön hovihankkija ohjelmointioppaiden ja muun tietokonekirjallisuuden markkinoilla.

Hieman samanlainen suhde oli myös Linus Torvaldsilla aiempaan työnantajaansa Transmetaan. Transmeta ei ole Linux- eikä Open Source -yhtiö, vaan valmistaa vähän virtaa kuluttavia tietokoneprosessoreita. Kun Linus valmistui Helsingin yliopistosta vuonna 1997, Transmeta palkkasi tämän Linux-maailman kiistattoman johtajan ja antoi Linusille samalla vapaat kädet käyttää työaikaansa Linuxin parissa puuhasteluun.

Vaikka Transmetalla ei ollut itse Linuxille mitään käyttöä, oli maailman tunnetuimman ohjelmoijan palkkaaminen kannattava veto jo pelkästään markkinointimielessä. Millään rahamäärällä ei olisi saanut ostettua yhtä tehokasta mainoskampanjaa. Lehdistön mielenkiintoa vielä lisäsi se, että Transmeta ei tuolloin ollut vielä julkaissut ensimmäistäkään tuotetta ja piti tulevaisuudensuunnitelmiaan visusti salassa. Varmasti ei voitu edes tietää, tekikö yhtiö ylipäätään prosessoreja vaiko jotain aivan muuta. Kun heidän ensimmäiset prosessorinsa sitten vihdoin valmistuivat, kaikki olivat jo niin haljeta uteliaisuudesta, että pelkän lehdistötilaisuuden pitäminen oli etusivun uutinen kaikissa IT-alan lehdissä, eikä sen kummempaa mainoskampanjaa juuri tarvittu.

Linusin palkkaaminen ei kuitenkaan ollut Transmetalle pelkästään hyväntekeväisyyttä tai edes mainoskikka. Transmetan uudet prosessorit olivat toiminnallisilta periaatteiltaan yhteensopivia Intelin valmistamien x86-arkkitehtuurin prosessorien kanssa. Ja koska Linusin Linux-järjestelmä oli tehty juuri näille Intelin prosessoreille, hän oli luonnollisesti yksi parhaita x86-arkkitehtuurin asiantuntijoita maailmassa. Niinpä hänestä on varmaan ollut Transmetalle korvaamatonta apua monien kiperien pulmien ratkojana, vaikka hän omien sanojensa mukaan viettääkin yli puolet tyypillisestä työpäivästään harrastuksensa Linuxin parissa.

Maailman parhaalle ohjelmoijalle ei ehkä ole vaikeaa löytää halukkaita mesenaattiehdokkaita. Mutta miten on tavallisen keskiverto tuntemattoman hakkerin kohdalla? Palkkaako joku hänetkin? Vaikka mesenaattimalli ehkä toimiikin parhaiten juuri tähtihakkerien kohdalla, niin Open Source -yhteisöstä löytyy myös rivijäseniä, jotka ovat onnistuneet elättämään itsensä vastaavalla tavalla.

Quanta Plus on KDE-ikkunointiympäristöön kuuluva HTML-editori, eli suomeksi sanottuna kotisivunteko-ohjelma. Ohjelman kaksi pääkehittäjää ovat amerikkalainen Eric Laffoon ja unkarilainen Andras Mantia. Eric kasvattaa ja myy päivätyönään kissanminttua – ilmeisesti kissat todella pitävät siitä niin paljon, että silläkin lailla voi joku itsensä elättää. Oman perheen elättämisen lisäksi Eric lähettää osan kissanminttutuloista Andrakselle, joka puolestaan ahkeroi täysipäiväisesti Quanta Plussan ja muiden KDE-ohjelmien parissa. Kaksikko on laskelmoinut, että tämä järjestely on tehokkaampi kuin jos molemmat yrittäisivät kehittää Quanta Plussaa päivätyönsä ohessa. Yhteistyö tietenkin perustuu myös osittain siihen elintasoeroon mikä Itä-Euroopan ja USA:n välillä vallitsee. Mutta maailmantaloudesta viis, Eric on todellinen mesenaatti, joka vapaa-aikaansa sijaan osallistuu KDE-projektiin rahallisesti ja käyttää sitten säästyneen ajan rahan tekemiseen kissanminttubisneksessään.

KDE on saanut paljon myönteistä julkisuutta myös Adopt-a-Geek21 nimisen ohjelmansa ansiosta. Adopt-a-Geek on KDE-aktivisti Scott Wheelerin aloittama projekti. Projekti sai alkunsa huomiosta, että monet ahkerat KDE-ohjelmoijat ovat opiskelijoita, itä-eurooppalaisia tai sitten muuten vaan köyhiä ja paremman puutteessa tekevät arvokasta vapaaehtoistyötään vanhoilla ja hitailla tietokoneilla. Adopt-a-Geek ohjelma pyrkii tukemaan näitä köyhimpiä KDE-ohjelmoijia hankkimalla heille tehokkaampia koneita, jotta he niiden avulla voisivat myös työskennellä tehokkaammin. Vaikka ohjelma välittää vain tietokoneita ja niiden osia eikä rahaa, on tämäkin yksi esimerkki siitä, miten KDE-ohjelmien käyttäjät voivat tukea ohjelmiensa tekijöitä heidän materialististen tarpeidensa tyydyttämisessä.

Tuomio: Mesenaattimalli, tai modernimmin sponsorointi, on osoittautunut käytännössä toimivaksi tavaksi hankkia leipää Open Source -hakkerin pöytään, mutta soveltuu ehkä kuitenkin paremmin kuuluisille hakkeritähdille kuin keskiverto rivikoodareille. Eettisesti malli saa luonnollisesti arvosanan 10+. Se ei ainoastaan läpäise eettistä tarkastelua, vaan suorastaan huokuu hakkerietiikkaa ja jakamisen iloa.

Maksetaan työnteosta (Saksa & Kroupware)[muokkaa]

Mistäpä muusta sitä palkkaa maksettaisinkaan, jos ei työnteosta? Markkinatalouden koukerot ovat ihmeelliset, mutta kaikkien 2000-luvun taitteen teknobuumin aikana syntyneiden loistavien liikeideoiden keskeltä löytyy vieläkin ihmisiä, jotka elättävät itsensä ihan vaan rehellistä työtä tekemällä! Tämä itsestäänselvyydessään suorastaan sarkastiselta kuulostava idea on yksi esimerkki palvelumallista. Kun perinteisessä ohjelmistoteollisuudessa ensin tehdään tietokoneohjelma ja sitten myydään sitä värikkäisiin pahvilaatikoihin pakattuna, niin "maksetaan työnteosta" -mallissa ohjelmia tehdäänkin tilaustöinä. Argumentointi on jokseenkin seuraavanlainen: Internet on täynnä loistavia Open Source -ohjelmia, joita voit vapaasti käyttää ihan ilmaiseksi. Jos kuitenkin tarvitset jotain mitä ei ole vielä olemassa, me voimme tehdä sen sinulle – maksua vastaan luonnollisesti.

Esimerkki tämän mallin onnistuneesta soveltamisesta oli Saksan valtion tilaama Kroupware-projekti. Kesällä 2002 Saksan valtio tilasi kolmelta KDE-projektiin läheisesti liittyvältä yritykseltä (saksalaiset Efrakon ja Intevation sekä ruotsalainen Klarälvdalens datakonsult) Linuxilla toimivan ryhmätyöpalvelimen, sekä siihen liittyvät asiakasohjelmat sekä Linuxille että Windowsille.

Ryhmätyöohjelmistolla tarkoitetaan sellaista sähköpostiohjelmaa, jossa sähköpostin lisäksi on muita toimistossa tarpeellisia toimintoja kuten kalenteri, osoitteisto ja mahdollisesti myös keskusteluryhmät. Tunnetuimpia yritysten käyttämiä ryhmätyöohjelmistoja ovat Microsoftin Exchange ja IBM:n Lotus Notes. Vaikka Linuxista löytyy monia sähköpostipalvelinohjelmia, ei tällaista monipuolisempaa ryhmätyöpalvelinta ollut kukaan vielä tullut tehneeksi. Mutta nyt Saksan valtio halusi siirtää ryhmätyötoimintonsa Open Source -maailmaan.

Tarjouskilpailun voittaneet kolme yritystä nimesivät projektin Kroupwareksi.22 Palvelinohjelmisto päätettiin rakentaa tunnettujen Open Source -ohjelmistojen varaan – sellaisten kuin Apachen www-palvelin, Postfix sähköpostipalvelin, OpenLDAP hakemistopalvelin ja IMP Webmail sähköpostin www-käyttöliittymä. Asiakasohjelma taas kasattiin kokoon olemassaolevista ja jo hyvin toimivista KDE-projektin sähköpostiohjelmasta, kalenterista ja osoitteistosta, joista pienellä lisäpanostuksella saatiin Microsoft Outlookia muistuttava kokonaisuus. Luonnollisesti joitain toimintoja piti myös tehdä ihan itse, mutta paljon jo tehtyä työtä pystyttiin tällä tavalla hyödyntämään suoraan. Kroupware-projekti valmistuikin tästä syystä ennätysajassa. Kolab-nimen lopulta saanut ryhmätyöohjelma valmistui tiukan aikataulun mukaisesti kesällä 2003, eli vain vuosi projektin aloittamisesta.

Näin monimutkaisen ohjelmiston teettäminen vuodessa on IT-maailmassa jokseenkin ennenkuulumatonta. Vielä ihmeellisempää on se, että työn tekivät kolme suhteellisen pientä ja tuntematonta konsulttiyhtiötä. Nopea työtahti oli mahdollista ainoastaan siksi, että projekti pystyi rakentamaan niin paljon jo aiemmin tehdyn laadukkaan Open Source -työn varaan.23

Kroupware-projekti rikkoo mielenkiintoisella tavalla totuttuja markkinatalouden mekanismeja. Saksan valtio sai haluamansa ryhmätyötuotteen, mutta koska Kolab on Open Sourcea, kuka tahansa joka vastaisuudessa tarvitsee Linux-alustalle hyvää ryhmätyöpalvelinta, voi kopioida sen internetistä ilmaiseksi! Onko reilua, että Saksan valtio joutui yksin maksamaan ohjelmistosta, joita muut sitten käyttävät ilmaiseksi?

Äkkiä ajateltuna ajatus ei kuulosta reilulta. Mutta Open Source -maailmassa tämä malli on täysin luonnollinen. Open Source hakkerit ovat kautta aikain tehneet ohjelmia omiin tarpeisiinsa. Ei heitä ole kiinnostanut se, kuka muu heidän työstään mahdollisesti hyötyy tai ei hyödy, he ovat ratkoneet ensisijaisesti omia ongelmiaan. Saksan valtio toteutti tätä samaa logiikkaa asiakkaana. Ja tuskinpa heillä onkaan mitään syytä valittaa. Hehän saivat sen mitä halusivat. Saivat vieläpä laadukkaan ratkaisun halvalla ja ennätysmäisen nopeasti. Mikä tässä siis olikaan mielestäsi epäreilua?

Toisekseen täytyy muistaa, ettei Saksan valtio todellisuudessa maksanut Kolabia kokonaan itse. Suurin osa Kolabistahan koostuu jo olemassaolevista Open Source -ohjelmista, jotka sisältävät monen tuhannen miestyövuoden arvosta verta, hikeä ja kyyneleitä – tai ainakin suuret määrät innostunutta hakkerihenkeä. Tästä miljoonien, jos ei miljardien arvoisesta työstä Saksa ei maksa pfenniäkään – tai siis senttiäkään.

Tämän tosiasian muistaminen on tärkeää, jotta ymmärtäisimme miten Open Source parhaimmillaan toimii. Jos mustasukkaisesti tarkkailemme koko ajan vain sitä, miten muut mahdollisesti saavat jotakin meitä enemmän, tulee elämästämme hidasta ja kallista riitojen ja pattitilanteiden selvittelyä. Jos sen sijaan jokainen keskitymme omien ongelmiemme ratkomiseen, kaikki voittavat. Tuomio: Erittäin hyvin käytännössä toimivaksi osoittautunut malli, joka on täysin hakkerietiikan kanssa linjassa ja hyödyntää Open Source -mallin vahvuuksia. Mainitsemisen arvoista on myös, että kaikki aiemmin tarkastelemamme mallit nojaavat taloudellisesti johonkin muuhun kuin ohjelmointiin. Siis esimerkiksi niin, että päätoimena on konsultointi ja ohjelmointi on jonkinlainen sivuharrastus. Kroupware-projektissa sen sijaan ohjelmoijille maksettiin ohjelmoinnista, mikä tuntuu erittäin terveeltä ajatukselta! "Maksetaan työstä" -periaate vetoaa jokaisen ihmisen maalaisjärkeen, varsinkin teknobuumin synnyttämien paperimiljonäärien jälkeen.

Kroupware-projekti jättää kuitenkin avoimeksi joitakin kysymyksiä. Saksan valtio on tarpeeksi suuri asiakas, jotta se pystyy yksin rahoittamaan tällaisen tilaustyön. Mutta miten käy pienempien asiakkaiden? Jäävätkö pienyritykset ja kuluttajat vain nuolemaan suuryritysten ja valtioiden pöydiltä tippuvia murusia vai voisiko sama malli toimia myös pienemmässä mittakaavassa? Näitä kysymyksiä pohdimme seuraavaksi.

Stephen King, juomarahamalli ja työnvälityspörssi (Stephen King, Roger Williams, SourceForge, Kolab, JBoss)[muokkaa]

Maailmankuulu kauhukirjailija Stephen King teki vuonna 2000 joitakin mielenkiintoisia kokeiluja internet-julkaisemisen saralla. Vaikka nämä eivät mitään Open Source -projekteja olleetkaan, niin King selvästi osoitti ymmärtävänsä aineettoman työn ja internetin välistä dynamiikkaa niin hyvin, että mekin voimme ottaa hänestä oppia.

King teki historiaa julkaisemalla vuoden 2000 keväällä romaaninsa "Riding the Bullet" ainoastaan digitaalisesti. Tämä oli ensimmäinen kerta kun tunnettu kirjailija oli kirjoittanut kirjan, jota ei tultaisi lainkaan julkaisemaan paperilla. (Tosin kolme vuotta myöhemmin tarina julkaistiin suurista puheista huolimatta paperille painettuna kokoelmassa Everything's eventual.) Erilaisten eBook-laitteiden ja -ohjelmien myyjät ottivat tilaisuudesta kaiken mainosarvon irti, ja vanhoista uutisartikkeleista voi vieläkin lukea tarinoita "painetun kirjan kuolemasta".

Digitaalisen kirjan tuotantokustannukset ovat luonnollisesti pienemmät kuin paperisen kirjan. Tästä ja myös markkinoinnillisista syistä kirjaa myytiin niinkin halvalla kuin 2,50$. Ensimmäisen vuorokauden aikana kirjaa myytiin huimat 400 000 kappaletta. En tiedä minkälaisiin myyntimääriin King on tottunut, mutta ainakin lehdistö piti tätä suurena menestyksenä ja eBook-valmistajat todisteena – niin tosiaan – "painetun kirjan kuolemasta".

King ei ilmeisesti kuitenkaan ollut täysin tyytyväinen kokeiluun. Siitä huolimatta, että julkaisun käyttämissä eBook-ohjelmissa oli käytetty lapsellisen yksinkertaisia kopionestomenetelmiä, krakkerit onnistuivat nopeasti murtamaan suojaukset ja verkossa levisi pian piraattiversioita kirjasta. Vaikka myös verkkokaupat Amazon.com ja Barnes&Noble olivat siinä vaiheessa siirtyneet mainostarkoituksessa jakamaan kirjaa ilmaiseksi omilta sivuiltaan, piraattiversioiden ilmestyminen tuntui harmittavan Kingiä suunnattomasti.

Myöskään asiakkaat eivät olleet eri eBook-formaatteihin kovinkaan tyytyväisiä. Samaiseen kopioinninestoajatteluun liittyi, että kirjan tulostaminen paperille ei ollut eBook-ohjelmista mahdollista. Kirjaa oli siis pakko lukea tietokoneen ruudulta ja tämän takia jännittävästä tarinasta ei pystynyt nauttimaan lempiasennossaan sohvalla tai piilossa peiton alla. Kopioinninestotekniikkaan liittyykin tältä osin jonkin verran ironiaa. Piraattiversioita nimittäin luonnollisesti pystyi tulostamaan, eli ne olivat siinä mielessä asiakasystävällisempiä kuin viralliset eBook-versiot.

eBook-hype on sittemmin laantunut ja ennustuksista huolimatta painettu kirja ei kuollut. Romaaneja kun on sittenkin kivempi lukea paperilta kuin tietokoneen ruudulta. Monet puuhastelevat kuitenkin edelleen toimivampien kopioinninestojärjestelmien keksimiseksi. He ilmeisesti uskovat edelleen, että joku päivä ihmiset suostuvat ostamaan kirjoja, joita eivät voi lukea lempiasennossaan sohvalla.

Pettymyksestä huolimatta Kingiltä löytyi kuitenkin vielä sen verran pioneerihenkisyyttä, että hän jo samana kesänä toteutti toisen internet-kokeilun. Tällä kertaa hän julkaisikin tuotoksensa suoraan omalla kotisivullaan ohittaen täysin kaikki kustantamot. Sattumalta "The Plant"-niminen tarina enteellisesti kertoi tappavasta vampyyrikasvista, joka piti tarinan kustantamon väkeä kauhun vallassa. Stephen Kingin kokeilut taas herättivät kauhua ihan oikeissa kustantamoissa. Tulisiko koe osoittamaan, että kustantamoja ei enää tarvita?

eBook-seikkailuihin pettyneenä King oli päättänyt kääntää marssijärjestyksen päälaelleen. Hän julkaisi tarinan kaksi ensimmäistä lukua internetissä. Tekstiä ei nyt oltu sotkettu monimutkaisten kopiosuojausten taakse, vaan kyseessä oli ihan tavallinen verkossa julkaistava teksti. Teksti ei kuitenkaan ollut ilmaista, vaan lukijoita kehoitettiin maksamaan yksi dollari per luku. Jos tarpeeksi moni lukija maksaisi, King lupasi kirjoittaa tarinan loppuun luku kerrallaan.

Kingin idea noudattaa aika tarkkaan edellisessä kappaleessa kuvattua Kroupware-projektin mallia. Hän hyväksyi sen tosiasian, että monet tulisivat lukemaan tarinan ilmaiseksi. Sillä ei ollut hänen kannaltaan väliä, niin kauan kuin löytyisi myös tarpeeksi maksajia. Jos joku maksaa, niin Stephen tekee työtä.

Kokeilu ei saanut yhtä hyvää vastaanottoa kuin keväinen eBook-kokeilu, mutta ensimmäisen viikon aikana 152 132 innokasta fania oli kuitenkin käynyt lukemassa ensimmäisen luvun ja heistä 116 200 oli dollarinsa maksanut. Tämä vastasi Kingin ennakkoon asettamia ehtoja, joten hän omaksi yllätyksekseen joutuikin jatkamaan kustantamo-kauhutarinaa.

Kuudenteen lukuun tultaessa innostus oli kuitenkin laskenut. Edellistä lukua oli käyty lukemassa vain 40 000 kertaa ja näistäkin yli puolet oli jättänyt laskunsa maksamatta. Niinpä King päätti yllättäen luopua hyvin alkaneesta projektista.

The Plantin epäonnistuminen on luonnollisesti pienoinen pettymys avointa verkkoyhteiskuntaa havitteleville. Jos Kingin kaltainen suosikkikirjailija ei pysty elättämään itseään internet-julkaisulla, niin kuka sitten?

Pienoista kritiikkiä voi kuitenkin kohdistaa myös Kingiä kohtaan. Projekti olisi mahdollisesti voinut menestyä paremminkin, jos King olisi ymmärtänyt Open Source -mekanismeja. Nythän hänen kokeilunsa vain sattumalta muistutti Open Source -yhteisön käytäntöjä, hän ei todennäköisesti itse tuntenut eikä ollut ottanut oppia Linuxista ja sen ympärillä kukoistavasta liiketoiminnasta. Esimerkiksi Kingin sivuilla kutsuttiin varkaiksi niitä, jotka lukivat tarinaa maksamatta. Tällainen omien lukijoiden haukkuminen ei ehkä markkinointimielessä ollut kovinkaan järkevää. Kokeilusta saa myös sellaisen kuvan, että Kingiä ei niinkään haitannut se, että maksavien lukijoiden määrä pieneni, vaan pikemminkin se, että ilmaiseksi lukevien osuus kasvoi. Jostain käsittämättömästä syystä kirjan ensimmäinen luku jossain vaiheessa myös poistettiin verkosta, mikä käytännössä takasi sen, että uusia lukijoita ei ainakaan enää kirjalle tulisi. Tietty avoimuuden puute siis on projektista aistittavissa, ja on luonnollista, että tämä on saattanut puolestaan vaikuttaa lukijoihin siten, että hekin suhtautuivat kokeiluun varauksella.

Kaikin puolin tuntuu siltä, että King ei ihan täysin ollut alun perinkään sitoutunut koko projektiin. Itse asiassa projektin aloittaneet kaksi ensimmäistä lukua hän oli kirjoittanut jo parikymmentä vuotta aiemmin. Hän ilmeisesti kaivoi tämän julkaisematta ja viimeistelemättä jääneen tekeleen jostain ullakolta ja laittoi sen internetiin juuri kokeena. Kun lukijat yllättäen sitten maksoivatkin tekstistä, hän jaksoi kirjoittaa neljä lukua lisää, mutta siihen kiinnostus sitten lopahtikin.

Jos vielä hetken jatkamme tätä jälkiviisastelua, niin projekti olisi ehkä onnistunut paremmin, jos kirjan julkaisemista ei olisi pilkottu niin moneen pieneen erään. On tietenkin selvää, että alkuinnostuksen jälkeen maksavien lukijoiden määrä on pelkästään laskeva, varsinkin kun kirjan alku oli poistettu verkosta. Olisikin varmaan ollut onnistuneempi ratkaisu pyytää asiakkaita maksamaan heti alkuun hieman suurempia summia kahdessa tai korkeintaan kolmessa erässä.

Oli miten oli, ainakin yhden asian voimme Kingiltä oppia. Jos ikinä kirjoitat kauhukirjallisuutta, älä ikinä myy lukijoillesi puolikasta kirjaa. Lopettamispäätöksestä suivaantuneiden lukijoiden kritiikki nimittäin oli murskaavaa. Jostain syystä King ei edes osannut ennakoida, että kymmenet tuhannet lukijat, jotka siihen mennessä olivat maksaneet jo seitsemän dollaria kirjanpuolikkaastaan, suuttuisivat kun eivät saakaan lukea jännittävää tarinaa loppuun. Varsinkin kun King oli kesällä nimenomaan luvannut, että jos kaksi ensimmäistä lukua saavat jatkoa, hän ei sen jälkeen jätä kirjaa kesken. Jos The Plant -projektin kokemukset eivät muuten kovin rohkaisevia olekaan, niin opimme ainakin jotain: Jos petät asiakkaitasi, he yleensä suuttuvat.

Toinen mielenkiintoinen internet-julkaisemisen kokeilu on Roger Williamsin kirjoittama kahdeksanlukuinen "The Metamorphosis of Prime Intellect". Päinvastoin kuin King, Williams on tuntematon esikoiskirjailija, joka ei yrityksistä huolimatta onnistunut saamaan romaanilleen kustannussopimusta. Niinpä hän päätti julkaista romaaninsa internetissä. Vaikka myöskään tämä romaani ei teknisesti ottaen täytä Open Source -ideologian vaatimuksia, oli Williamsin lähestymistapa internet-julkaisemiseen paljon myönteisempi ja avoimempi kuin Kingin. Romaania sai vapaasti lukea ja kopioida ja se siis julkaistiin heti kokonaisuudessaan. Niille, jotka pitivät romaanista, Williams tarjosi mahdollisuutta maksaa "tippiä" eli juomarahaa PayPal-palvelun kautta.

Williams teki myöhemmin tiliä kokeilun onnistumisesta artikkelissa "The Tip Jar as Revenue Model: A Real-World Experiment"24 (Juomarahat tulonlähteenä: Tosielämän kokeilu). Hän ei ainoastaan tutki asian taloudellisia puolia, vaan toteaa myös, että hänen kaltaiselleen tuntemattomalle kirjailijalle jo pelkästään lukijoiden saaminen on suuri asia sinänsä. Mutta miten siis romaanille kävi?

Williamsin tilastojen mukaan romaanin luki loppuun noin 5000 – 10 000 ihmistä. Ei siis ollenkaan huonompi tulos tuntemattomalle esikoiskirjailijalle! Juomarahojakin kertyi ihan mukavasti, 760$ puhtaana käteen. Vaikka Williams olikin tyytyväinen menestykseen, hän totesi lopuksi aivan oikein: "Tällä ei kuitenkaan makseta vuokraa".

Hieman vastaavia kokeiluja tehtiin myös Open Source -maailmassa, siis tietokoneohjelmiin liittyen, 2000-luvun taitteessa. Mutta mitäpä silloin ei olisi kokeiltu! Parikin yritystä yritti tuoda yhteen Open Source -ohjelmien tekijöitä ja käyttäjiä eräänlaiseen työnvälityspörssiin. Ohjelmoijat saivat sivuilla kertoa, minkälaista ohjelmaa olivat parhaillaan tekemässä, ja projektista kiinnostuneet kuluttajat puolestaan pystyivät sivuston kautta tukemaan ohjelmoijaa rahallisesti. Jos taas kuluttaja oli kiinnostunut "tilaamaan" jonkun ohjelman, hän pystyisi sivuston kautta tarjoamaan siitä mielestään sopivan summan rahaa. Myös muut samanlaisesta ohjelmasta kiinnostuneet "ostajat" voisivat tämän jälkeen sitoutua projektiin omasta puolestaan sopivalla rahasummalla. Ja kun kaikki tarjoukset ynnättäisiin yhteen, saataisiinkin jo sievoinen summa rahaa, joka oli tarjolla työtä hakevalle ohjelmoijalle sitten kun haluttu ohjelma jonain päivänä valmistuu.

Yksikään näistä projekteista ei päässyt alkua pidemmälle.25 Voi olla, että ne olivat myöskin aikaansa edellä, mutta todennäköisesti ajatusmalli yksinkertaisesti on väärä. Työnvälityspörssit eivät ensinkään tuntuneet kiinnostavan hakkeriyhteisöä. Hakkereilla oli nimittäin kiire työskennellä niiden ohjelmien parissa, joita he jo olivat tekemässä. He tekivät mieluummin korvauksetta jotain, mikä heitä kiinnosti, kuin rahasta jotain, mikä ei kiinnostanut.

Vuoden 2004 alussa maailman ylivoimaisesti suosituin Open Source -projektien isännöintipalvelu SourceForge26 ryhtyi tarjoamaan palvelua käyttäville ohjelmoijille mahdollisuutta vastaanottaa rahalahjoituksia PayPal-palvelun kautta. Ideana tietenkin on, että osa kaikista juomarahoista menee provisiona SourceForgelle itselleen.

SourceForgen tapa rahoittaa Open Source -projektien ohjelmoijia kuitenkin eroaa epäonnistuneista työnvälityspörsseistä. Sopivampi nimitys onkin juuri juomarahamalli. Ero on siinä, että SourceForgen ensisijainen tarkoitus ei ole toimia rahanvälityspörssinä, vaan sen varsinainen tehtävä on tarjota ohjelmoijille heidän työssään tarvitsemia työkaluja sekä levityskanavan heidän ohjelmilleen. Mahdollisuus tukea lempiohjelmansa tekijää pienellä lahjoituksella on tämän päälle vain lisä, ei toiminnan keskipiste.

SourceForgen menestys verrattuna työnvälityspörssien epäonnistumiseen on hyvä opetus meille kaikille, varsinkin tuleville IT-alan yrittäjille. Työnvälityspörsseissä tärkein kysymys oli raha, jonka jälkeen vasta päästiin puhumaan ohjelmoinnista. SourceForgessa taas uusia projekteja aloitetaan joka päivä, eikä kukaan puhu rahasta mitään. Menestyneille projekteille juomarahoja sitten kertyy vähitellen, kenelle enemmän kenelle vähemmän. Sama kuvio on tuttu IT-alalta muutenkin, on niitä joilla on hienot liiketoimintasuunnitelmat ja sitten on niitä jotka tekee työtä.

SourceForgen juomarahoille kuitenkin pätee varmasti sama sääntö kuin Williamsin juomarahakokeilulle. Rahaa tulee ihan kivasti, mutta yksittäisillä juomarahoilla ei kuitenkaan elätä itseään eikä ainakaan perhettä. Onko siis todellakin niin, että "maksetaan työstä" ei toimi pienessä mittakaavassa, jos vaatimuksena on, että työstä saatava maksu vastaisi ihan oikeaa palkkaa?

Joitakin esimerkkejä on, missä "maksetaan työstä" mallia on onnistuneesti sovellettu myös Saksan valtiota pienempien asiakkaiden kanssa. Jotkut yritykset ovat jo ehtineet kysellä vastavalmistuneen Kolab-projektin perään toivoen siihen toteutettavaksi ominaisuuksia, joita Saksan valtio ei tullut tilanneeksi. Kolab-projektin alunperin toteuttaneet yritykset ovat nyt keränneet nämä kyselijät yhteen ja kiinnostuneet ovat päättäneet rahoittaa yhteisesti projektin seuraavaa versiota Kolab2:ta. Tämä on mahdollisesti ensimmäinen kerta, kun Open Source -projekti toteutetaan useamman pienemmän asiakkaan yhteisellä "kimppatilauksella".

Hieman samalla lailla toimii JBoss-nimistä Java-sovelluspalvelinta kehittävä JBoss-niminen yritys. Java-sovelluspalvelin sinänsä on iso ja monimutkainen ohjelmisto, eikä voida ajatella, että monikaan yritys olisi ollut valmis maksamaan sen toteuttamisesta kokonaisuudessaan. Näin ei ole tehtykään, vaan JBoss on ollut Open Source -periaatteella saatavana internetistä jo vuosia, kehittyen pikku hiljaa koko ajan. Yleensä JBossia käyttävä asiakas on siihen sellaisenaan tyytyväinen. Mutta aina välillä joku kaipaa siihen jotain pientä lisäominaisuutta. Tällöin he voivat tilata tämän uuden ominaisuuden toteutuksen esimerkiksi JBoss-yritykseltä (tai vaihtoehtoisesti teettää sen myös jollain toisella ohjelmointiyrityksellä, sillä koodihan on avoin) ja näin JBoss-sovelluspalvelin kehittyy hitaasti mutta varmasti, pienin askelin. Jos siis kauhukirjallisuutta ei pystynytkään myymään pieninä palasina, niin näyttäisi siltä, että Java-sovelluspalvelimia voi.

Vaikka "maksetaan työstä" -malli siis ei tunnu toimivan ihan kuluttajatasolle vietynä, näyttäisi kuitenkin siltä, että asiakkaana ei tarvitse olla Saksan valtion kokoinen talousmahti, jotta sitä voisi kuitenkin soveltaa onnistuneesti.

Tuomio: "Maksetaan työstä" -malli on kaunis ajatus, mutta toistaiseksi ei ole näyttöä, että se toimisi myös yksityishenkilöille ja muille pienille kuluttajille tarkoitetuissa tuotteissa. Keskisuurista yrityksistä ylöspäin malli kuitenkin näyttäisi toimivan erittäin hyvin.

Kahdet lisenssit (MySQL, Trolltech Qt)[muokkaa]

Mahdollisesti taloudellisesti menestyksekkäin strategia Open Source -ohjelmistoissa on ollut niin kutsuttu kaksoislisensointi. Kaksoislisensoinnin mallia ovat soveltaneet varsinkin ns. "matalan tason" työkaluluonteisia ohjelmistoja valmistavat yritykset.

MySQL Ab on ruotsalainen yritys, joka tunnetaan MySQL-nimisestä tietokantaohjelmastaan. MySQL-tietokanta on erittäin suosittu varsinkin Linux-alustalla toimivien www-sivustojen tietovarastona. MySQL-tietokantaa voi ladata ilmaiseksi verkosta saman GPL-lisenssin käyttöehdoin kuin Linuxiakin. Vaihtoehtoisesti maksullisen version voi lisensoida 500 dollarin hintaan. Mutta miksi kukaan maksaisi 500 dollaria jostain, jonka voisi saada ilmaiseksikin?

Maksullista versiota käyttävät ne, jotka eivät halua itse sitoutua Open Sourcen ehtoihin. GPL-lisenssi nimittäin sisältää vaatimuksen, että ohjelmoija joka käyttää omassa ohjelmassaan jotain GPL-lisensoitua koodia tai ohjelmaa, on velvollinen julkaisemaan myös oman työnsä tulokset GPL-lisenssin ehdoilla – lähdekoodeineen kaikkineen.27 Tämän takia ne ohjelmoijat, jotka tekevät suljettuja ohjelmia, eivät voi käyttää MySQL:n ilmaista Open Source -versiota, vaan joutuvat pulittamaan 500 dollaria niin sanotusta "kaupallisesta lisenssistä". Yleensä nämä asiakkaat ovat myös verraten tyytyväisiä ostokseensa, sillä 500 dollaria on edullinen hinta laadukkaasta tietokantatuotteesta.

MySQL:lle tämä järjestely on mitä ilmeisimmin ollut loistava. Ilmaisen GPL-version olemassaolo takaa sen, että MySQL on yksi maailman suosituimmista tietokannoista. Tunnettuus on luonnollisesti tärkeää mille tahansa tuotteelle, mutta tietokoneohjelmalle on erityisen tärkeää, että ihmiset oppivat käyttämään ohjelmaa. Jos ohjelmistotalon työntekijä on aiemmin käyttänyt MySQL:ää ilmaiseksi kotipaikkakuntansa kennelyhdistyksen kotisivujen tietovarastona, hän todennäköisesti haluaa käyttää sitä myös yrityksensä suljetun ohjelmistoprojektin osana sen sijaan, että joutuisi opettelemaan jonkun muun tietokantatuotteen käyttöä.

GPL-version olemassaolo on myös vauhdittanut tietokannan kehittymistä. Open Source -periaatteiden mukaisesti myös monet MySQL-yhtiön ulkopuoliset ohjelmoijat ovat parannelleet tietokantaa ja näin yhtiön myymä tuote paranee "ihan itsestään". Tällä lailla hakkeriyhteisö ikään kuin maksaa ilmaisella työnteolla ja käyttäjäpalautteen antamisella sen, minkä suljettujen ohjelmien valmistajat maksavat rahassa.

Samanlaista mallia on soveltanut myös Trolltech, joka on suositun Qt-käyttöliittymäkirjaston kehittäjä. Käyttöliittymäkirjaston tehtäviin kuuluu tarjota ohjelmoijalle tietokoneohjelman perustavaa laatua olevia rakennuspalikoita. Sellaiset asiat kuin painonappi, valikko, tekstikenttä ja vierityspalkki ovat kaikki käyttöliittymäkirjaston osia. Näistä palikoista ohjelmoija sitten kokoaa varsinaisen tietokoneohjelman.

Myös Qt:n vahvuutena on, että sillä voi tehdä ohjelmia sekä Windowsille että Linuxille. Se on siis hyvä valinta – ja yksi harvoja vaihtoehtoja – sellaiselle ohjelmoijalle, joka haluaa että hänen ohjelmansa toimii mahdollisimman monella eri käyttöjärjestelmällä.

Qt-kirjastoa käytetään Linuxissa suositun KDE-työpöytäympäristön perustana. KDE:n mukana käytetään Qt-kirjaston versiota, joka on julkaistu GPL-lisenssin ehdoilla. Mutta samoin kuin MySQL, myös Trolltech myy Qt:sta erillisiä lisenssejä, joita voi käyttää suljettujen ohjelmien rakennuspalikoina. Järjestelyn edut ovat samat kuin MySQL:lläkin. GPL-versio tuo tunnettuutta ja KDE-yhteisön ohjelmoijat ovat tärkeä voimavara myös Qt:n kehityksessä. He antavat palautetta ja usein myös kehittävät Qt:tä edelleen. Nämä parannukset taas hyödyntävät myös Qt:n kaupallista versiota.

Kaksoilisensointi herättää yhden mielenkiintoisen eettisluontoisen kysymyksen. Miten nämä yhtiöt pärjäisivät maailmassa, joka olisi 100% Open Source? Kysymys ei todellakaan ole ajankohtainen, mutta se on relevantti niille, jotka uskovat, että Open Source -malli on fundamentaalisesti parempi kuin suljettujen ohjelmistojen "pihtaamismalli". Jos suljettujen ohjelmistojen malli on niin huono, että kenenkään ei tulisi sitä käyttää, niin miten käy silloin näille yhtiöille, jotka saavat tulonsa suljettujen ohjelmien tekijöiltä? Ja voimmeko avoimuuden kannattajina ja pihtaamisen vastustajina silloin suositella tällaista liiketoimintamallia kenellekään?

Kysymykseen ei tunnu toistaiseksi olevan hyvää vastausta. Totuus on, että kaksoislisensointi on ainakin tällä hetkellä erittäin toimiva malli, joka tuntuu tyydyttävän kaikkia osapuolia. MySQL ja Trolltech saavat siitä leipänsä ja vieläpä voita leivän päälle. Suljettujen ohjelmien tekijät saavat laadukkaita työkaluja edullisesti. Ja Open Source -ohjelmoijat saavat samat työkalut heitä tyydyttävillä ehdoilla. Vieläpä niin, että Open Source -ohjelmien kehitys osittain kustannetaan suljettujen ohjelmien tekijöiltä, eli "vihollisleiriltä" saaduin varoin.

Kaikki siis ovat tyytyväisiä, ja kysymys jää avoimeksi. Vastaus ei tunnu kiinnostavan ketään.

Tuomio: MySQL:n ja Trolltechin käyttämä malli on mahdollisesti menestynein Open Source -maailman liiketoimintamalli. Sitä ovat heidän lisäkseen käyttäneet myös monet muut saman tyyppiset yritykset. Malli ei kuitenkaan sovellu kaikkiin tapauksiin. Erityisesti se ei toimi loppukuluttajille tarkoitetuissa tietokoneohjelmissa, vaan kaikki mallia soveltaneet yritykset myyvät tuotteita toisille ohjelmoijille: ohjelmointikirjastoja tai tietokantoja. Malli läpäisee myös hakkerieettisen tarkastelun, vaikkakin avoimeksi jää kysymys siitä, miten nämä yhtiöt pärjäisivät puhtaassa Open Source -taloudessa.

Vähän molempia (Ximian Evolution, Codeweavers, Transgaming)[muokkaa]

Läheisesti kaksoislisensointia muistuttavaa mallia on soveltanut Ximian-niminen yhtiö Evolution-sähköpostiohjelmansa lisensoinnissa. Paremman nimityksen puutteessa kutsumme tätä "vähän molempia"-malliksi. "Vähän molempia" -mallissa yhtiö toimii osittain Open Source -maailman, mutta osittain myös perinteisen ohjelmistoteollisuuden säännöillä.

Ximianin historia nivoutuu tiukasti yhteen Linuxin toisen työpöytäympäristön, Gnomen kanssa. Gnomen perustaja Miguel de Icaza on yksi Ximianin perustajista ja muutkin avainhenkilöt ovat valtaosin Gnome-projektin johtohahmoja. Ennen Ximianin perustamista Meksikosta kotoisin oleva de Icaza osoitti huumorintajuaan esiintymällä Linux-konferensseissa tittelillä "peasant farmer", eli suomeksi "maanviljelijä" tai "maalaisjuntti". Nimitys ei ehkä täysin tehnyt oikeutta Linus Torvaldsin tasoa olevalle ohjelmoijanerolle.

Suurin osa Ximianin liiketoiminnasta on liittynyt tavalla tai toisella Linuxin työasemakäytön parantamiseen. Yhtiön asema Linux-yhtiöiden joukossa on ollut mielenkiintoinen, sillä yhtiö muistuttaa monella lailla muita Linux-yhtiöitä, sellaisia kuin Red Hat ja SUSE, mutta Ximian ei kuitenkaan ole Linux-jakelija, vaan sen pääasiallinen tuote Ximian Desktop asennetaan jonkun muun Linuxin päälle. Tyypillisin yhdistelmä on ehkä juuri Ximianilla höystetty Red Hat Linux. Viime vuosina yhtiö on lisäksi tullut tunnetuksi Mono-projektin koordinaattorina ja tärkeimpänä osallistujana. Mono on Open Source -versio Microsoftin kehittämästä uudesta .NET-alustasta ja se onkin tehnyt yhtiön tunnetuksi myös Linux-maailman ulkopuolella.

Elokuussa 2003 IT-alan vanhoihin konkareihin kuuluva Novell osti Ximianin. Aivan kuten SUSE:nkin tapauksessa tämäkin esimerkki kertoo siitä, että asiantuntija pärjää aina. Koska Ximian aiemmin oli yksityinen yhtiö, ei sen myynnistä ole olemassa julkisia lukuja ja yhtiön kannattavuutta on pystytty vain arvailemaan. Ilmeisesti suurimpana tulonlähteenä on ollut Ximian Desktopiin liittyvä Red Carpet -palvelu, jolla käyttäjä voi helposti asentaa ja päivittää ohjelmiaan (vertaa Red Hat Network). On kuitenkin selvää, että Novell ei niinkään ostanut Ximiania minkään yksittäisen tuotteen takia, vaan kuten myöhemmin SUSE:nkin tapauksessa, ainoastaan hankkiakseen kertaheitolla roimasti Linux-asiantuntemusta. Tämäkin on yksi Open Source -maailmassa toimivaksi havaittu liiketoimintamalli: Osoita taitosi ilmaisten ohjelmien tekijänä, kunnes joku palkkaa sinut, tai kuten tässä tapauksessa, ostaa yrityksesi.

Mutta sitten varsinaiseen esimerkkitapaukseemme. Yksi Ximianin tuote on sähköpostiohjelma Evolution. Ximian otti sähköpostiohjelman kehittämisen tehtäväkseen, sillä sen puuttuminen todettiin olevan yksi suurin este yritysmaailman siirtymiselle Windowsista Linuxiin.28 Kun Evolution oli valmis, se julkaistiin täysin normaalisti Open Source -periaatteiden mukaisesti. Kuka tahansa voi siis muun muassa käyttää sitä ilmaiseksi.

Evolutionin rinnalla Ximian kuitenkin julkaisi myös tuotteen nimeltä "Connector for Microsoft Exchange", joka mahdollisti Evolutionin käyttämisen yrityksissä suositun Microsoft Exchange ryhmätyöpalvelimen kanssa. Vaikka Exchange onkin sähköpostipalvelin, niin monet sen ominaisuudet eivät noudata mitään erityistä standardia, vaan ne toimivat pelkästään Microsoftin oman Outlook-ryhmätyöohjelman kanssa. Jotta Evolution voisi täysin korvata Outlookin, sen täytyi osata matkia myös näitä Outlookin epästandardeja piirteitä ja tätä varten Ximian myi erillistä Connector-tuotetta. Päin vastoin kuin Evolution, Connector-lisäominaisuus ei kuitenkaan ollut Open Source, vaan sitä myytiin ilman lähdekoodia ja suljetuille ohjelmistoille tavallisilla käyttäjäkohtaisilla lisenssiehdoilla.

Voisi kuvitella, että suljetun ohjelmiston myyminen olisi herättänyt vastalauseita Open Source -yhteisössä, varsinkin kun Ximian oli yksi tunnetuimpia Free Software -ideologian puolestapuhujia. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Connector sai yksinomaan positiivista julkisuutta. Tämä johtui selvästikin siitä, että Connector ei millään lailla uhannut Linux-maailmaa, se oli suunnattu Microsoftin nykyisille asiakkaille. Free Software -leirin vankkumaton kannattaja kun ei tietenkään omistanut Exchange-palvelintakaan, niin eipä hän tarvinnut Connectoriakaan mihinkään ja ei siksi välittänyt koko tuotteesta. Sen sijaan sellaiselle yritykselle, jossa käytettiin Exchangea ja muita Microsoftin tuotteita, suljetusta Connectorista maksaminen oli täysin luonnollista – niinhän Exchangestakin oli maksettu.

Koska myyntiluvut eivät ole julkisia, emme ehkä koskaan saa varmasti tietää, kuinka hyvin Ximian on Connector-tuotetta saanut myytyä, mutta yhtiön omien ilmoitusten mukaan kuitenkin jonkin verran. Äkkiajattelemalta tuntuu kuitenkin siltä, että kyseessä on aika marginaalinen tuote. Jos nimittäin joku yritys haluaisikin siirtyä Windows-tietokoneistaan Linuxiin, niin todennäköisesti Exchange-palvelin saisi samassa remontissa myös kyytiä. Linuxilla pyörivän sähköpostipalvelimen käyttäjälle taas Connectorista ei ole mitään hyötyä vaan hänelle riittää ilmaisen Evolutionin käyttö. Connector-asiakkaita ovat siis parhaimmassa tapauksessa olleet sellaiset Linux-käyttäjät, jotka ovat omalla työpaikallaan vähemmistönä muiden Windows- ja Exchange-käyttäjien joukossa.

Tästäkin huolimatta Connector-episodi on mielenkiintoinen esimerkkitapaus, jossa Free Software -leiri hyväksyi tällaisen marginaaliohjelman myymisen suljettuna, vastoin kaikkia yhteisön kauniita periaatteita.

Kaksi muuta yritystä, Codeweavers ja Transgaming Technologies, ansaitsevat myös maininnan tässä kategoriassa. Molemmat yritykset ovat keskittyneet Wine-kirjaston tuotteistamiseen. Wine-projekti on ottanut tavoitteekseen Windows-yhteensopivan ympäristön luomisen Linuxiin, jotta Windowsille tehtyjä ohjelmia voisi käyttää sellaisenaan Linuxissa. Tehtävä on osoittautunut yllättävän vaikeaksi ja yli 10 vuoden ikäinen projekti on yhä edelleen kehitysvaiheessa.

Codeweavers ja Transgaming ovat kuitenkin todenneet, että sopivasti rajatussa ongelmakentässä Wine on jo varsin käyttökelpoinen. Niinpä Codeweavers on pienellä lisäpanostuksella hionut Winestä Crossover Office -tuotteen, jonka avulla Microsoft Officea29 voi ajaa Linuxissa. Transgaming taas on kohdistanut Cedega-tuotteensa pelifanaatikoille, jotka haluavat pelata Windowsista tuttuja suosikkipelejään suosikkikäyttöjärjestelmässään Linuxissa.

Sen lisäksi, että nämä kaksi yritystä ovat kukin tahoillaan onnistuneet vihdoin valjastamaan Winen hyötykäyttöön, ne ovat nykyään myös Wine-projektin tärkeimpiä jäseniä. Yhtiöiden työpanos muodostaa merkittävän osan koko Wine-projektin kehitystyöstä. Molemmat yhtiöt ovatkin siksi arvostettuja Open Source -yhteisön jäseniä.

Yhtiöiden Crossover ja Cedega -tuotteet ovat kuitenkin suljettuja ohjelmistoja. Kuten Ximian Connectorinkin tapauksessa, ei kohderyhmä ole tästä kovinkaan pahoillaan. Asiakkaat, joilla on tarve käyttää Microsoft Officea tai jotain Windows-maailman peliä eivät valita siitä, että Crossover tai Cedega ovat suljettuja ohjelmistoja. Eikä se olisi johdonmukaistakaan, hehän nimenomaan tarvitsevat Wineä muiden suljettujen ohjelmien käyttämiseen.

Järkkymättömät Free Software -ideologian kannattajat eivät myöskään viitsi liikaa haukkua yrityksiä, jotka kuitenkin loppujen lopuksi luovuttavat työnsä hedelmiä myös kaikkien muiden Wine-käyttäjien käyttöön. He tuskin myöskään ostavat näitä suljettuja ohjelmia, mutta tyytyvät kuitenkin hiljaiseen boikottiin. Tämä on huomionarvoista yhteisössä, jossa "oikeita mielipiteitä" on tapana joskus julistaa hyvinkin äänekkäästi.

Sekä Crossover Office että Cedega ovat osoittauneet toimiviksi ratkaisuiksi ja epäilemättä niille jonkin verran asiakkaita löytyy. Taaskaan ei tarkempia talouslukuja ole saatavilla, mutta päinvastoin kuin Ximianin Connector, ovat Crossover ja Cedega yhtiöidensä päätuotteita. Ilmeisesti myynti on siis ollut vähintäänkin kohtalaista, koska yhtiöt ovat edelleen olemassa.

Tuomio: Connector ei ole voinut olla Ximianille merkittävä tulonlähde, mutta tulonlähde kuitenkin. Crossover ja Cedega taas ovat omien yhtiöidensä päätuotteita. Ilmeisesti siis malli toimii ainakin jotenkuten. Merkittävää näissä esimerkeissä on se, että Linux-yhtiö pystyy suuremmitta vastalauseitta poikkeamaan Open Source -yhteisön tärkeimmästä periaatteesta ja myy ohjelmaa ilman lähdekoodia, suljetulla lisenssillä. Kritiikiltä vältytään siksi, että tuotteet ovatkin suunnattu ensisijaisesti Windows-maailmassa eläville asiakkaille eikä Open Source -ideologian sisäistäneille Linux-fanaatikoille. Open Source -leiri taas tyytyy siihen, että kaikki yhtiöt jollain muulla tavalla ovat Open Source -liikkeelle hyödyksi. Niitä siis siedetään "keskimäärin hyvinä" yhtiöinä.

Tästä huolimatta "vähän molempia" -malli ei selvästikään täytä hakkerieettisiä vaatimuksiamme. Muutenkin tuntuu vähän oudolta ajatus, että Linux-yhtiön pääasiallisena tulonlähteenä olisivat Windows-käyttäjät, tosin käytännössä erilaisille sillanrakentajille tuntuu riittävän töitä IT-alalla kuin elämässä muutenkin.

Epäonnistumisen tarina (Corel)[muokkaa]

Ikään kuin edellisten esimerkkien vastakohtana – tarinana Windows-maailman yhtiöstä joka kokeili kepillä Linux-jäätä – tarkastelemme seuraavaksi Corelia. Windowsissa toimivista grafiikka- ja toimisto-ohjelmistaan tunnettu Corel teki aikoinaan lyhyen visiitin Linux-maailmaan. Ja nimenomaan vain visiitin. Corel esiintyy valitettavasti tässä kappaleessa varoittavana esimerkkinä, sillä se ei onnistunut kuulumaan Linux-porukkaan. Siitä ei koskaan ihan täysin tullut "yhtä meistä".

Corel lähti satsaamaan omaan Linux-jakeluversioon vuonna 1999, samaan aikaan kun se oli julkaisemassa Linux-versioita suosituista WordPerfect Office ja CorelDraw ohjelmistaan. Koska siihen aikaan markkinoilla olleet Linux-versiot eivät olleet vielä yhtä helppokäyttöisiä kuin nykyään, arveli Corel, että keskiverto WordPerfectin käyttäjä tarvitsisi myös helpommin ymmärrettävän Linuxin alleen. Siksi yhtiö päätyi kehittämään myös omaa Linux-versiotaan.

Koska Linuxille ei tuohon aikaan ollut hyvää tekstinkäsittelyohjelmaa, ainakaan sellaista joka olisi tyydyttävästi pystynyt käsittelemään Microsoftin Word-tekstinkäsittelyohjelman tiedostoja, odotti Linux-yhteisö eniten tulevaa WordPerfectiä, mutta myös helppokäyttöisemmälle Linuxille nähtiin tilausta.

Corelilla sen sijaan oli muitakin motiiveja Linux-seikkailuilleen. Se oli jäänyt toimisto-ohjelmien kisassa sivustakatsojaksi, kun Microsoft jylläsi monopoliasemassaan. Pari vuotta aiemmin se oli ilmoittanut siirtävänsä kaikki ohjelmansa Java-alustalle, hakien siten riippumattomuutta Microsoftista. Javan osoittauduttua täysin sopimattomaksi tähän tarkoitukseen, oli seuraavaksi pelimerkit asetettu Linuxille. Corel oli valmis satsaamaan mihin tahansa tekniikkaan, jolla voitaisiin hyökätä Microsoftin valta-asemaa vastaan.30 Panoksena oli oikeastaan tulevaisuuden Microsoftiksi pääseminen. Yhtiö halusi tarjota vaihtoehtoista käyttöjärjestelmää ja sille vaihtoehtoista toimisto-ohjelmistoa ja vieläpä piirustus- ja kuvankäsittelyohjelmia.

Corel teki työnsä osittain ihan hyvin. Maailman suosituinta piirrosohjelmaa tekevä yhtiö jätti lähtemättömän jäljen muun muassa KDE-työpöytäympäristöön, jonka ohjelmoijat oppivat näkemään eron taiteilijan ja insinöörin piirtämissä kuvakkeissa. Jos ei muuta, niin Linux sai Corelilta ainakin pirteän ulkoasun. KDE:n lisäksi Corel panosti myös wine-projektiin, jonka avulla se toi WordPerfectin ja CorelDrawn Linuxille.

Corel Linux OS ei kuitenkaan ollut markkinoille tullessaan mikään järisyttävä mullistus. Esimerkiksi suomalaista käyttäjää kummastutti puuttellinen skandinaavisten merkkien tuki, mikä oli muissa Linuxeissa (luonnollisestikin, onhan Linux syntynyt Suomessa) ollut kunnossa jo vuosia. Vaikka panostus graafiseen ilmeikkyyteen ja helppokäyttöisyyteen olikin kiitettävää, niin perusasioiden puuttuminen antoi toisaalta valjun kuvan uutuudesta, ja oikeastaan kumosi helppokäyttöisyys-uudistusten tuoman edun.

Corel Linux perustui suosittuun Debian Linuxiin. Siinä missä Debian tuohon aikaan sisälsi kuuden CD-levyn täydeltä erilaisia Linux-ohjelmia, ei Corel kuitenkaan omaan Linuxiinsa ollut ottanut mukaan yhtä CD-levyä enempää. Yksinkertainen on kaunista ja tyvestä on hyvä kiivetä puuhun, mutta monet Corelia kokeilevat Debian-käyttäjät luonnollisesti pettyivät ennemmin tai myöhemmin, kun jotain heidän kaipaamaansa ohjelmaa ei Corelilta löytynytkään. Ongelmaan oli kuitenkin ratkaisu. Corel Linux oli nimittäin edelleen yhteensopiva Debianille tehtyjen ohjelmien asennuspakettien kanssa. Corel Linuxin käyttäjä pystyi siis laajentamaan Linuxiaan Debianin erittäin kattavista varastoista.

Sinänsä hyvä ominaisuus ei kuitenkaan pidemmän päälle pelastanut Corelia. Loppujen lopuksi monet Corel Linuxin käyttäjät päätyivät käyttämään Debiania, sieltähän kaikki hyvät ohjelmat tulivat joka tapauksessa. Eikä vanhassa ja vakaassa Debianissa ollut muitakaan Corelia vaivaavia pikku ongelmia, esimerkiksi muut kuin englanninkieliset aakkostot toimivat niin kuin pitääkin. Debianin lisäksi myös muut vanhat Linux-versiot pitivät pintansa Corelia vastaan. Perusasiat oli kunnossa ja helppokäyttöisyyteen oli panostettu lisää niissäkin. Loppujen lopuksi Corelin uutuus ei pärjännyt kisassa.

Corelin Linux-seikkailu osoitti, kuinka vaikeaa on tulla uutena pelurina haastamaan alalla kauemmin toimineita yrityksiä. Windows-ohjelmistotalon parhaat osaajat eivät vuoden Linux-kokemuksen jälkeen vetäneet vertoja alalla jo yli viisi vuotta – ja yleisemmin Unix-maailmassa jopa pari vuosikymmentä – toimineille guruille. Corelin Linuxissa ei ollut suurempaa vikaa, muttei todallakaan mitään ihmeellistäkään. Vaikka ison ja perinteikkään ohjelmistotalon Linux-panostus sai myös paljon julkisuutta, se ei myöskään käynnistänyt mitään Windows-käyttäjien kansainvaellusta Linuxiin. Kun Corel Linux tuli, Windows-käyttäjät jatkoivat Windows-käyttäjinä ja Linux-käyttäjät jatkoivat kukin oman Linux-brändinsä käyttäjinä. Suurudensa ansioista Corel kieltämättä sai lyhyen visiittinsä aikana ihan mukavasti kokeilijoita, mutta Linuxin historiassa se jäi loppujen lopuksi vain marginaalimerkinnäksi.

Myöskään WordPerfect ja CorelDraw eivät Linux-maailmassa menestyneet. Niitäkin odotettiin innokkaasti, sillä Linuxille ei aiemmin oltu julkaistu näin merkittäviä Windows-maailmasta tuttuja ohjelmistoja. Loppujen lopuksi ne jäivät kuitenkin kauppojen hyllyille. Corelin vanhat asiakkaat olivat Windows-käyttäjiä, joten he eivät Linux-versioilla tehneet mitään. Corelille lienee ollut yllätys, että myöskään Linux-käyttäjät eivät ohjelmista kiinnostuneet. Word-tiedostomuotoa tukeva WordPerfect sai jonkinlaisen vastaanoton, mutta muuten Linux-projekti floppasi. Tyypillinen asenne Linux-käyttäjien joukossa oli, että WordPerfect oli vain huono vaihtoehto Microsoftin Wordille. Molemmat olivat yhtä suljettuja ohjelmistoja, ei siis mitään mielenkiintoista Open Sourcea kannattavan Linux-käyttäjän mielestä. Ja sitäpaitsi Microsoftin Word oli – karua mutta totta – monta kertaa WordPerfectiä parempi. Jos siis suljettuja ohjelmistoja ylipäätään päätyisi käyttämään, niin miksei sitten ainakin käyttäisi parasta mahdollista, joka siis ei ollut WordPerfect.

Kaksi vuotta myöhemmin Corelin Linux-seikkailut olivat tulleet tiensä päähän. Rahat oli loppu, suurin osa niistä oli kulutettu jo aiemmin epäonnistuneeseen Java-seikkailuun. Yhtiö yritti epätoivoisesti paikata kassavajettaan yhdistymällä Borlandin kanssa, mutta viime hetkellä Borlandin omistajat tajusivat mistä oli kysymys ja yhdistyminen peruuntui. Ilman käteistä yhtiö oli jo konkurssin partaalla, kun viime hetkellä monopolioikeudenkäyntinsä kanssa kamppaileva Microsoft antoi tekohengitystä kilpailijalleen paksun setelinipun muodossa. Microsoft oli aiemmin samalla lailla estänyt Applen konkurssin. Se piti surkeassa kunnossa olevia kilpailijoitaan hengissä todistaakseen oikeudessa, että se ei ollut monopoliasemassa.

Kuin sattumalta kaikki Corelin Linux-projektit loppuivat vain viikkoja Microsoftin osakkaaksitulon jälkeen. Myöhemmin Linux-toiminnot myytiin Xandros-nimiselle yhtiölle, joka julkaisee edelleen helppokäyttöistä Linux-jakeluversiota. Viime vuoden aikana Xandros on jopa noussut ihan varteenotettavaksi peluriksi, vaikka ei markkinaosuuksissa vielä isojen Linux-jakelujen kanssa kilpailekaan.

Corelin virheet voidaan – jälkiviisaushan on aina helppoa – tiivistää kahteen pääkohtaan. Ensinnäkin sen motiivit olivat väärät. Se kehitti viimeisillä varoillaan lyömäasetta Microsoftia kohtaan, sen sijaan että olisi työskennellyt omien asiakkaidensa tarpeiden tyydyttämiseksi.

Toisekseen se syyllistyi virhearviointiin, joka muistuttaa jonkin verran Nokian WAP-seikkailuja. Corel selvästikin ajatteli, että jos he paketoivat Linuxin kauniiseen Corelin logolla varustettuun siniseen laatikkoon, niin pelkästään tällaisen Linuxin olemassaolo saa asiakkaat ryntäämään uutuuden kimppuun. Näinhän ei tietenkään ole ja varmaan Nokia ja Corelkin ovat tämän asian jo oppineet.

Ja loppujen lopuksi Corelia hyljittiin siksi, että se ei ollut "yksi meistä". Corelin insinöörit olivat käyneet hakemassa Linuxin osaset internetistä, työstivät niitä ihan kunnioitettavasti, pistivät pakettiin ja kaupan hyllylle. Avoimeen kehitykseen tottunut Linux-yhteisö ja yrityksen seinien sisällä työskentelemään tottunut Corel eivät kuitenkaan täysin kohdanneet. Jos vuorovaikutusta olisi ollut enemmän ja aikaisemmassa vaiheessa, olisi perustason puutteilta – kuten skandinaavisten merkistöjen ongelmat – varmasti vältytty kokonaan. Kun Corel myöhemmin sai Linuxistaan saksan-, ranskan- ja hollanninkieliset versiot tehtyä, se markkinoi Linuxiaan ensimmäisenä monikielisenä Linux-käyttöjärjestelmänä. Tämä oli jo törkeää arroganssia muita Linux-yhtiöitä ja Linux-yhteisöä kohtaan, ottaen huomioon että Corel ei suinkaan ollut näitä käännöksiä tehnyt itse, vaan kopioinut ne muilta jo olemassaolevilta Linux-tekijöiltä, lähinnä Debianilta.

Myös monet Corelia pienemmät yhtiöt ovat yrittäneet samaa. "Hei, netissä on näitä Open Source -ohjelmia ilmaiseksi, kopioidaan ne, pistetään CD:lle ja pakettiin ja sitten myydään ne", he ajattelevat. Näistä pienemmistä yhtiöistä ei välttämättä koskaan edes kuulla mitään, Corel oli sentään niin iso, että sen seikkailu aiheutti edes jonkinlaista huomiota. Mutta siitä huolimatta, tällainen asenne on jo asiakkaankin aliarvioimista. Ennen kaikkea sellaisella käytöksellä ei pääse mukaan "piireihin". Ja yksin jääneenä yhtiö oli heikompi kuin muut.

Corelin kannalta Linux-seikkailu oli surullinen tarina, mutta Open Source -periaatteen ja Linux-käyttäjien kannalta tämäkin surullinen tarina oli voitto. Jos kyseessä olisi ollut perinteinen suljetun ohjelmiston projekti, niin se olisi vain kadonnut vähin äänin. Projekti olisi lopetettu ja ohjelma kadonnut sen mukana. Mutta Open Source -maailmassa tehty työ ei katoa ja asiakas voi luottaa siihen, että elämä jatkuu vaikka oma myyjä menisi konkurssiin tai luopuisi tuotteen tukemisesta.

Corelin wine-projektiin tekemä työ on edelleen osa nykyistä wineä. Winen avulla voi edelleen käyttää CorelDrawta ja WordPerfectiä Linuxissa.31 Myöskään KDE ei ole Corelin visiitin jälkeen ollut entisensä. Tylsä ja insinöörimäinen tyyli on poissa ja KDE on kehittynyt todella taiteelliseksi työpöytäympäristöksi, joita alan konkarit Apple ja Microsoft jopa kopioivat! Vaikka nykyinen KDE on jo ihan eri taiteilijoiden käsialaa, oli Corelin lyhyt osallistuminen tähän projektiin käänteentekevä, eikä tehty työ mennyt hukkaan vaikka firma tekikin kuperkeikan.

Tuomio: Corel pelasi Linux-pelinsä Open Sourcen säännöillä, mitä hakkerietiikkaan tulee. Yhtiö teki aidosti paljon ja hyvää työtä Linuxiinsa, mutta tuote floppasi – Corel on Linux-maailman WAP. Vain siksi että teet jotain, ei tarkoita että asiakkaat ryntäävät ostamaan sitä. Ja ennen kaikkea: kunnioita sitä yhteisöä, johon tulet uutena jäsenenä.

Linuxin maskotti, pingviini on sattumalta laumaeläin ja symboloi sen takia hyvin myös hakkeri-ideologiaa. Pingviinit lämmittelevät pysyttelemällä lähellä toisiaan. Corel yritti yksin, ja metaforaa jatkamalla voitaisiin sanoa, että Corel Linux paleltui kuoliaaksi.

Älä ole liian ahne (Java, Ghostscript)[muokkaa]

Yksi Corelin Linux-seikkailun opeista oli, että Linux-yhteisö suhtautui hylkivästi CorelDrawiin ja WordPerfectiin, koska ne olivat suljettuja ohjelmia. Linux-käyttäjät olivat ymmärtäneet ja käytännön kokemustensa kautta todenneet Open Sourcen hyödyt, ja siksi suljetut ohjelmistot eivät enää jaksaneet heitä kiinnostaa, oli niistä sitten Linux-versio tai ei. Miksi palata takaisin vanhaan ja huonoksi todettuun käytäntöön, kun siitä oli juuri päästy irti?

Niille yhtiöille, jotka edelleen tekevät ja myyvät perinteisiä suljettuja ohjelmistoja – ja nämä yhtiöt ovat edelleen suuri enemmistö – Open Source on tuonut uudenlaisen haasteen. On nimittäin vain ajan kysymys, milloin suositun suljetun ohjelmiston rinnalle ilmestyy avoin kilpailija. Koska suljetut ohjelmistot eivät yleensä pysty kilpailemaan Open Source -vastineidensa kanssa ainakaan hinnalla, tietää tasaveroisen Open Source -vaihtoehdon markkinoilletulo yleensä tukalia aikoja suljetulle ohjelmalle. Esimerkiksi juuri tätä kirjoitettaessa OpenOfficen yleistyminen tietää lopun alkua Microsoft Officen jo liian kauan jatkuneelle valtakaudelle. On vain ajan kysymys milloin tietokantajätit Oracle, IBM ja Microsoft joutuvat yritysten palvelinhuoneissa tosissaan kilpailemaan kehittyviä MySQL:ää ja PostgreSQL:ää vastaan – jo nyt nämä Open Source -tietokannat pyörittävät suurinta osaa internetin web-sivuista. Tietenkin joissain tapauksissa mitään kilpajuoksua ei ole ikinä ollutkaan. Esimerkiksi avoin Apache www-palvelin on alusta asti hallinnut www-palvelimien markkinoita yli 50%:n osuudellaan suljettujen www-pavelimien jäädessä heti alkuun kuriositeeteiksi.

Mielenkiintoinen kysymys siis onkin, kauanko suljettujen ohjelmistojen valmistaja voi olettaa myyvänsä tuotettaan, ennen saman alan Open Source -kilpailijan syntymistä. Tähän kysymykseen voidaan löytää vastaukseksi ainakin tiettyjä peukalosäännön tapaisia havaintoja.

On tietenkin ilmeistä, että mitä yksinkertaisempi ohjelma on, sitä helpompi sille on tehdä kilpailija – suljettu tai avoin. Eric Raymond tarjoaa The Cathedral and the Bazaar -kirjassaan myös toista itsestäänselvältä kuulostavaa sääntöä. Mitä suositumpi ohjelma, sen todennäköisemmin siitä on Open Source -versio. Tämäkin periaate tuntuu uskottavalta. Käyttäjien, eli asiakkaiden, määrä perinteisestikin lisää kilpailua ja laskee hintoja. On selvää, että näin on myös Open Source -ohjelmistojen syntyprosesseja tarkasteltaessa. Mitä useampi käyttäjä, sen suurempi hyöty Open Source -ohjelmasta on ja sitä helpommin sen tekemiseen (tai teettämiseen) löytyy motivaatiota.

Mutta yksi mielenkiintoinen sääntö voitaisiin muotoilla seuraavasti: Liika ahneus kääntyy äkkiä itseään vastaan. Esimerkiksi OpenOfficen olemassaolo on osittain tietenkin seurausta Eric Raymondin säännöstä – toimisto-ohjelmillahan on suuri käyttäjäkunta. Mutta osittain OpenOfficen kehitystä on varmasti vauhdittanut myös se, että Microsoft on monopoliasemansa turvin röyhkeästi nostanut Office-pakettinsa hinnan niin korkeaksi, että yksityisille ihmisille ja pienille yrityksillekin on kerta kaikkiaan kohtuutonta maksaa perus-tekstinkäsittelystä niin paljon. Vaihtoehtoiselle toimisto-ohjelmalle oli tämän takia suorastaan huutava tarve.

Ahneusteoriaa tukee myös Sunin Java-ohjelmointikielen tarina. Java syntyi Sunin laboratorioissa 90-luvun alkupuolella. Sen vahvuutena pidettiin uutta alustariippumatonta virtuaalikone-mallia, jonka ansiosta samaa Java-ohjelmaa pystyi ajamaan Windowsissa, Unixissa tai missä tahansa Javaa tukevassa käyttöjärjestelmässä. Tämä ominaisuus tuli kuin tilauksesta, kun internet ja www alkoivat levitä vuoden -95 tienoilla. Samoin kuin html-sivuja pystyi lukemaan millä tahansa tietokoneella, pystyisi Java-appletteja (suomeksi sovelmia, "pieniä sovelluksia") käyttämään millä tahansa tietokoneella.

Vaikka applettien käyttö alkuinnostuksen jälkeen lopahtikin, vakiinnutti Java hiljalleen asemansa ja on nykyään jo maailman suosituin ohjelmointikieli.32 Alustariippumattomuudella oli tähän varmasti osansa, mutta paljon on johtunut varmasti myös siitä, että selkeiden olio-ohjelmointirajapintojensa, yksinkertaisuutensa ja eräänlaisen akateemisen kauneuden johdosta Javaa opetetaan nykyään kaikissa yliopistoissa.

Java-kielellä on luonnollisesti toteutettu myös monia Open Source -ohjelmistoja. Erityisesti Apache-säätiö on niittänyt mainetta monilla Java-maailman ohjelmilla, joita hyödyntävät myös kaupalliset Java-yhtiöt. Tästä huolimatta itse Javasta, eli kirjoitetun lähdekoodin tietokoneohjelmaksi muuntavasta Java-kääntäjästä ja ohjelman suorittamiseen tarvittavasta Java-virtuaalikoneesta, ei ole olemassa varteenotettavaa Open Source -toteutusta.

Javan nuoruusvuosina sille kehiteltiin kilpailijaa Kaffe-nimisen Open Source -projektin puitteissa. Kaffe oli aina hieman jäljessä Sunin virallisesta Javasta, mutta kuitenkin monesti ihan käyttökelpoinen. Nykyään Kaffe on kuitenkin jäänyt pahasti jälkeen muusta Java-maailmasta. Se on monissa yksittäistapauksissa edelleen käyttökelpoinen, mutta jo viisi vuotta sitten julkistettua Java 2 standardia se ei vieläkään tue.

Kaffe on pelkkä virtuaalikone, ei kääntäjä. IBM:ltä taas löytyy suhteellisen käyttökelpoinen Open Source Java-kääntäjä nimeltä Jikes. Jikes on Kaffeen verrattuna pysynyt hyvin mukana Javan kehityksessä. Mutta Jikes taas on vain kääntäjä, se taas ei osaa suorittaa ohjelmia. IBM:llä on kehityksen alla myös Jikes-virtuaalikone, mutta se ei ihan vielä täytä virtuaalikoneelle asetettuja vaatimuksia, vaikka joitain yksittäisiä Java 2 -sovelluksia sillä jo voikin ajaa.

Myös Free Software Foundation on viime vuosina pannut lusikkansa Java-soppaan, ja ruvennut puuhaamaan Java-tukea kunniakkaaseen GCC-kääntäjäänsä, joka jo ennestään tukee lähes kaikkia muita ohjelmointikieliä. Tämä GCJ-projekti on suurin piirtein Jikes-virtuaalikoneen tasoa: melkein, mutta ei ihan toimiva.

Javankin kanssa on vain ajan kysymys, ennen kuin Open Source -vaihtoehdot korvaavat Sunin "virallisen" Javan. Javaa odottaa sama kohtalo kuin C- ja C++ -kieltä, jossa Free Software Foundationin GCC on jo pitkään ollut standardi, johon kaupallisten pelureiden suljettuja vaihtoehtoja verrataan.

Sun on kuitenkin pystynyt pyristelemään vastaan kohta 10 vuotta. Ottaen huomioon kuinka suosittu kieli Java on myös Open Source -leirissä, tämä on merkittävää. Olisi voinut olettaa, että hakkerit tekevät ideologiaansa sopivan vaihtoehdon huomattavasti rivakammin.

Osittain pitkä aika johtuu varmaankin tehtävän vaikeudesta. Ohjelmointikielen kääntäjän tekeminen on ohjelmoinnin vaikeimpia tehtäviä, verrattavissa esimerkiksi Linuxin kernelin tai GCC:n (joka siis on juuri kääntäjä) tekemiseen. Olen joskus lukenut erään TKK:n professorin sanoneen, että kaikista maailman ohjelmoijista vain alle yksi prosentti pystyy edes yrittämään tämän tason tehtävää. Lisäksi Javassa on ongelmana se, että kääntäjän lisäksi tarvitaan myös virtuaalikone, jonka tekeminen on vähintään yhtä haastavaa.

Mutta varmaan Open Source -vaihtoehdon syntymistä on myös hidastanut se, että Sun on koko ajan jakanut omaa Javaansa ilmaiseksi. Vaikka Java ei ole koskaan ollut Open Source, se on aina ollut ilmaiseksi vapaasti kaikkien halukkaiden käytettävissä.

Tämä tosiasia tuo esiin mielenkiintoisen puolen hakkeriyhteisössä, jota tässä tarkastelemme. Vaikka hakkereiden joukosta löytyy Richard Stallmanin kaltaisia idealisteja, jotka ehdottomasti kieltäytyvät käyttämästä mitään suljettua ohjelmistoa, näyttäisi siltä että useimmat hakkerit eivät ole näin jyrkkiä. Loppujen lopuksi monille sittenkin kelpaa myös se, että ohjelma on tarpeeksi halpa tai mielellään ilmainen.

Sunin strategiaa Javan suhteen on kritisoitu osuvasti siten, että siinä yhdistetään suljettujen ja avointen ohjelmistojen huonot puolet: Toisaalta Java kehittyy hitaasti ja kärsii laatuongelmista (tämä siis johtuen suljetusta kehitysmallista), toisaalta Javan levittäminen ilmaiseksi ei juuri hyödytä Sunia taloudellisesti. Mutta voi hyvinkin olla että Sunin Java-strategia on kuitenkin – vahingossa – ollut nimenomaan onnistunut. Jos Sun olisi lähtenyt Javan kanssa Microsoftmaisen rahastuksen tielle, olisi kilpailijoita – myös suljettuja – syntynyt hyvinkin nopeasti. Nyt Sun on kuitenkin löytänyt avoimuuden ja ahneuden välimaastosta sopivan tasapainone, minkä ansiosta se on saanut nauttia valta-asemastaan näinkin pitkään. Tästäkin huolimatta on vain ajan kysymys ennen kuin Jikes tai GCJ saavat Sunin etumatkan kiinni. Kun luet tätä, se on saattanut jo tapahtua.

Sunin Java-strategia on varmasti ollut monien sattumien seurausta. Sen sijaan Artifex Software käyttää vastaavanlaista taktiikkaa suositun Ghostscript-ohjelmansa jakelussa hyvinkin tietoisesti. Ghostscript on PostScript- ja PDF-tiedostojen katseluun, luomiseen, käsittelyyn ja tulostukseen käytetty ohjelma, joka on suosittu varsinkin Unix-maailmassa ja Open Source -yhteisössä ja se on pitkään ollut käytännössä ainoa varteenotettava kilpailija Adoben PS- ja PDF-tuotteille.33

Alunperin Wisconsinin yliopiston suojissa syntyneestä Ghostscriptistä on olemassa kaksi eri versiota. Lähes avoin AFPL Ghostscript, sekä täysin vapaa GPL Ghostscript. AFPL Ghostscriptiä voi ladata ilmaiseksi verkosta, mutta sen kaupallinen jälleenmyynti on kiellettyä. Kaupallisiin tarkoituksiin Artifex lisensoi Ghostscriptiä erikseen ja mainitseekin muun muassa tulostin- ja kopiokonevalmistaja Xeroxin referenssiasiakkaanaan. Vaikka AFPL Ghostscript onkin ilmainen, jakaa Artifex vielä erikseen Ghostsciptin GPL-versiota, joka siis täyttää tiukimmatkin Open Source -ehdot. Käytännössä kulloinenkin GPL Ghostscript vastaa aina edellistä, noin vuoden vanhaa AFPL Ghostscriptiä. Näin siis kaupallisen lisenssin ostanut asiakas saa aina vähän enemmän kuin vanhempaa GPL-versiota käyttämällä saisi. Toisaalta jakamalla Ghostscriptiä ilmaiseksi, ja tämän lisäksi jakamalla hieman vanhentunutta 100% Open Source -versiota Artifex pitää huolen siitä, että tiukimmallakaan Free Software ideologilla ei ole mitään motivaatiota lähteä haastamaan Ghostscriptiä.

Tuomio: Tässä kappaleessa olemme tutkineet suljettuja ohjelmistoja myyvien yritysten selviämistä Open Source -ohjelmistojen luomassa paineessa. Yhteenvetona voidaan todeta, että pihtaamistakin voi olla monen tasoista. Enemmistö Open Source -yhteisön kannattajista ovat valmiita hyväksymään "reilun kompromissin" ja ovat tyytyväisiä suljettuihinkin ohjelmistoihin silloin kun ne ovat helposti ja edullisesti saatavilla. Ainakaan keneltäkään ei tunnu riittävän motivaatiota sellaisen ohjelmiston haastamiseen. Sen sijaan liika pihtaaminen kääntyy helposti itseään vastaan. Älä siis ole liian ahne!

Vapautetut I: Netscape/Mozilla[muokkaa]

Linuxin nousun yhteydessä on usein herännyt keskustelua myös suljettujen ohjelmistojen koodin julkaisemisesta avoimesti Open Source -tyyliin. Joskus suljetun ohjelmiston tekijä saattaa kuulla sen suuntaisia toiveita asiakkaaltaan, toisaalta taas ohjelman tekijä itse saattaa olla kiinnostunut avoimuuden tuomista eduista. Pari vuotta sitten USA:ssa käydyssä Microsoftin monopolioikeudenkäynnissä esitettiin, että esimerkiksi Microsoft Officen tekijät saavat epäreilua hyötyä siitä, että heillä on pääsy allaolevan Windows-käyttöjärjestelmän lähdekoodiin, kun taas kilpailijoilla ei tätä etua ole, ja siksi vaadittiin jopa Windowsin lähdekoodin julkistamista. Oikeus ei kuitenkaan määrännyt tätä tehtäväksi.34 Vanhoja suljettuja ohjelmistoja on kuitenkin viime vuosina "vapautunut" yhä kiihtyvään tahtiin ja seuraavissa kappaleissa käymme läpi joitakin sellaisia tarinoita.

Ensimmäinen varteenotettava ohjelma, joka siirrettiin suljetusta kehitysmallista Open Source -projektiksi oli kaikkien webin käyttäjien tuntema Netscape. Tämä historiallinen tapahtuma tammikuussa 1998 vaikutti osaltaan muun muassa koko "Open Source" -termin keksimiseen.35 Kerrotaan, että Netscapen johtajat olivat lukeneet muun muassa Eric Raymondin kirjoittamaan The Cathedral and the Bazaarin, ja vahvistuneet uskossaan, että avoin kehitysmalli voisi pelastaa Netscapen täydelliseltä tuholta.

Vaikka vuotta 1998 voidaankin monin tavoin pitää vuotena jolloin Linux ja avoin kehitysmalli todella astuivat parrasvaloihin ja yritysmaailman tietoisuuteen – ja tämä oli paljon juuri Netscapen käynnistämän kehityksen tulosta – niin Netscapen päätös ei kuitenkaan ollut niin suuri lahja Open Source -yhteisölle kuin aluksi olisi voinut kuvitella. Microsoftin Internet Explorer oli jo ottanut markkinajohtajan aseman selainsodassa ja oli myös laadullisesti edellä Netscapen selainta, jonka laatu taas tuntui heikkenevän versio versiolta. Julkistuksesta ei kulunut kauaa ennen kuin Netscape, tuo Internet-buumin aloittanut ja ikonisoinut nuori yritys, oli tullut pisteeseen, jossa sitä pantiin lihoiksi. Ennen kuin vuosi 1998 oli kulunut päätökseensä Sun ja AOL olivat jakaneet keskenään Netscapen jäämistön. AOL peri selaimen ja siihen liittyvän Mozillaksi ristityn Open Source -projektin. Netscape-yhtiö jäi elämään "uuden talouden" suurimpana legendana, mutta todellisuudessa se oli vain 4 vuoden ikäinen kirkas tähdenlento, jonka tilivuodet yhtä lukuunottamatta jäivät pahasti tappiollisiksi. Ja ehkä tämä juuri kuvasikin hyvin tuota vuosituhannen vaihteen "uutta taloutta".

Suuren alkuinnostuksen jälkeen Mozilla-projekti osoittautuikin ainakin osittain pettymykseksi. Pian paljastui, että kilpailussa Microsoftia vastaan Netscapen ohjelmoijat olivat aikataulupaineiden alla sortuneet tuottamaan todella sekavaa ja laadutonta koodia. Parin ensimmäisen vuoden ajan Mozilla toimi lähinnä siivousprojektina. Lopulta Mozilla-koodarit tulivat siihen tulokseen, että olisi parempi yksinkertaisesti kirjoittaa selaimen tärkein osa, www-sivuja näyttävä komponentti, kokonaan uudestaan. Vasta tämän jälkeen alettiin projektiin saamaan edes jonkinlaista ryhtiä. Lopulta Mozilla 1.0 julkaistiin neljä ja puoli vuotta projektin aloittamisen jälkeen.

Eräs Mozilla-projektin johtohenkilöitä, Jamie Zawinski totesi osuvasti, että Open Source ei ollut taikapölyä, ja oli siinä ihan oikeassa. Mikään mahti maailmassa ei pysty pelastamaan ohjelmointiprojektia, joka on sotkeutunut spagettikoodiin, rönsyilyyn ja kaikkeen mihin laadusta tinkiminen johtaa. Vaikka Mozillasta on nyt julkaistu jo useita oikein hyviä versioita ja varsinkin virheiden määrä on pienentynyt Netscapen ajoista, oli hitaus ja koodin rönsyily pitkään puheenaihe johon projektin yhteydessä palattiin. On mahdollista, että kyse on myös projektin kulttuuriin liittyvästä ongelmasta. Historian perintönä saatu Netscapen löysä asennoituminen laatuun tuntui vielä painavan.

Mozillasta erotettiinkin erilliseksi projektikseen Firefox-selain, joka perustuu samaan koodiin kuin Mozilla, mutta jota lähdettiin kehittämään eri henkilöiden vetämänä. Ensimmäinen virallinen versio, Firefox 1.0 julkaistiin marraskuussa 2004 ja siinä oli vihdoin hitaus ja muut ongelmat saatu lopullisesti kuriin. Vanha Netscape oli vihdoin noussut kuolleista. Nopeampana, värikkäämpänä ja monia uudempia tekniikoita tukevana se oli tullut haastamaan jo monta vuotta paikallaan junnanneen dinosauruksen Internet Explorerin valta-asemaa.

Vuodesta 1998 vuoteen 2004 on pitkä matka IT-alan vauhdissa. Täytyy kuitenkin muistaa, että Mozilla-projektiin liittyi muita tärkeitä tavoitteita, jotka se kyllä täytti jo paljon aikaisemmin. Vaikka Microsoft lopulta saavutti kirkkaasti yli 90% valta-aseman selainmarkkinoilla, jota se tätä kirjoitettaessa edelleen pitää, takasi Mozilla-projekti pelkällä olemassaolollaan sen, että webistä ei tullut Microsoftin omaisuutta. Useamman selaimen olemassaolo varmisti käytännössä, että kotisivuntekijät – ainakin asiansa osaavat sellaiset – pitäytyivät yhteisissä standardeissa eikä Microsoft saanut täydellistä monopoliasemaa ja saneluvaltaa.

Ja Firefoxin muodossa projekti lopulta saavutti myös varsinaisen tavoitteensa, siitä syntyi maailman paras selain, kilpailijoitaan hienompi ja nopeampi. Vaikka Mozilla ja Firefox ovat edelleen marginaalitekijöitä mikäli tilastoihin on uskominen – Firefox tosin on vakaassa nousussa – olemme ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sellaisessa tilanteessa, että Internet Explorer on kolmesta suurimmasta kilpailijastaan36 teknisesti jäljessä! Vaikka alkuperäisestä Netscape-selaimesta ei prosessissa paljoa ole jäänyt jäljelle, täytyy olla kiitollinen niille, jotka Mozilla-projektin käynnistivät. Mozillan ympärille rakentunut yhteisö on osoittautunut vahvemmaksi kuin ala-arvoinen spagettikoodi, jonka se joutui perimään. Mozilla-projekti onkin antanut Open Source -yhteisölle paljon enemmän kuin Mozilla-selaimen. Esimerkiksi lähes kaikkien Open Source -ohjelmointiprojektien nykyään käyttämä Bugzilla-työkalu on lähtöisin Mozillasta, ja se on myös monien ohjelmisto-yritysten sisäisessä käytössä suljettujen ohjelmistojen tuotannossa.

Lopuksi on myös todettava, että Mozillan myötä sulkeutui eräs merkittävä historiallinen ympyrä. Netscape-selain perustui alun perin akateemisessa ympäristössä NCSA:ssa kehitettyyn Mosaic-selaimeen.37 Kun Netscapen koodi vapautettiin Mozilla-projektin alaisuuteen, se siis palasi ikään kuin juurilleen. Ja oikeastaan Mozillan www-selain on vain pieni osa suurempaa tarinaa. World Wide Web -teknologia nimittäin kehitettiin alunperin CERNin tutkimuskeskuksessa, josta se annettiin maailmalle avoimesti ja vapaasti käytettäväksi. Ja ennen webin keksimistä koko muu internet ja sen teknologiat ja standardit olivat samalla lailla kehittyneet Unix-hakkerien avoimuuden periaatteita noudattavassa yhteisössä. Kun avoimesta Apachestakin tuli webin yleisin palvelin, oli suljettu Netscape itse asiassa pienoinen kummajainen muuten avoimessa maailmassa ja Mozilla taas eräänlainen kotiin palannut tuhlaajapoika.

Tuomio: Netscapen koodin avaaminen toimi lähtölaukauksena Open Source -liikkeen popularisoitumiselle ja teki siitä vakavasti otettavan vaihtoehdon myös muiden yritysten suunnitelmissa. Open Source oli Netscapelle eräänlainen puolustautumismekanismi Microsoftin murskaavaa ylivaltaa vastaan ja tältä osin strategia osoittautui onnistuneeksi. Sen sijaan teknisesti Mozilla-projekti kohtasi suuria haasteita. Monta vuotta holtittomasti paisunut spagettikoodi ja siitä seuraavat ongelmat eivät avoimuuden seurauksena maagisesti kadonneet ja ongelmien selvittämiseen kului enemmän aikaa kuin kukaan olisi osannut odottaa.

Vapautetut II: InterBase/Firebird[muokkaa]

Borland tuli 90-luvulla tunnetuksi hyvistä ohjelmointityökaluistaan. Itsekin tein ensimmäisen Java-sovellukseni ilmais-CD:ltä saamallani Borlandin JBuilder-ohjelmalla. Syistä joita kukaan ei vieläkään tunnu ymmärtävän, tämä maineikas yhtiö joutui 90-luvun loppupuolella kuitenkin jonkinlaiseen identiteettikriisiin. Jonkinlaisessa brändinluontitarkoituksessa se yhtäkkiä muutti nimekseen Inprise. Kun kohta tämän jälkeen kävi selväksi, että kukaan ei ollut ikinä kuullutkaan Inprise-nimisestä yrityksestä ja kaikki edelleen kutsuivat Borlandia Borlandiksi, yhtiön johto päättikin muuttaa nimeksi Inprise/Borland.com ja kohta sen jälkeen Borland/Inprise38 ja lopulta takaisin tuttuun ja turvalliseen Borlandiin. Kaikista hulluista IT-alan tarinoista joita 2000-luvun taitteesta on kerrottu, tarina Borland-Inprise-Borlandista on mielestäni skitsofreenisin.

Yksi Borlandin tuotteista, jonka se oli ostanut itselleen vuonna 1991, oli SQL-tietokanta nimeltä InterBase. (InterBase itse oli syntynyt jo vuonna 1984.) InterBase ei ollut suurten serkkujensa Oraclen ja IBM DB2:n veroinen, mutta pienemmässä tietokantakäytössä kuitenkin suhteellisen yleinen.

Juuri ennen vanhan vuosituhannen päättymistä, joulukuussa 1999 tämä Borlandin39 ammattitaitoinen ja määrätietoinen johto ilmoitti InterBasen kehittäjille, että sen kehitys oli päätetty lakkauttaa. Ilmeisesti johto ei ollut tyytyväinen InterBasen tuottamaan voittoon, jota kuitenkin kuulemma oli. Tuote ei siis ollut tappiollinen, mutta oli syystä tai toisesta päätetty kuitenkin lakkauttaa.

Borlandin asiakkaita päätös ei miellyttänyt. Sellaiset suuret asiakkaat kuten Nokia ja Motorola käyttivät InterBasea laajasti ja tärkeissä projekteissa, ja olivat jopa valmiit ostamaan koko InterBase-osaston Borlandilta, jos muu ei auttaisi. Kun näin isot asiakkaat tarpeeksi monta kertaa kovistelivat Borlandia, Borland lopulta taipui kompromissiin. Se päätti julkaista InterBasen Open Source -lisenssillä.

Ja sen pituinenko se? Mitä vielä, tarinahan on vasta alkamassa.

Kun Borlandin johtajat lopulta tajusivat kuinka vahvasta tuotteesta olikin kysymys, he tulivat yhtäkkiä katumapäälle. Kyllähän näin hyvää tuotetta kannattaisi myydä jatkossakin, kun isot asiakkaat tulevat oikein rahasäkkien kanssa vaatimaan sen myymistä. Samalla kun ensimmäinen Open Source -versio, InterBase 6.0 julkaistiin, Borland alkoikin vetäytymään hankkeesta. Open Source -versiolle ei yhtiön puolesta myönnetykään minkäänlaista takuuta tai tukea ja kaiken kaikkiaan yhtiö palasi vanhaan ja hyväksi havaittuun suljettuun malliin, veloittaen asiakkaitaan yksi lisenssi per kone -periaatteella.

Tästä sekavasta ja osin huvittavastakin tarinasta syntyi Firebird, InterBasen aidosti avoin Open Source -versio. Firebird-projektin ympärille kerääntyi joukko ohjelmoijia, jotka olivat saaneet tarpeekseen Borlandin poukkoilusta ja päättivät jatkaa avoimen version työstämistä omin päin. Borlandin omat ohjelmoijat eivät osallistuneet Firebirdiin, mutta mukana oli joitakin Borlandin ulkopuolisia guruja, jotka olivat jo 80-luvulta asti työskennelleet InterBasen ensimmäisten versioiden parissa sekä muita InterBasen parissa toimineita ohjelmoijia ja konsultteja.

Firebirdin ensimmäiset vuodet muistuttavat monilta osin Mozillan tarinaa. Kun suljetun ohjelmiston koodi julkistetaan, paljastuu yleensä kerralla kaikki se roska, mikä vuosien saatossa on kaikessa hiljaisuudessa lakaistu maton alle. Ensimmäisiä yllätyksiä oli varmasti se, että InterBasen koodin kääntäminen ajettavaksi ohjelmakoodiksi on kuuleman mukaan tuottanut monta tuhatta erilaista varoitusta mahdollisista virheistä koodissa. Nämä "kääntäjän varoitukset" eivät välttämättä ole vielä vakavia virheitä eivätkä yleensä estä ohjelmaa toimimasta, mutta se että niitä on ollut tuhansia kertoo jotain asenteesta, jolla ohjelmoijat ovat työskennelleet.

Kun ohjelmaa kehitetään alusta asti avoimesti, ei tilanne yleensä pääse kehittymään niin pahaksi kuin InterBasen ja Mozillan tapauksessa. Suljettujen ohjelmistojen kehityksessä on kiusaus mennä yli siitä, missä aita on matalin. Virheistä ei välitetä, vaan jos ohjelma kuitenkin kääntyy ja käynnistyy ja näyttää päällisin puolin toimivalta, se pistetään oitis myyntiin. Open Source -ohjelmien laadun taas jokainen pystyy itse toteamaan ja tekijöiden henkilökohtainen mainekin on vaakalaudalla. Julkisuudessa työskentely asettaa riman korkeammalle.

Myös Firebirdin hakkerit siis joutuivat ensimmäisen vuoden ajan toimimaan lähinnä siivousprojektina. Ja suursiivouksen aikana tulisi kaapista löytymään vielä todellisia luurankoja.

InterBasessa, kuten tietokantatuotteissa yleensä, on mahdollista määritellä eri käyttäjätunnuksia ja näille käyttäjille erilaisia oikeuksia. Tietokannan ylläpitäjällä voi olla oikeus tehdä mitä vaan, sihteerillä voi olla oikeus lisätä ja poistaa tietueita ja muilla käyttäjillä ainoastaan oikeus lukea tietoja, mutta ei muuttaa niitä. Käyttäjätunnukset ja salasanat sekä tiedot siitä, kenellä mitäkin oikeuksia on, pitää luonnollisestikin tallettaa johonkin, jotta tietokantaohjelma voi niitä käyttää.

Tietokantatuotteen tapauksessa ohjelmoija on sikäli onnekkaassa asemassa, että tietokantaahan juuri voidaan käyttää käyttäjätietojen tallettamiseen! Ja niin oli InterBasen tapauksessa tehtykin. Vaan tällainen järjestely johtaakin mielenkiintoiseen muna-kana ongelmaan. Jotta tietokannan tietoihin pääsisi käsiksi, pitää ensin tarkistaa käyttäjätunnus ja salasana. Mutta käyttäjätunnus ja salasana onkin talletettu tietokantaan, johon ei pääse käsiksi ennen kuin on ensin tarkistettu käyttäjätunnus ja salasana!

Miten sinä ratkaisisit tällaisen ongelman? Ratkaisuja on varmasti monia, mutta ratkaisu johon Borlandin ohjelmoijat päätyivät vuonna 1992, on varmasti kaikkein suoraviivaisin. InterBaseen lisättiin (ns. "kovakoodattuna") ylimääräinen käyttäjätunnus ja salasana, jolla oli kaikki oikeudet kaikkiin tietokantoihin! Tätä käyttäjätunnusta käytettiin InterBasen koodissa sisäisesti ohittamaan muna-kana ongelma, eli tarkistamaan varsinainen käyttäjätunnus ja salasana. Mutta nyt kun koodi oli avoin40 ja kaikki tarkistukset ohittava salasana kaikkien tiedossa, sitä pystyi käyttämään myös kenen tahansa tietokantaan murtautumiseen.

Myös toinen lähes yhtä iso mörkö löytyi. Testausta helpottamaan Borlandin laaduntarkkailuosasto oli vaatinut InterBaseen lisättäväksi komentoa, jolla tietokannan sisällön pystyi sotkemaan tai kokonaan tuhoamaan.41 Jostain käsittämättömästä syystä vaadittiin myös, että tämä komento jätettiin myös myytävään InterBasen versioon. Tietenkään komennosta ei kerrottu InterBasen käyttöohjeessa, koska komento oli vain laaduntarkkailuosaston sisäiseen käyttöön, mutta "tuhoa kaikki tiedot" -tyyppisen komennon jättäminen asiakkaille myytävään versioon kuulostaa kuitenkin melkoiselta venäläiseltä ruletilta. Vielä ihmeellisempi on väite, että näin oli tehty nimenomaan laaduntarkkailuosaston vaatimuksesta.

Miten Firebird-projektille sitten on käynyt?

Ihan hyvin, kiitos kysymästä. Pahimpien sotkujen siivoamiseen kului reilu vuosi, jonka jälkeen meni vielä puoli vuotta ennen kuin Firebird 1.0 saatiin julkaistua maaliskuussa 2002. Vaikka Firebird-hakkerit selvisivät omasta suursiivouksestaan ripeämmin kuin Mozilla-sotkun kanssa painineet toverit, osoittaa tämäkin kuinka valtavasta urakasta vanhan ohjelman kehitysvastuun perimisessä on kysymys.

Vaikka Firebird onkin menestynyt kohtalaisesti, se ei ole saanut Open Source -yhteisössä samanlaista vastaanottoa kuin Mozilla, sillä avoimet MySQL ja PostgreSQL täyttävät jo hakkeriyhteisön tietokantatarpeet paremmin kuin hyvin. Sen sijaan Firebird on löytänyt yleisönsä vanhasta InterBase-käyttäjäkunnasta, joiden ei enää tarvitse olla yhtä huolissaan Borlandin oikuista.

Tuomio: InterBasen tarinasta käy ilmi, minkälainen riski suljettujen ohjelmistojen käyttö on. Mitä sinä teet sinä päivänä kun valmistaja päättää lopettaa sinulle elintärkeän tuotteen jatkokehittämisen? Yrityksen IT-infrastruktuurin rakentaminen Open Source -ohjelmien varaan on turvallinen ratkaisu, koska silloin valta päättää omasta tulevaisuudesta on ohjelman käyttäjällä itsellään. Firebirdin ensimmäinen vuosi paljasti Mozillan tapaan, mikä ero on suljettujen ja avointen ohjelmien laadulla. Open Source -ohjelmista on sanottu, että niiden tietoturva on parempi, koska avoimuus auttaa paljastamaan koodissa olevat virheet. Firebirdin tapauksessa näin kävikin, mutta kesti kuitenkin yli kuusi kuukautta ennen kuin kriittinen tietoturva-aukko löydettiin, vaikka se oli koodissa täysin ilmeinen ja helposti havaittavissa.

Vapautetut III: Quake[muokkaa]

id Software jää historiaan yhtiönä, joka julkaisi ensimmäisen kolmiulotteisen ammuskelupelin PC-koneille. Et tosin varmaankaan ole koskaan kuullut Hovertank 3D:stä – minä en ainakaan ollut – mutta sen seuraajat Doom ja Quake ovat legendaarisia. Varsinkin Quake, jota pystyi pelaamaan verkkopelinä sai uskollisen kannattajajoukon. Ilmeisesti mikään ei ole hauskempaa kuin ryömiä viemärissä ja ampua möröiksi pukeutuneita kavereitaan liekinheittimellä – siis virtuaalisesti.

Niinpä pelien kehittäjä John Carmack päätti jouluna 1999 antaa Quake-faneille lahjan. Hän julkaisi Quake 1:n lähdekoodin Open Source -lisenssillä internetissä. Kyseessä ei ollut mikään suuri uhraus. Pelin myynti oli jo laskenut olemattomiin ja id Software myi jo uusia entistä hienompia pelejä, muun muassa Quake 2:ta ja Quake 3:a, joiden koodia ei julkaistu.

Hyvin pian iloisen yllätyksen jälkeen Quake-maailmassa vallitsi kuitenkin sekasorto. Lähdekoodin julkaiseminen oli nimittäin johtanut siihen, että verkkopelissä ruvettiin fuskaamaan! Osaavat ohjelmoijat tekivät omaan Quakeensa esimerkiksi sellaisia muutoksia, että heidän pelihahmonsa automaattisesti väisti kaikkia luoteja, jotka tulivat heitä kohti.42 Tai sitten he ohjelmoivat hahmonsa salamannopeasti tähtäämään ja ampumaan kaikki viholliset heti kun ne olivat näkyvissä. Vielä yksi hauska huijaus perustui siihen, että ohjelmoitiin pelin seinät läpinäkyviksi, jolloin pelaaja pystyi näkemään nurkan takana väijyvän vihollisen (joka kuitenkin itse käyttää pelistä sellaista versiota, jonka seinät eivät ole läpinäkyviä).

Vaikka tällaisten röntgenkatseiden ja automaattiväistämisten ohjelmoiminen on sinänsä itsessään mielenkiintoinen tehtävä, jonka paremmuudesta voisi myös kisailla, niin monia Quake-pelaajia huijausversiot kuitenkin häiritsivät. Ei ole kovin kivaa pelata kaveria vastaan, johon on mahdotonta osua ja joka näkee sinut jo nurkan takaa.

Eric Raymond, Open Source -aatteen innokas markkinamies, kiirehti julkaisemaan esseen, jossa hän ruoti tätä mielenkiintoista ongelmaa. Hän esitti, että tämä oli jälleen yksi esimerkki siitä, miten suljetuissa ohjelmissa päädyttiin helposti ratkaisuihin, jotka eivät oikeasti olekaan turvallisia ja eivät kestä avointa tarkastelua, ja että jos Quake olisi kehitetty alusta asti avoimen kehitysmallin mukaisesti, olisi tällaiset ongelmat otettu huomioon jo silloin, eikä niitä olisi siksi päässyt syntymään.

Mutta tällä kertaa Eric oli väärässä! Quaken ongelmat eivät johtuneet siitä, että sen tekijät olisivat suljetussa maailmassaan sortuneet tietoturvaa heikentäviin oikopolkuihin. Itse asiassa pelissä ei voinut huijata esimerkiksi lisäämällä itselleen loputtomasti aseita ja panoksia, koska tällaiset asiat oli peliä suunniteltaessa nimenomaan estetty. Kaikki huijaukset (röntgenkatsetta lukuunottamatta) olivat luonteeltaan sellaisia, että niissä pelaaja käytti omaa tietokonettaan eräänlaisena apuvälineenä, esimerkiksi tähtäämiseen. Nämä huijaukset olisivat periaatteessa olleet toteutettavissa jo aikaisemmin ilman lähdekoodiakin, mutta koodin julkistus teki niiden tekemisen tietenkin paljon helpommaksi ja ehkä myös hauskemmaksi.

Itse asiassa Quake-huijauksiin liittyvä ongelma oli toisaalla tiedostettu jo paljon aiemmin. Nimittäin kirjeshakin pelaajat olivat jo kauan sitten huomanneet, että ei ole kiva otella kaveriaan vastaan, jos on epäilys että tämä käyttää pelissä apunaan tietokonetta! Tämän takia kirjeshakki onkin nykyään kovin harvinaista.

Samalla kun opittiin ymmärtämään huijausten luonne ja syyt paremmin, ymmärrettiin myös, että tämä tapaus oli erityinen juuri peleille. Todellisessa elämässähän me käytämme tietokonetta nimenomaan helpottamaan vaikeita tehtäviä. Sotilaatkin käyttävät tietokonetta apunaan tähtäämiseen, aivan kuten Quake-huijarit, eikä se ole kenenkää mielestä epäreilua. Tai jos haluamme pitäytyä rauhanomaisemmissa esimerkeissä, kukaan ei tietenkään syyttäisi minua huijauksesta, jos käyttäisin tietokoneohjelmaa apunani löytääkseni eBay-verkkohuutokaupasta edullisimman vaihtoehdon jollekin tavaralle, jonka haluan ostaa. Juuri sitä vartenhan tietokoneet on keksitty!

Mutta pelimaailma on erilainen. Pelien ideaan liittyy, että kaikki pelaavat samoilla säännöillä, ilman ylimääräisiä teknisiä apuvälineitä. Jos haluaisin matkustaa mahdollisimman nopeasti 42 kilometrin matkan, niin tekisin sen varmastikin autolla tai vaikkapa helikopterilla. Mutta jos kyseessä olisikin maraton-kilpailu, olisi tietenkin huijausta ajaa matka autolla.

Sitä paitsi se olisi kovin tylsää. Ja tähän tulokseen tulivat loppujen lopuksi myös Quake-pelaajat. Pidemmän päälle huijaaminen on tylsää, sillä se vie pelistä kaiken jännityksen. Erään pelaajan neuvo kuulostaa osuvalta: "Minä pelaan Quakea niinkuin yleensäkin kaikkia pelejä. Vain ystävieni kanssa – sellaisten jotka eivät huijaa."

Tuomio: Tarina Quake-huijauksista on mielenkiintoinen, sillä lopputuloksena oli, että Open Source -malli aiheuttaa sellaisia ongelmia, joita suljetulla ohjelmalla ei käytännössä ole. Tapaus kuitenkin rajoittuu juuri verkkopelaamiseen, tai sanotaanko ennemmin "etäpelaamiseen" johon kirjeshakkikin kuuluu. "Todellisen maailman" asioiden parissa toimittaessa vaikuttaisi edelleen siltä, että Open Source -malli johtaa suljettuja ohjelmistoja parempaan tietoturvaan. Lopuksi on vielä todettava, että on kuitenkin olemassa paljon verkkopelejä,43 joiden koodi on avointa, ihan niinkuin edelleen varmaan löytyy niitä, jotka pelaavat kirjeshakkia.

Kaikissa edellä mainituissa tapauksissa on käynyt ilmi, että aiemmin suljettuna kehitetyn ohjelman lähdekoodin julkistaminen ei olekaan niin ruusuista kuin voisi kuvitella. Monen suljetun ohjelman koodi on yksinkertaisesti niin laadutonta, ettei se kestä päivänvaloa. Kaapista paljastuu usein pahojakin luurankoja. Quaken tapauksessa taas Open Source -mallista seurasi täysin yllättäviä ongelmia, joita kukaan ei ollut osannut odottaa.

Nämä kertomukset asettavat mielestäni vaatimukset esimerkiksi Windowsin lähdekoodin julkistamisesta uuteen valoon. Ties mitä luurankoja sieltäkin löytyisi? Microsoft puolustautui aikoinaan oikeudenkäynnissä koodin julkaisuvaatimuksia vastaan sanomalla, että koodin julkistaminen olisi jopa uhka USA:n kansalliselle turvallisuudelle. Open Source -leirissä naurettiin kun tämä kuultiin Microsoftin omasta suusta. "Sitähän me olemme sanoneet koko ajan, että buginen Windows on uhka meidän kaikkien turvallisuudelle!" Mozillan, Firebirdin ja Quaken tarinoista viisastuneina Microsoftin väite on kuitenkin syytä ottaa vakavasti. Tiivistäen voisi sanoa, että tietoturvan kannalta olisi parempi, että suljettuja ohjelmia ei käytetä, mutta kun niitä nyt kuitenkin käytetään, lienee parempi että ne myös pidetään suljettuina.44

Mozilla, InterBase ja Quake edustavat kukin hieman erilaista filosofiaa suhteessa kysymykseen, miksi koodi kannatti julkistaa.

Netscapen johtajat päätyivät julkistamaan Mozillan eräänlaisena puolustuskeinona. Open Source -projektina Mozilla pystyi saavuttamaan sen, mihin Netscape ei kyennyt sitä suljettuna ohjelmistona viemään. Edes Microsoft ei pystynyt murskaamaan avointa koodia. Netscapen tappio oli kuitenkin jo lähellä, koodi avattiin viime hetkessä.

InterBasen tapauksessa taas suojaa hakivat pikemminkin tuotteen asiakkaat. Suljetun ohjelmiston jatkokehityksen lopettaminen on sen käyttäjille aina uhka. Uhka, jolta avoimien ohjelmien käyttäjät välttyvät.

Quaken tapauksessa ei ollut kyse kenenkään suojautumisesta, vaan kyseessä oli ehkä pikemminkin kulttuuriteko. Monia muita pelejä on Quaken jälkeen myös "päästetty vapauteen". Niiden lähdekoodista on iloa faneille, vaikka pelin taloudellinen kukoistusaika on jo kauan sitten mennyt. Esimerkiksi monia pelejä voidaan siirtää uusille alustoille, jos vain lähdekoodi on saatavilla. Vanhat Windows-pelit tulevatkin Linuxiin, tai vanha Commodore 64 -peli Windowsiin. Open Source on siis myös kulttuuriteko!

Vapautetut IV: StarOffice/OpenOffice.org[muokkaa]

Suurin Linux-käyttäjien ja sellaiseksi haluavien ongelma oli pitkin 90-lukua kunnollisen toimisto-ohjelmiston puute. Itse asiassa sellaista ei tainnut olla millekään Unixille edes olemassa. Yliopistojen tutkijat kirjoittivat tekstinsä "koodikielisinä" LaTeX:illa tai HTML:llä käyttäen esimerkiksi Richard Stallmanin ohjelmoimaa Emacs-tekstieditoria. Suurin osa varmaankin käytti ihan vaan Windows-tietokonetta ja siinä joko Microsoftin Wordiä tai Corelin WordPerfectiä, ihan niinkuin yliopistomaailman ulkopuolellakin tehtiin. Toimisto-ohjelman – ja erityisesti tekstinkäsittelyohjelman – puuttuminen olikin helposti ratkaiseva este Windowsista Linuxiin siirtymisessä.

Toimisto-ohjelmien puutetta syntyi tietenkin paikkaamaan joitakin Open Source -projekteja. AbiWord ja Kword ovat suosittuja tekstinkäsittelyohjelmia, kun taas Gnumeric ja Kspread ovat Excel-taulukkolaskennan korvaajia ja KPresenter PowerPointin korvaaja. Microsoft Officen korvaaminen ei kuitenkaan ole mikään helppo tehtävä, ja jos totta puhutaan, niin yksikään näistä projekteista ei vielä tänäkään päivänä ole sillä tasolla, että ne pystyisivät tosissaan kilpailemaan MS Officen kanssa.

Ongelma ei ole siinä, etteikö niillä voisi tekstiä kirjoittaa, vaan siinä, että ne eivät kyllin hyvin osaa lukea Microsoftin Wordillä tehtyjä tiedostoja. Aikakautena jolloin paljon tiedostoja lähetetään sähköpostin liitetiedostoina, on välttämätöntä pystyä virheettömästi avaamaan monopoliaseman saavuttaneen Microsoftin tiedostomuotoja. Koska nämä tiedostomuodot eivät ole julkisia standardeja, ei kilpailevan ohjelman tekeminen ole aivan helppoa, vaan vaatii paljon arvaamista, yritystä ja erehdystä.

Hieman paremmin samaa puutetta paikkasivat suljetut ohjelmistot. Applix oli suosittu toimisto-ohjelmien paketti, jota myytiin aikoinaan monen Linuxin kylkiäisenä. Corelin WordPerfect teki lyhyen Linux-vierailun, ennen kuin Corel lopetti Linux-seikkailunsa äkisti ja jätti WordPerfectin Linux-käyttäjät tyhjän päälle.

Hyvin suosittu oli myös saksalaisen StarDivisionin valmistama StarOffice. Sen suosiota lisäsi myös se, että ohjelma oli yksityiselle käyttäjälle ilmainen. Lisäksi sitä pystyi Linuxin ohella käyttämään myös Windowsissa. Vaikka StarOffice ei koskaan ole ollut yhtä suosittu kuin WordPerfect tai Word, sillä oli kuitenkin kohtuullisen pitkä ja kunniakas historia ja sen ensimmäiset versiot olivat jo DOS-ajoilta asti.

Elokuussa 1999 Sun ilmoitti ostaneensa StarDivisionin ja sen mukana siis myös StarOffice-ohjelmiston ja ilmoitti samalla, että se aikoi julkaista StarOfficen koodin Open Source -lisenssillä. Koska StarOffice jo muutenkin oli suosittu toimisto-ohjelma Linux-käyttäjien keskuudessa, otettiin uutinen ilolla vastaan.

Sun hoiti StarOfficen Open Source -julkistuksen paremmin kuin Netscape ja Borland omat vastaavansa. Kesti lähes vuosi, ennen kuin mitään koodia oikeasti julkaistiin. Tänä aikana koodia siistittiin, ja esimerkiksi saksankielistä dokumentaatiota käännettiin englanninkieliseksi, jotta avoin koodi olisi mahdollisimman monen hakkerin ymmärrettävissä. Aikaa meni myös sellaisen koodin poistamiseen, joiden tekijänoikeudet olivat kolmansilla osapuolilla, ja joita ei sen takia voitu julkistaa Open Source -lisenssillä. Lopulta koodi julkaistiin heinäkuussa 2000 ja lokakuussa julkistettiin OpenOffice.org web-sivut, josta muodostui koodia kehittävän hakkeriyhteisön kotipaikka ja toimisto-ohjelman Open Source -version nimi.45

Myöskään StarOffice ei ollut mikään unelmalahja hakkeriyhteisön vastaanotettavaksi, vaan se oli laadultaan verrattavissa InterBaseen ja Netscapeen. Käyttäjälle näkyvin omituisuus oli se, että StarOfficessa kaikki ohjelmat tekstinkäsittelystä ja taulukkolaskennasta aina omaan sähköpostiohjelmaan ja selaimeen asti olivat yksi ja sama ohjelma. Ja jotta ohjelma näyttäisi samalta sekä Linux- että Windows-käyttäjille, oli sen ympärille rakennettu ihan oma käyttöliittymä, joka korvasi oikean käyttöjärjestelmän aina "Käynnistä"-nappulaa ja tiedostonhallintaa myöden. Vaikka tarkoituksena on ollut helpottaa eri käyttöjärjestelmien eroista johtuvia vaikeuksia, on useimpien kohdalla varmaankin käynyt juuri päinvastoin. StarOffice vaikutti tasapuolisen oudolta sekä Windows- että Linux-käyttäjälle.

Myös OpenOffice oli siis alkuun enimmäkseen siivousprojekti. Selaimesta ja sähköpostiohjelmasta luovuttiin kokonaan, sillä näille oli jo olemassa paremmat Open Source -vaihtoehdot. Yhdeksi möhkäleeksi sullottua toimistopakettia eroteltiin erillisiksi tekstinkäsittely-, taulukkolaskenta- jne. -ohjelmiksi. Sunin huolellinen valmistelu ja sitoutuminen projektiin, sekä muun hakkeriyhteisön valtava kiinnostus tähän tärkeään "puuttuvaan lenkkiin" auttoivat alkuvaikeuksien yli. Jo vuosi OpenOffice.org-projektin perustamisen jälkeen, saatin julkaistua versio "Build 638c", joka oli jo suhteellisen vakaa ja käyttökelpoinen testiversio uudesta avoimesta toimisto-ohjelmasta. OpenOffice 1.0 julkaistiin vappuna 2002. Jo silloin Build 638c:n kaltaisia esiversioita oli www-sivuilta käyty lataamassa yli 6 miljoonaa kappaletta.

Linux on jo pitkään ollut hyvä valinta palvelimen käyttöjärjestelmäksi, mutta pitkin 90-lukua siitä ei ollut vakavasti otettavaksi työpöytätietokoneeksi. OpenOffice on muuttanut kaiken. Jo ennen lopullista 1.0 versiota, alkoivat monet kaupungit ja valtiot selvittämään mahdollisuuksia siirtyä myös toimistojen työpöydillä Linuxia ja OpenOfficea käyttäviin tietokoneisiin. Useat saksalaiset kaupungit Münchenin johdolla ovatkin jo tällaisen päätöksen tehneet. Yritysmaailmassa esimerkiksi Novell on todennut, että suurimpana Linux-yhtiönä sillä on suorastaan velvollisuus näyttää esimerkkiä muille ja aikoo luopua Microsoftin ohjelmistojen käytöstä pikimmiten.

Siirtymistä Microsoft-monopolista avoimuuden maailmaan helpottaa sekin, että sekä Mozilla että OpenOffice toimivat myös Windowsilla. Näin voidaan siirtyminen toteuttaa helposti siten, että ensin siirrytään käyttämään avointa www-selainta, sähköpostia,46 tekstinkäsittelyä ja taulukkolaskentaa, mutta pitäydytään Windowsissa. Kun tämän jälkeen aletaan vaihtamaan kaiken tämän alla olevaa Windowsia Linuxiin, ei käyttäjä oikeastaan huomaa muutosta ollenkaan, vaan jatkaa samojen ohjelmien käyttöä edelleen. Esimerkiksi Novellin siirtyminen tullaan toteuttamaan juuri tällä tavoin. Myös sinä voit helposti ottaa ensimmäisen askeleen kohti avoimempaa tietojenkäsittelyä vaikka heti. Mozillan ja OpenOfficen asentaminen omalle koneellehan ei edes maksa mitään!

OpenOffice oli ratkaiseva edistysaskel Linuxin työpöytäkäytön mahdollistamisessa, mutta lopuksi meidän on vielä esitettävä kysymys, mitä Sun tästä kaikesta hyötyi? Oliko StarDivisionin ostaminen pelkkää hyväntekeväisyyttä vai mahdollisesti kiusantekoa Sunin arkkivihollista Microsoftia vastaan?

Hyväntekeväisyydestä ei ollut kysymys, mutta Sunin suhteella Microsoftiin on voinut olla vaikutusta asiaan. Sunin suhde Linuxiin on ollut vaikea. Linux on Sunin oman Solaris-käyttöjärjestelmän pahin kilpailija, ja syö jatkuvasti yhä suuremman osan Solaris-markkinoista. Tästä syystä Sun on kokenut Linuxin uhkana, ja jotkut pääjohtaja Scott McNealyn älyttömimmistä Linux-kommenteista vetävät jopa vertoja Bill Gatesin kuuluisalle "Linux on kommunistinen ja anti-amerikkalainen järjestelmä" -lausahdukselle.

Työpöytäohjelmistoissa taas tilanne on päinvastainen, sillä siinä Linux ja Solaris ovat yhdessä altavastaajina Microsoftin haastajia. Solariksen työpöytäohjelmat onkin suurimmaksi osaksi kopioitu Linuxin GNOME:sta, mutta ilman toimisto-ohjelmapakettia se oli kuitenkin vielä puutteellinen. Sun lahjoitti StarOfficen Open Source -liikkelle, koska oli ilmeistä, että avoin kehitysmalli oli ainoa mahdollisuus haastaa Microsoft.

Tiedä sitten onko Sunin asenne "pahin vihollisesi on toisaalta paras liittolaisesi" skitsofreenisuutta vai postmodernismia, mutta ainakin OpenOffice on ollut menestys ja se on ollut sitä myös Sunin näkökulmasta. Sun on myynyt omaa StarOffice-versiotaan jo monta miljoonaa, tosin suurin osa näistä varmasti hyvin halvalla, esimerkiksi yliopistoille. Vuoden 2003 lopulla Sun kuitenkin julkisti jymyuutisen. Se oli tehnyt Kiinan valtion kanssa sopimuksen, jonka tavoitteena on jopa 200 miljoonan työpöytäkäyttöön tarkoitetun Linuxin myyminen 50 dollarin kappalehintaan. OpenOfficen, kuten myös Mozillan ja monen muun Linuxin työpöytäohjelmiston olemassolo, olivat välttämätön edellytys tällaisen kaupan tekemiselle ja sisältyivät luonnollisesti myytyyn pakettiin. Kiina-kaupan jälkeen yhtiö on tehnyt lisää Linux-kauppoja eri puolille maailmaa, esimerkiksi Isossa Britanniassa on ollut kysyntää Sunin toimittamille Linux-työpöydille.

Tuomio: OpenOffice on mahdollisesti onnistunein ja varmasti tärkein projekti, jossa vanha suljettu ohjelmisto on julkaistu Open Source -lisenssillä. OpenOffice 1.0:n julkistus poisti viimeisetkin esteet yritysten ja julkishallinnon laajamittaisille Linux-suunnitelmille. Näyttäisi siltä, että OpenOffice tulee osoittautumaan myös Sunin kannalta taloudellisesti onnistuneeksi investoinniksi.

Vapautetut V: Eclipse[muokkaa]

5.11.2001 IBM julkisti lehdistötiedotteen: "40 miljoonan dollarin arvoinen ohjelmisto lahjoitettu Open Source -yhteisölle". Lehdistötiedotteesta kävi ilmi, että kyseessä oli jonkinlainen Java-kielen ohjelmointiin käytettävä ohjelma, mutta tosiasiassa suurin osa hakkeriyhteisöstä, tai muutenkaan IT-alan väestä, ei ollut koskaan kuullutkaan Eclipsestä.

Java-markkinoilla oli jo monta kohtuullisen hyvää ohjelmointiympäristöä. IBM oli tajunnut, että sen oma java-ohjelmointiympäristö, jonka nimi vielä silloin ei ollut Eclipse, ei sen takia ollut mikään järkevä investointi. Sekin oli kyllä ihan kohtuullisen hyvä, mutta oli selvää, että se ei ollut kilpailijoitaan mitenkään ratkaisevasti parempi. Se ei siis tulisi lyömään laudalta kilpakumppaneitaan, vaan pikemminkin oli suuri riski, että kävisi toisin päin.

Toisaalta IBM ei myöskään halunnut luopua ohjelmointityökalusta, sillä se oli välttämätön osa IBM:n tarjonnassa, jonka varsinaisina päätuotteina olivat kalliit Unix- ja Linux-palvelimet, DB2-tietokanta ja Websphere Java-sovelluspalvelin. Asiakkaille olisi vaikea myydä sovelluspalvelinta, jos ei heille samalla voinut tarjota työkalua jolla sovelluskomponentit palvelimelle ohjelmoidaan. Ohjelmointityökalun hankkiminen joltakin kolmannelta osapuolelta – esimerkiksi Sunilta tai Borlandilta – ei myöskään ollut houkutteleva vaihtoehto. Rahaa valuisi turhaan yhtiöstä ulospäin, ja ennen kaikkea, silloin oli vaarassa joutua liian riippuvaiseksi Borland-Inprise-Inprise/Borland-Borland/Inprise-Borland tyylisten yhtiöiden hassuista päähänpistoista.

Mielenkiintoinen tilanne siis. Toisaalta Eclipseä oli pakko kehittää, mutta toisaalta taas siihen investoiminen oli taloudellisesti kannattamatonta. Tähän oli ratkaisuna Open Source.

IBM oli ymmärtänyt Linuxin ja Open Sourcen idean jo ennen Eclipse-julkistusta. Kun monet muut IT-alan yritykset kokivat ilmaiseksi jaettavien ohjelmistojen vakavaksi uhaksi omalle olemassaololleen, oli IBM:ssä ymmärretty, että työnteko ei lopu, vaikka ihmiset siirtyisivätkin Linuxiin. Itse asiassa IBM:llä oli jo kokemusta Linuxista ja nämä kokemukset olivat sellaisia, että asiakkaat ostivat IBM:n palvelimia ihan yhtä paljon kuin ennenkin ja maksoivat niistä ihan yhtä hyvin kuin ennekin, vaikka niissä olikin Linux. Ja itse asiassa ihmiset ostivat IBM:n palvelimia enemmän kuin aiemmin, nyt kun niissä kerran oli Linux. Ainoana erona vanhoihin Unix-palvelimiin oli se, että Linuxin kehitys ei ollut yksistään IBM:n varassa. Toisin sanoen työvoimakustannukset laskivat samalla kuin tulot kasvoivat!

Kun tietoisuus Eclipsestä – ja siitä mikä tai mitä Eclipse oikein oli – lisääntyi, se keräsi ympärilleen lisää kehittäjiä ja paljon käyttäjiä. Tällä hetkellä sitä voidaan jo pitää kiistatta markkinoiden parhaana ja suosituimpana Java-kehitysympäristönä. Siitä on siis hyvin nopeasti kehittynyt menestystarina, paljon nopeammin kuin esimerkiksi OpenOfficesta tai Mozillasta. Javan lisäksi sille on kehitetty moduuleja myös C- ja C++-ohjelmointia varten, ja myös moniin muihin tarkoituksiin, kuten esimerkiksi Python-kielen ohjelmointiin. Open Source -kehitysmalli on siis jälleen näyttänyt vahvuutensa ja rikkautensa ja lyönyt laudalta muut kilpailijat.

Siinä missä OpenOffice paikkasi vakavan puutteen Linux-maailmassa, oli Eclipsen tilanne vähän toinen. Java-ohjelmointityökaluista ei ollut puutetta, niitä oli liikaa! Ne olivat kaikki kohtuullisen hyviä, mutta yksikään ei ollut lähelläkään sitä loistavuutta, mitä Eclipse on tänään. Monen erilaisten työkalujen olemassaolo oli haitaksi kaikille Java-markkinoilla toimiville yrityksille. Ohjelmat olivat keskenään epästandardeja, niistä aiheutui turhia koulutuskuluja ja niin edelleen. Kun kaikki toimijat kokoontuivat yhteisen ja avoimen ratkaisun taakse, päästiin vähemmällä vaivalla nopeasti paljon parempiin tuloksiin.

Useimmat Open Source -projektit ennen Eclipseä olivat olleet yksityisten ihmisten – sellaisten kuin Linus Torvalds – yhteistyöprojekteja tai enimmilläänkin yksityisten ihmisten perustamien voittoa tavoittelemattomien kattojärjestöjen – sellaisten kuin Apache Software Foundation – hallinnoimia. Mozilla ja OpenOffice olivat kylläkin vanhojen emoyritystensä hallinnoimia, mutta ne eivät olleet yritysten välisiä yhteistyöprojekteja, vaan niiden osallistujina oli enimmäkseen yksityisiä ohjelmoijia. Eclipsen taakse IBM oli kuitenkin alun alkaen kerännyt vakuuttavan määrän yhteistyöyrityksiä. Jo ensimmäisessä lehdistötiedotteessa mainittiin 150 yhteistyöyrityksen joukosta erityisesti Red Hat, Rational ja TogetherSoft. Pian mukaan liittyi vielä lisää yrityksiä, muun muassa Oracle ja Borland. On rohkaisevaa huomata, että myös yritykset kykenevät organisaatiotasolla osallistumaan menestyksekkäästi Open Source -projekteihin.

Tuomio: Puolivalmis Eclipse putosi kuin salama kirkkaalta taivaalta Open Source -yhteisön syliin ja siitä kehittyi nopeasti erittäin toimiva ja monipuolinen Java-ohjelmointityökalu, joka löi laudalta lukuisat kilpailijansa. IBM on vanhoista IT-yrityksistä oppinut Open Source -maailman säännöt kaikkein parhaiten ja vanhaksi dinosaurukseksi haukuttu "iso sininen" porskuttaa vahvasti eteenpäin kaikilla rintamilla, käsi kädessä Linuxin pingviinin kanssa.

Vapautetut VI: Blender[muokkaa]

3D-animaatioita tekevä Blender syntyi 1995 hollantilaisen animaatiostudio NeoGeon sisäisenä ohjelmistoprojektina. Se korvasi NeoGeon aiemmin käyttämän animointiohjelmiston, joka myös oli aikoinaan kehitetty yhtiön sisäiseen käyttöön.

Vaikka keskiverto tietokoneenkäyttäjä yleensä mieltää Microsoftin ja muut valmisohjelmistoja tuottavat yritykset ohjelmistotuotannon ruumiillistumaksi, on tosiasia kuitenkin se, että enemmistö maailman ohjelmoijista tekevät juuri Blenderin kaltaisia yritysten sisäisiä ohjelmistoja. Ohjelmoijia on töissä kaikkialla, pankeista ja vakuutuslaitoksista aina elokuvastudioihin asti, koska se mitä näissä yhtiöissä tarvitaan, ei ole ostettavissa kaupan hyllyltä.

Koska Blender oli niin loistava ohjelma, sen tekijä Ton Roosendaal päätti ulkoistaa ohjelman kehityksen erilliseen yhtiöön, jonka nimeksi tuli Not a Number. NaNin oli tarkoitus lisensoida Blenderiä myös muiden animaatiostudioiden käyttöön ja saada tuloja tämän ympärille tarjottavista konsultointipalveluista. Uutta Blenderiä esiteltiin animaatioalan Siggraph-konferenssissa ja se herätti heti suurta kiinnostusta. Pian tämän jälkeen yhtiö onnistuikin keräämään riskisijoittajilta pääomaa yhteensä 4,5 miljoonaa euroa ja kohta Blenderin parissa uurasti jo 50 täyspäiväistä ohjelmoijaa. Ensimmäinen versio – jonka versionumero tosin oli jo 2.0 – julkaistiin kesällä 2000 ja vuoden loppuun mennessä Blenderillä oli jo 250 000 rekisteröitynyttä käyttäjää.

Valitettavasti joku kuitenkin meni pieleen ja pääoma ehdittiin kuluttamaan loppuun ennen kuin oli edes kunnolla päästy vauhtiin. Huhtikuussa Blenderin taakse saatiin kuitenkin uusia sijoittajia ja kehitystä jatkoi uudestisyntynyt, mutta huomattavasti supistettu NaN-yhtiö. Tämä uusi NaN-yhtiö julkaisi puoli vuotta myöhemmin Blender Publisherin, joka oli ajan henkeen sopivasti ja muodikkaasti suunniteltu kolmiulotteisen interaktiivisen median julkaisemiseen webissä. Tuotteen myyntiluvut olivat kuitenkin pettymys ja niin nämäkin sijoittajat päättivät lopettaa yhtiön tukemisen. Yhtiö lopetti kaikki toimintonsa ja sen myötä loppui myös Blenderin jatkokehitys.

Vaikka Blender ei ollut valloittanutkaan maailmaa, oli sen ympärille kuitenkin syntynyt jo uskollinen käyttäjien joukko. Näiden käyttäjien palautteesta rohkaistuneena, Ton Rosendaal päätti yrittää Blenderin pelastamista vielä kolmannen kerran. Ja tällä kertaa hän onnistui.

Ton perusti Blender Foundation -nimisen säätiön ja teki sopimuksen Blenderin oikeudet omistavien sijoittajien kanssa. Sopimuksen mukaan sijoittajat myisivät Blenderin säätiölle 100 000 eurolla GPL-lisenssin ehdoilla, joka voisi siten jatkaa Blenderin kehittämistä Open Source -kehitysmallin periaattein.

Monta miljoonaa menettäneille riskisijoittajille tarjous oli tietenkin 100 000 euroa parempi kuin ei mitään. Heillä ei ollut enää mitään hävittävää. Tonillekaan sopimus ei sinällään sisältänyt mitään riskiä, mutta miten hän saisi koottua vaaditut 100 000 euroa?

Tonin ja kaikkien muiden Blenderiä seuranneiden yllätykseksi ja järkytykseksi Ton ja muut NaN-yhtiön entiset työntekijät saivat summan kerättyä vain seitsemässä viikossa! Sunnuntaina 13. lokakuuta 2002 Blender luovutettiin GPL-lisenssillä Open Source -yhteisön huolehtiviin käsiin.

Open Source -ohjelmistona Blender heräsi uudelleen henkiin. Uusia versioita on jo ehditty julkaisemaan useampia. Käyttäjämäärä on kasvussa ja ohjelman ympärille on syntynyt oma yhteisönsä. Tuhannet käyttäjät osallistuvat keskusteluihin Blenderin www-sivuilla ja irc:ssä. Blenderin www-sivuilta on linkkejä useille sivuille joilla voi käydä ihailemassa Blenderillä tehtyjä kuvia ja lyhytelokuvia. Ohjelmaa voidaan käyttää myös pelien tekemiseen ja joitakin Open Source -pelejä on jo ohjelman pelimoottorin varaan ehditty rakentamaan.

Myös rahoituspuolella Blenderin tekijät ovat siirtyneet perinteisestä riskisijoitusmallista Open Source rahoitusmalliin. Blender Foundationin vuoden 2003 varainkeruukampanjana myytiin uutta Blender-opaskirjaa 3000 kappaleen verran. Vuoden 2004 alussa taas säätiö sai EU:lta tutkimukseen ja tuotekehitykseen apurahoja 140 000 euron verran. Näiden pienten ja suurten tulojen, sekä lukuisten projektiin osallistuvien vapaaehtoisten hakkereiden ansiosta Blenderin tulevaisuus näyttää nyt ruusuisemmalta kuin koskaan.

Tuomio: Tässä luvussa olemme monien esimerkkien kautta pohtineet, onko Open Source -kehitysmallin varaan mahdollista rakentaa toimivaa liiketoimintaa. Monista esimerkeistä huolimatta et ehkä vielä ole täysin vakuuttunut, tai ajattelet korkeintaan, että Open Source voi olla suljetun kehitysmallin rinnalla "ihan ok, ihan toimiva" malli. Tarina Blenderistä kuitenkin pakottaa meidät kysymään asiaa toisin päin. Mitä vikaa on suljetussa ja riskisjoitusvetoisessa "perinteisessä" ohjelmistokehityksessä, joka kahdesti epäonnistui Blenderin kanssa ja melkein tappoi loistavan tuotteen? Tuotteen jolla kuitenkin oli edessään loistava tulevaisuus – kunhan vain löydettiin ensin oikea liiketoimintamalli!

Tie päättyy, matka alkaa (Linux Weekly News)[muokkaa]

"The end of the road" (tie päättyy) otsikoi Linux Weekly News47 yllättäen etusivullaan 25. heinäkuuta 2002. Vuonna 1998 aloittanut Linux Weekly News oli ehtinyt vakiinnuttaa asemansa Linux-yhteisön luotettavimpana, asiantuntevimpana ja analyyttisimpana verkkojulkaisuna. Vaikka se oli nyttemmin siirtynyt Linux Todayn ja Slashdotin tapaan julkaisemaan myös päivittäisiä linkkejä eri Linux-uutisiin, sen tukijalka oli kuitenkin viikottaisessa omia artikkeleja sisältävässä numerossa.

Heinäkuun viimeinen numero sisälsi tavalliseen tapaan Open Source -maailmaan liittyviä artikkeleita: RealNetworksin ilmoituksesta siirtyä Open Source -kehitysmalliin; USA:ssa ehdotetusta lainsäädännöstä, joka antaisi elokuvastudioille ja levy-yhtiöille oikeuden ilman minkäänlaista poliisin tai oikeuden antamaa päätöstä häiritä ja mahdollisesti myös murtautua vapaavalintaisten internet-käyttäjien tietokoneisiin; tietoturvaongelmista PHP:ssa ja SSH:ssa; Linux kernelin cli() ja sti() funktioista sekä Ogg Vorbis 1.0:n ja Debian GNU/Linux 3.0:n julkaisusta. Ja sitten, aivan yllättäen, oli etusivun lopussa juttu otsikolla "The end of the road".

Linux Weekly News, tuttavallisesti LWN, oli tullut siihen tulokseen, ettei bannerimainonta ollut kestävä tapa rahoittaa ilmaista verkkolehteä.48 LWN oli myös jonkun aikaa vastaanottanut lukijoiltaan lahjoituksia PayPal-järjestelmän kautta, ja vaikka näistä saadut tulot olivatkin jonkin verran mainostuloja suuremmat, ei niistäkään ollut viisihenkisen toimituksen elättämiseksi. Harkittuaan vielä mahdollisuutta LWN:n muuttamisesta maksulliseksi verkkolehdeksi, olivat LWN:n tekijät lopulta päättäneet laittaa lapun luukulle. Ensimmäinen elokuuta oli ilmestyvä viimeinen LWN. Mitään ei ollut enää tehtävissä ja päätös oli lopullinen.

Lukijoiden reaktio49 ilmoitukseen yllätti kaikki, niin toimittajat kuin lukijat itsensäkin. Luonnollisestikin arvostetuimman Linuxiin keskittyvän journalistisen julkaisun loppuminen oli kaikille suuri pettymys, jopa shokki. Mutta se millaisia konkreettisia ilmenemismuotoja tämä pettymys sai, oli suorastaan historiallista.

Kirjoittanut 25. heinäkuuta 2002 20:26 UTC (to) other-iain:
Olen lukenut LWN:ää noin 4 vuotta. Arvioisin, että sopiva tilaushinta olisi ollut 30 dollaria vuodessa. Se tekee yhteensä 120 dollaria. Olen jo lahjoittanut 20 dollaria aiemmin, joten 100 on vielä maksamatta. Laitoin juuri nuo 100 dollaria tulemaan PayPalin kautta. Ne ovat maksu saamistani palveluista. olen pahoillani, että lopetatte, mutta ymmärrän syyn. [...] Onnea LWN:n jälkeisiin töihinne. Ilmoitelkaa mihin kirjoitatte seuraavaksi, jotta voimme olla kuulolla.
Kirjoittanut 26. heinäkuuta 2002 0:46 UTC (pe) BogusUser:
Minäkin rekisteröidyin antaakseni lahjoituksen ja kiittääkseni loistavasta työstänne menneinä vuosina. Jos nämä ylimääräiset lahjoitukset eivät ole tarpeeksi, niin voittehan ainakin juoda oluet minun laskuuni.
Kirjoittanut 26. heinäkuuta 2002 14:19 UTC (pe) jgm
Toivottavasti jokin ihme tapahtuu. Olen lahjoittanut 100 dollaria minäkin. Toivottavasti siitä on apua, että pystyisitte jatkamaan. Jos ei, niin kyseessä on myöhästynyt :-( tilausmaksuni loistavista julkaisuista.
LWN on ollut paras paikka seurata GNU/Linux, Free Software ja Open Source Software -maailman tapahtumia. Tulen todella kaipaamaan teitä!! Olen erityisesti nauttinut Kernel-sivun artikkeleista. Torstaipäiväni eivät tule enää olemaan samoja ilman viikottaista LWN:ää!
Oli miten oli, parhaat onnentoivotukset teille kaikille ja kiitokset loistavasta työstänne LWN:n parissa. Toivottavasti löydätte vielä tavan jatkaa.

Seuraavan viikon numeroon mennessä lahjoituksia oli tullut yhteensä 25 000 dollaria! Vaikka tämäkään ei ollut viiden hengen yritykselle kuin puolentoista kuukauden liikevaihto, se sai kuitenkin toimituksen miettimään lopettamispäätöstään uudestaan. Viikon tauon jälkeen LWN päätti sittenkin siirtyä maksulliseksi verkkojulkaisuksi. Päivittäiset uutislinkit ja niiden keskustelufoorumit säilyisivät kaikille avoimina, mutta viikottainen omia artikkeleja sisältävä julkaisu olisi avoin vain tilaajille ja tulisi maksamaan 5 dollaria kuussa. LWN kuitenkin kammosi suljettua mallia niin paljon, että toimittajat päättivät lisäksi, että kaikki viikkoa vanhemmat artikkelit olisivat luettavissa myös muille kuin tilaajille.

Vaikka LWN joutuikin hieman vähentämään vakituisesti kirjoittavien toimittajien lukumäärää ja siirtymään osittain freelancereiden käyttöön, se pystyi tämän jälkeen jatkamaan käytännössä täysin entisellään. Vuoden 2003 aikana LWN osoitti kyntensä, kun SCO väitti, että Linux sisälsi SCO:lta laittomasti kopioitua koodia. Kun SCO:n valheet aluksi menivät muuhun IT-alan lehdistöön täydestä, osasi LWN:n toimitus erottaa jyvät akanoista heti alkuunsa. Kun SCO julkaisi kaksi esimerkkiä "Linuxiin laittomasti kopioiduista" koodinpätkistä, pystyi Bruce Perens yhdessä LWN:n lukijoiden kanssa alle päivässä jäljittämään molempien koodinpätkien todellisen alkuperän ja todistamaan, että toinen oli peräisin jo 70-luvulta ja toinen olikin ilmeisesti – ironista kyllä – SCO:n laittomasti kopioimaa Open Source -yhteisön kirjoittamaa koodia.

Tutkiva journalismi oli osoittautunut hintansa arvoiseksi.

Tuomio: Open Source -yhteisöä on joskus kritisoitu IT-alan vapaamatkustajiksi. Paljon on puhetta vapaudesta, mutta mistään ei olla valmiita maksamaan. Viimeistään LWN:n tapaus osoitti nämä puheet perättömiksi. Linux-käyttäjät eivät ehkä ole valmiit luovuttamaan rahojaan monopolille, jonka ohjelmien hinnasta 90% on ilmaa. Missään tapauksessa he eivät ole valmiita luopumaan perustavista vapauksistaan, kuten lähdekoodin vapaasta jakamisesta. Mutta he ovat valmiita maksamaan jostain, jolla oikeasti on merkitystä heille. 25 000 dollaria LWN:n tilillä todistaa sen.

Kiitos, mutta me haluamme maksaa (Mandrake Club)[muokkaa]

Koska olen itsekin suorittanut siviilipalveluksen, niin tarina Mandrake Linuxin synnystä on aina kiehtonut minua. MandrakeSoftin perustaja Gaël Duval on kertonut, että idea omasta Linux-jakeluversiosta syntyi vuonna 1997, kun hän suoritti siviilipalvelustaan ja hänellä siksi oli paljon vapaa-aikaa. Kuulostaa jotenkin tutulta, mutta eipä vaan itselleni tullut mieleen perustaa tekemisen puuttessa yritystä, joka osaltaan tulisi muuttamaan maailmaa.

Neljästä suuresta Linux-brändistä Mandrake on selvästi nuorin. Gaël julkisti ensimmäisen Mandrake Linuxin kesällä 1998. Hän oli ihastunut KDE-työpöytäympäristöön, josta oli juuri julkaistu versio 1.0. Silloinen markkinajohtaja Red Hat ei kuitenkaan ollut sisällyttänyt KDE:tä omaan Linuxiinsa, koska sillä oli poliittisia erimielisyyksiä KDE:ssä käytetyn Trolltechin Qt-kirjaston lisensoinnista.50 Gaël otti Red Hatin silloisen 5.1 version, lisäsi siihen KDE:n ja teki joitain muitakin lisäyksiä. Hän pisti kokoamansa paketin levitykseen julkiselle ftp-palvelimelle, antoi sille nimen Linux-Mandrake 5.1 ja lähti sen jälkeen parin viikon kesälomalle.

Palatessaan lomiltaan hänen postilaatikkonsa pursusi innostunutta palautetta! Oli selvää, että "Red Hat with KDE" oli osunut jonkinlaiseen tarpeeseen. Yhdessä Frédéric Bastokin ja Jacques Le Maroisin kanssa Gaël perusti MandrakeSoft-nimisen yhtiön jatkamaan työtä Mandrake Linuxin parissa ja jo vuonna 1999 Mandrake oli yksi suosituimpia Linux-versioita, voitti useita palkintoja ja kunniamainintoja ja ylsi lopulta vuonna 2000 USA:n myyntiluvuissa tasoihin markkinajohtaja Red Hatin kanssa.

Vuoden 1999 kolmas vuosineljännes tuotti jo sadantuhannen euron liikevoiton. Aika hyvin pieneltä yksivuotissyntymäpäiviään viettävältä yhtiöltä! Mutta tämä tulisikin jäämään viimeiseksi voitolliseksi sarakkeeksi Mandraken kirjanpidossa pitkään aikaan.

Koska elettiin "uuden talouden" huumaa kuumimmillaan, Mandrake sai nauttia riskisijoittajien yhtiöön kärräämistä rahakasoista. Gaël puhui lehtihaastatteluissa Nasdaqiin listautumisesta. Uusien sijoittajien mukana yhtiöön tuli myös uusi johto, jonka tehtävänä oli pistää sijoitetut rahat pyörimään. Yhtiöön palkattiin runsaasti uusia ohjelmoijia siivittämään yhtiön suositun Linuxin kehitystä. Lisäksi rahaa sijoitettiin uusille toimialoille, muun muassa Linux-koulutukseen ja varsinkin eLearningiin. Verkko-opiskelu olikin vuoden 2000 suurimpia kiinnostuksen kohteita "uuden talouden" liikemiesten joukossa.

"Kokenut ja ammattitaitoinen maailmanluokan johto" – näin Gaël on sarkastisella äänensävyllä päätynyt jälkeenpäin silloista johtoa nimittelemään – teki työtä käskettyä. Mandraken liikevaihto kasvoi räjähdysmäisesti, mutta valitettavasti lähinnä menopuolella. Vain vuosi ensimmäisen voitollisen neljänneksen jälkeen yhtiö teki kolmen kuukauden kirjanpitojaksolla jo 3 miljoonaa euroa tappiota ja seuraavana vuonna lukema oli saatu nostettua jo 5 miljoonaan! Luku on hyvä suhteuttaa siihen, että saman vuosineljänneksen tulot olivat kolmesataatuhatta euroa.

Kun uusi johto vielä ehdotti "kulujen karsimiseksi" oman Linux-version kehityksen lopettamista ja keskittymistä pelkästään eLearningiin, oli alkuperäisten omistajien mitta täysi. Ulkoa yhtiöön tullut johto sai lähteä, ja Gaël otti taas ohjat käsiinsä.

Red Hat oli alusta asti ollut hyvin uskollinen Free Software ideologialle ja julkaissut kaikki omat ohjelmistonsa GPL-lisenssin ehdoilla, mutta Mandrake pani vielä siitäkin paremmaksi. Red Hatilla oli tapana julkaista näytteitä tulevista Linuxeistaan "Rawhide"-nimellä kulkevana pakettina. Mandrake sen sijaan avasi koko kehitysprosessinsa siitä kiinnostuneille ulkopuolisille hakkereille. Kuka tahansa saa osallistua Mandrake Linuxin tulevaisuuden suunnitteluun sitä varten tarkoitetuilla sähköpostilistoilla. Hyvien ideoiden lisäksi vastaanotetaan myös vapaaehtoisten tekemää koodia, vaikka yhtiön omat työntekijät tietenkin tekevät suurimman osan työstä.

Kuulostaako ajatus utopististelta? Tekisitkö sinä ilmaiseksi jotain ja luovuttaisit sen yhtiölle, jotta voit sitten ostaa tekemäsi tuotteen heiltä takaisin? Ei kuulosta kovin uskottavalta ajatukselta, mutta niin vaan Cooker-projektissa oli jo ensimmäisenä vuonna mukana yli 200 innokasta hakkeria. Tiedä sitten onko "Cooker" niin onnistunut nimi tällaiselle projektille – yleensähän sanotaan että mitä useampi kokki, sitä huonompi soppa – mutta sen ansiosta Mandrake Linux on aina ollut hyvin lähellä käyttäjiään ja aina pyrkinyt vastaamaan heidän tarpeisiinsa. Ja juuri tästähän Open Sourcessa on kysymys.

Mandraken strategiaan kuului alusta asti myös jokaisen uuden Mandrake-version kohdalla julkaista netistä ladattavat tiedostot heti kun ne olivat valmiit.51 Tässä se erottui myös edukseen Red Hatista, joka siihen aikaan pimitti netistä ladattavan version julkaisemista siihen asti, että CD-levyt olivat ehtineet kauppojen hyllyille. Gaël selitti lukuisissa haastatteluissa, että hänen mielestään oli yhtiölle eduksi, että uusi versio oli mahdollisimman nopeasti ihmisten käytettävissä, sen sijaan että sitä keinotekoisesti pihdattaisiin monta kuukautta. Sitä paitsi strategia oli tietenkin myös avoimuuden periaatteen mukainen.

Strategia varmasti osaltaan vaikutti siihen, että Mandraken suosio kasvoi niin nopeasti kuin teki. Mutta oliko strategiasta sitten haittaa jälkijunassa tulevien fyysisten CD-levyjen myynnille? Varmasti jonkin verran olikin.

Uskollisimmat käyttäjät kuitenkin ymmärsivät vastavuoroisuuden periaatteen ja marssivat kauppaan ostamaan CD:t pelkästään tukeakseen suosikki-Linuxinsa tulevaisuutta. Itse CD:eillä he eivät tehneet mitään, olivathan he käyttäneet netistä ladattavaa versiota jo useamman kuukauden. He nyt vaan sattuivat ymmärtämään, että ilman myyntituloja heidän suosikki-Linuxinsa ei kauaa pystyisi jatkamaan. Sitä paitsi, kyllähän näin hyvästä tuotteesta maksoi ihan mielellään.

Tästä vastavuoroisuusperiaatteesta kehittyi vähitellen ajatus uudenlaisesta liiketoimintamallista: Mandrake Clubista. CD:t ovat hitaita valmistaa ja monet, jotka niitä ostavat, eivät oikeastaan edes tarvitse niitä vaan ostavat niitä ainoastaan tukeakseen Mandrakea. Miksi siis antaa heille CD:tä ollenkaan, kun senkin valmistaminen kuitenkin maksaa? Mandrake Club on Mandraken käyttäjien kerho, tai oikeastaan eräänlainen "tilausmaksu", vähän samaan tapaan kuin lehteäkin tilataan. Kerhoon voi liittyä maksamalla eritasoisia vuosimaksuja, 60 dollarista aina 1200 dollariin vuodessa. Useimmat käyttäjät maksavat joko 60 tai 120 dollarin vuosimaksun.

Kerhoon kuulumisesta seuraa myös joitain käytännön etuja. Kerhon salasanaa käyttämällä voi helposti ladata itselleen erityisesti Mandrakeen sovitetut versiot Javasta, RealPlayeristä, Flashistä, Acrobatista ja muista vastaavista ohjelmista, jotka ovat ilmaisia mutta eivät kuitenkaan vapaasti levitettävissä. Ilman kerhoa, Mandraken käyttäjä joutuu surffailemaan ympäri Internetiä keräämässä samoja ohjelmia, ja asentamaan jokaisen yksitellen. Erittäin suosituksi on osoittautunut kerhon jäsenilleen tarjoama "RPM Voting" – mahdollisuus äänestää siitä, mitä Open Source -ohjelmia seuraavaan Mandrake Linuxin versioon tulisi sisällyttää. Näin myös ne Mandraken käyttäjät, joiden ohjelmointikyvyt eivät ole Cookeriin tarvittavaa tasoa, voivat vaikuttaa oman Linuxinsa tulevaisuuteen. Mutta näiden ja joidenkin muiden verrattaen pienien hyödykkeiden lisäksi, ei jäsenmaksun maksamisesta ole mitään varsinaista hyötyä.

Tiivistäen Gaël Duvalin argumentti Mandrake Clubin puolesta on siis seuraava: Free Software -ideologian periaatteita noudattaen, me haluamme antaa teille Mandrake Linuxin täysin vapaasti, ilman mitään ylimääräisiä koukkuja. Me haluamme myös antaa tuotteillemme tietoturvapäivitykset täysin vapaasti ja ilmaiseksi, ilman mitään ylimääräisiä koukkuja. Mutta pidemmän päälle emme pysty tekemään tätä, ellei joku maksa työntekijöidemme palkkaa. Pyydämme siksi, että tukisitte Mandrake Linuxia, jonka olemme teille ilmaiseksi antaneet, liittymällä Mandrake Clubiin.

Kuulostaako taas hieman utopistiselta? Etkö usko että joku haluaisi maksaa siitä, että saa kuulua kerhoon, johon kuulumisesta ei ole mitään hyötyä? Aivan kuten Linux Weekly Newsinkin tapauksessa, Mandrake Club on osoittanut, että Linux-käyttäjät ovat valmiita maksamaan ilmaiseksi saamastaan palvelusta, silloin kun palvelu tai tuote on hintansa arvoinen. Vuonna 2003 Mandrake Clubissa oli jo noin 14 000 aktiivista jäsentä ja lisäksi muutama yritysjäsen (joiden jäsenmaksut ovat kalliimpia).

Tämä on pieni määrä jos sitä verrataan siihen, että Mandrake Linuxilla on kaiken kaikkiaan useampi miljoona käyttäjää. Mutta jos nämäkin 14 000 käyttäjää ovat maksaneet keskimäärin 120 dollarin jäsenmaksun, tulee siitä jo 1,68 miljoonaa dollaria vuodessa, mikä ei MandrakeSoftin kokoiselle yritykselle ole mikään pieni summa! Mikä kaikkein parasta, nämä tulot menevät sataprosenttisesti yhtiön ohjelmoijien palkkojen maksuun, sen sijaan että niillä valmistettaisiin CD-levyjä, joita niiden ostaja ei yleensä edes tarvitse.

Vaikka yrityksen lähestulkoon täydelliseen tuhoon ajaneesta johdosta oltiin päästy eroon, ei kaikista vanhoista sitoumuksista päästy irti yhtä helposti. Vanhan johdon tekemiin eLearning-sopimuksiin liittyi maksuvelvoitteita vuosiksi eteenpäin ja vaikka MandrakeSoft saneerasikin toimintaansa rajusti, jouduttiin vanhoista synneistä kärsimään vielä monta tappiollista vuosineljännestä. Mutta Gaëlin pitkäaikainen uskollisuus avoimuuden periaatteelle oli poikinut Mandrakelle joukon uskollisia käyttäjiä, joiden avulla yritys tulisi selviämään näiden vaikeiden aikojen yli.

Kaikkein pahimpina aikoina Mandrake joutui käytännössä kerjäämään lahjoituksia asiakkailtaan. Mandrake ei ikinä listautunut Nasdaqiin, mutta loppuvuonna 2001 osakkeita myytiin vähän tuntemattomamman ranskalaisen Euronext-pörssin kautta yhtiön uskollisimmille tukijoille, omille asiakkaille. Ja pidemmän päälle he ehkä osoittautuisivat paremmiksi omistajiksi kuin "maailmanluokan" riskisijoittajat. Kun osakeannista kerätty pääoma oli lopussa ja velkoja ja maksusitoumuksia riitti aina vaan, joutuivat yhtiön perustajat taas vetoamaan käyttäjiin, jotka taas riensivät ostamaan klubijäsenyyksiä ja muita yhtiön tuotteita. Yhtiö vetosi asiakkaidensa tukeen vielä joulukuussa 2002 ja vielä kolmannen kerran asiakkaat riensivät apuun.

Ensin Mandrake Club ja sen päälle vielä nämä varainkeruukampanjat ja aina vaan Mandrake tuntui löytävän uskollisuutta asiakaskunnastaan. Kovien arvojen IT-alalla moni yritys tuskin uskaltaisi toivoa asiakkailtaan näin paljoa, mutta Mandraken tapauksessa pätee sanonta: sitä niittää, mitä kylvää. Yhtiö oli alusta asti toiminut avoimesti ja reilusti asiakkaitaan kohtaan, nyt asiakkaat auttoivat sitä selviytymään.

Avusta huolimatta MandrakeSoft joutui hakeutumaan tammikuussa 2003 velkasaneeraukseen, suojautuakseen kuukauden sisällä lankeavista viimeisistä eLearning-veloista. Reilu vuosi myöhemmin keväällä 2004 velkasaneeraus saatiin päätökseen ja mikä parasta, yhtiö alkoi myös lähes viiden vuoden tauon jälkeen tekemään taas voittoa. Red Hatin hylättyä kotikäyttäjät keskittyäkseen kalliisiin yrityspalvelimiin, moni entinen Red Hat -käyttäjä on päätynyt Mandraken asiakkaaksi ja yhtiö näyttää pitkästä aikaa taas vahvalta Linux-pelurilta. Saneerausohjelman jälkeiset tilinpäätökset ovat kaikki olleet plussan puolella ja vuoden 2004 yhtiö teki pari isoa Linux-kauppaa Ranskan kahden ministeriön kanssa, laajentaen näin kotikäyttäjien suosikkilinuxista myös rahakkaampiin yrityssopimuksiin.

Tuomio: MandrakeSoft on ollut kaupallisista Linux-jakeluista avoimin ja on vahvasti sitoutunut Free Software -ideologiaan. Yhtiö on myös aikansa lapsi, Internet-kuplan vuodet olivat tähdenlentoa Mandrakelle. Mandrake Club -strategiallaan yhtiö on määrätietoisesti rakentanut samanlaista liiketoimintamallia minkä Linux Weekly News tuli myöhemmin löytäneeksi puolivahingossa. Jos olet avoin, reilu, ystävällinen ja ennen kaikkea asiakkaillesi hyödyksi, he ovat valmiita maksamaan ja tukemaan sinua vaikeidenkin aikojen yli.

Talkoot ja pyykkinaruparadoksi (Debian)[muokkaa]

Tässä luvussa olemme tarkastelleet, miten Open Source -maailmassa toimivat yritykset selviävät taloudellisesti. Muiden joukossa olemme tarkastelleet neljästä tunnetuimmasta Linux-brändistä kolmea: Red Hatia, SUSE:a ja Mandrakea. Luku ei olisi täydellinen ilman neljättä: Debiania.

Debian ei ole yritys. Voiko sitä siis tarkastella liiketoimintamallina? Ehkä ei. Mutta emme voi ohittaa sitä tosiasiaa, että Debian on kuitenkin olemassa. Se ei ainoastaan ole olemassa, se on yksi vanhimpia ja suosituimpia Linux-versioita ja hakkaa monissa tilastoissa kilpailevat Linux-jakelut mennen tullen.

Oletko koskaan asentanut Windows-konetta, tai katsellut jonkun toisen asentavan sellaista? Kun olet asentanut Windowsin, sinulla on toimiva tietokone,52 mutta ei sen enempää. Seuraavaksi sinun pitää asentaa tekstinkäsittelyohjelma (valitse vaikka OpenOffice) ja sähköpostiohjelma (asenna vaikka Mozilla). Mutta tämä on vasta alkua. Mitäs jos tarvitset kuvankäsittelyohjelmaa? Entä toimiiko printterisi? Ja aiotko pelata pelejä? Nämä kaikki pitää asentaa erikseen ja hankkiakin eri paikoista, kun käytät suljettuja ohjelmistoja.

Sen sijaan jos käytät Linuxia ja vapaita ohjelmistoja, kaikki voidaan paketoida kätevästi samaan pakettiin. Kun olet asentanut Linuxin, olet samalla asentanut satoja muita hyödyllisiä ohjelmia, muun muassa OpenOfficen ja Mozillan. Koska ohjelmia saa vapaasti levittää, on Linux-myyjäsi – oli se sitten Red Hat, SUSE, Mandrake tai Debian tai joku muu – voinut koota sinulle kaiken tarvittavan yhteen pakettiin. Ja Linux-tietokoneesi on täysin käyttökunnossa alle tunnissa.

Ja mitattuna mukana tulevien ohjelmien määrällä Debian on ylivoimaisesti suurin: 8710 erilaista ohjelmistoa!53 Ja tämän kaiken voi siis asentaa itselleen ilmaiseksi verkosta tai vaihtoehtoisesti DataClubista saatavilla noin 8 euroa maksavilta CD-levyiltä. 8710 erilaista ohjelmistoa, koottuna nätisti yhteen helposti asennettavaan ja toimivaan pakettiin.

Muut Linux-versiot ovat yleensä saatavilla vain Intelin valmistamille, niin sanotuille x86-arkkitehtuurin tietokoneille ja lisäksi ehkä jollekin toiselle arkkitehtuurille kuten PowerPC (Apple-tietokoneet) tai IA-64 (Intelin uusi 64-bittinen arkkitehtuuri) tai AMD:n Opteronille. Ainakin Red Hat ja SUSE tukevat näiden lisäksi muun muassa IBM:n suurkonearkkitehtuureja. Debian on kuitenkin tässä suhteessa omaa luokkaansa. Se toimii yhdellätoista eri arkkitehtuurilla!54

Debian-projektissa on tällä hetkellä lähes 1000 aktiivista ohjelmoijaa, eli hakkeria. Suurimmalla Linux-yhtiöllä Red Hatilla, on noin 600 työntekijää ja heistäkin vain noin 300 ovat insinöörejä.55

Debian on ei-kaupallinen organisaatio, johon kuuluu Debiania tekevien ohjelmoijien lisäksi muun muassa Debianin www- ja tiedosto-palvelinten ylläpitäjiä ja tietenkin joku, joka on lahjoittanut myös itse palvelimet ja niiden internet-yhteydet, tai ainakin niihin tarvittavat varat. Sitten on lainopillisia neuvonantajia – hekin luonnollisesti vapaaehtoisia – ja käyttöoppaiden kirjoittajia ja käännöstyötä tekeviä.56 Ja tietenkin näin isoon projektiin kuuluu aina hieman byrokratiaa – jopa Open Source -maailmassa – joten Debianilla on myös vaaleilla valittuja johtajia.

Debianin perusti vuonna 1993 Ian Murdock. Linus ja kumppanit olivat tuossa vaiheessa saaneet kernelinsä niin hyvään kuntoon, että Linuxia ja sen päällä ajettavia muita vapaita ohjelmistoja pystyi jo käyttämään. Nämä erilliset vapaat ohjelmointiprojektit olivat kuitenkin hujan hajan ympäri Internetiä, eikä kukaan ollut vielä koonnut niistä yhtenäistä käyttöjärjestelmätuotetta. Vuonna 1993 syntyivät kuitenkin ensimmäiset Linux-distribuutiot, eli Linux-jakeluversiot ja Debian oli yksi niistä.

Koska Linuxin kerneli, bash-komentotulkki, gcc-kääntäjä, emacs-editori ja kaikki muutkin täydelliseen käyttöjärjestelmään tarvittavat enimmäkseen GNU-projektin valmistamat työkalut oli kehitetty avoimella kehitysmallilla, oli Ianille luonnollista, että myös hänen Linux-jakeluversionsa tulisi olemaan avoin. Kaupalliset Linux-yhtiöt tulivat kuvaan ihan vähän myöhemmin. Ja hyvä niin – monimuotoisuus ja vapaushan ovat kantavia periaatteitamme. Muistathan?

Ja niin alkoi pikkuhiljaa kehittymään Debian-projekti57, jossa alati kasvava joukko hakkereita ylläpiti vapaaehtoispohjalta yhä kasvavaa vapaiden ohjelmistojen kokoelmaa, vapaata käyttöjärjestelmää. Yksi projektin aikaisia johtohahmoja oli muuten Bruce Perens, joka on nykyään yksi tunnetuimmista Open Sourcen puolestapuhujista. Brucen jäljiltä Debianista on aina löytynyt muun muassa kattava kokoelma radioamatööreille soveltuvia ohjelmistoja.

Ensimmäinen "valmis" versio Debianista sai (poikkeuksellisesti) versionumeron 1.1 ja tämä historiallinen tapahtuma oli kesäkuussa 1996. Tuolloin siis monet kaupalliset yritykset, muun muassa Red Hat ja SUSE ja myös pahamaineinen Caldera olivat jo päässeet hyvään vauhtiin omien Linux-versioidensa julkaisemisessa.

Debian on olemassaolollaan tasapainottanut Linux-maailmaa, tarjoamalla vaihtoehdon kaupallisille Linux-brändeille. Siinä missä useimmat Linux-yritykset julkaisevat uusia versioita Linuxistaan jopa kahdesti vuodessa, on Debianilla saattanut mennä kaksikin vuotta uuden version julkaisemisessa. Debian on ehkä muita Linuxeja enemmän noudattanut periaatetta "tuote julkaistaan sitten kun se on valmis". Jopa sitten kun Debian vihdoin saa jotain julkaistua, ovat monet ohjelmat jo julkaisuhetkellä suhteellisen vanhoja, sillä Debianissa harrastetaan erittäin konservatiivista testaus- ja laadunvarmistuspolitiikkaa. Osittain hitaus johtuu myös siitä, että Debianin periaatteisiin kuuluu julkistaa kaikki 11 erilaista arkkitehtuuria samanaikaisesti. Useimmat muut Linux-jakeluversiot julkaisevat kunkin arkkitehtuurin version sitä mukaa kun saavat niitä valmiiksi.

Vaikka monet meistä tietokonefriikeistä tykkäämme aina kokeilla koneillamme kaikkea uutta, niin Debianin rauhallinen tahti itse asiassa sopii monille erittäin hyvin. Yritysmaailmassa – jossa ihmiset haluavat tehdä välillä töitäkin – on ihan positiivista, ettei tarvitse yhtenään olla päivittämässä kaikkia yrityksen koneita uusimpaan versioon. Toisaalta Debianin omia tietokonefriikkejä hidas tahti ei haittaa, sillä he käyttävät usein niin sanottua "testing" versiota Debianista. Testing on koko ajan kehittyvä kokoelma ohjelmia, josta loppujen lopuksi kehittyy seuraava Debianin versio. Vaikka se ei ole virallinen versio, on sekin luonnollisesti julkisesti saatavilla, kysehän on Open Source -projektista!58

Ja nyt kun sekä Red Hatin että SUSE:n suunnitelmia on välillä ollut vähän vaikeata arvailla, kun Mandraken tulevaisuus on taloudellisten ongelmien takia ollut vaakalaudalla ja monet pienemmät Linux-brändit ovat ihan oikeasti kadonneet, on Debianin ei-kaupallisuus tuntunut suorastaan kilpailuedulta. Debian ei ole ollut talousvaikeuksissa, sen suunnitelmat eivät ole muuttuneet puolen vuoden välein, eikä kukaan ole yllättäen tarjoutunut ostamaan Debiania – eihän sellainen olisi mahdollistakaan.

Vakautta arvostavien käyttäjien lisäksi on luonnollista, että Debian kiinnostaa varsinkin ohjelmoijia ja tietokonefriikkejä. Tämä näkyy esimerkiksi Debiania asennettaessa. Siinä missä muut Linux-yritykset ovat kehittäneet omia asennusohjelmiaan mahdollisimman automatisoiduiksi ja kivan värikkäiksi, on Debianin asennusohjelmalla ollut tapana kysyä sellaisia mielenkiintoisia asioita kuin: "Mitä kernelin ajuritiedostoa verkkokorttisi käyttää?" tai "Mikä on monitorisi virkistystaajuus?" Todelliset nörtit eivät tiedä mitään hauskempaa kuin vastailla tällaisiin kysymyksiin, mutta toisaalta on kiva että me tavalliset kuolevaiset voimme käyttää jotain mahdollisimman automaattista ja kivan värikästä Linuxia.

Vapaaehtoisten ylläpitämänä jättiprojektina Debian toteuttaa myös Open Sourcen periaatetta yhdessä tekemisestä. Ohjelmoijille ja muille tosinörteille – aina Linus Torvaldsista lähtien – on aina ollut hauskempaa tehdä itse oma käyttöjärjestelmänsä, sen sijaan että ostaisi sen kaupasta värikkääseen pahvipakettiin pakattuna.

Tässä mielessä Debian muistuttaa vähän suomalaista talkooperinnettä. Suomalaiset talkoothan järjestetään silloin, kun suomalainen haluaa rakentaa itselleen vaikka kesämökin jonkin kauniin järven rannalle. Silloin hän ei suinkaan osta valmista jalasmökkiä, joka rekka-autolla tuodaan perille. Eihän siinä olisi mitään hauskaa. Mökki rakennetaan tietenkin talkoilla. Talkoot ovat sitä, että kutsutaan kaikki hyvät kaverit ja pari vähän tuntemattomampaakin tyyppiä ja sitten mökki rakennetaan yhdessä. Talkoiden jälkeen mennään saunaan ja tulevan kesämökin tuleva emäntä tarjoaa työläisille keittoa. Illan päätteeksi saatetaan juoda jopa saunaoluetkin.

Debian-projekti on kuin suuret virtuaalitalkoot. Usein Debianin vapaaehtoistyöntekijät kokoontuvat internetin IRC-keskustelukanaville ja ohjelmoivat sitten yhdessä Debianiin tulevia uusia ohjelmia. Siinä koodaamisen lomassa voi sitten chattailla vähän asiaan liittyen ja vähän asian vierestäkin. Ollaan yhdessä ja pidetään hauskaa. Joku voi juoda oluttakin ja virtuaalisesti skoolata onnistuneen työn kunniaksi. Ja hauskanpidon sivutuotteena syntyy maailman paras käyttöjärjestelmä.59

Mutta palataanpa lopuksi vielä Debianiin liiketoimintamallina. Voidaanko talkoita kutsua liiketoimintamalliksi? Tämän luvun eräänlaisena alitajuisena olettamuksena on ollut, että Linuxin varaan on voitava rakentaa kannattavaa liiketoimintaa, jotta Open Source olisi ajatuksena ensinkään uskottava. Debian (ja Eclipse, Blender, Mozilla ja monet muut tämän luvun esimerkit) kuitenkin todistavat muuta. Debian on olemassa ja sitä käytetään laajasti, mutta kyseessä ei ole liiketoimintaa harrastava yritys.

Me jotka olemme koko pienen ikämme eläneet tässä ylikaupaullistuneessa kapitalistisessa pienessä maailmassamme, olemme unohtaneet, että kaikkea ei voi mitata rahassa. (Enkä nyt puhu ystävyydestä ja rakkaudesta ja sellaisesta, vaan ihan materialistista asioista.) Me ajattelemme, että koska Microsoftin liikevaihto on niin suuri, siitä seuraa loogisesti, että Windows on hyvä käyttöjärjestelmä. Mutta mikä on Debianin liikevaihto? Ei sellaista olekaan.

Olemme unohtaneet, että tietokoneohjelman tarkoitus ei ole tuottaa liikevaihtoa. Tietokoneohjelman tarkoitushan on tuottaa muun muassa kirjoja, kirjeitä, pöytäkirjoja, kuvia, elokuvia, www-sivuja, musiikkia, puhelinluetteloita, tiliotteita ja palkkakuitteja ja muita tarvitsemiamme asioita. Ja kaikkia noita voi tuottaa vaikka Debianilla, siispä Debian on hyödyllinen ja mielekäs otus, joka ei kuitenkaan taida olla liiketoimintamalli.

Tätä mieliämme kahlitsevaa ajattelua on joskus yritetty havainnollistaa niin kutsutulla pyykkinaruparadoksilla. Jos nimittäin menen kauppaan ja ostan pyykinkuivauskoneen, niin jossain jonkun tilaston mukaan nähdään, että Suomessa on sähkönkulutus noussut. Ja näin olen osaltani vaikeuttanut Kioton ilmastosopimuksen Suomelle määrittämien rajojen saavuttamista.60

Jos kuitenkin päätän heittää kuivauskoneeni tunkiolle ja kuivatankin pyykkini ulkona pyykkinarulla, niin missään tilastossa ei sanota, että Suomessa on aurinkoenergian käyttö lisääntynyt. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö pyykkinaru olisi hyvä tapa kuivattaa pyykkiä. Ja tätä juuri on pyykkinaruparadoksi.

Vanha Debian-aktiivi Bruce Perens on ainakin ymmärtänyt pyykkinaruparadoksin opetuksen. Linux-käyttäjän kannaltahan ei ole oleellista, kuinka monta käyttöjärjestelmää hän on ostanut. Oleellista on, että työt saadaan tehtyä. Jotkut Brucen tavanneet yritysjohtajat ovat ilmeisesti tajunneet saman, sillä Bruce on eräiden toistaiseksi nimettömien toimeksiantajien toimesta äskettäin ruvennut puuhaamaan uutta Linux-jakeluversiota nimeltä UserLinux – käyttäjien tekemä Linux. UserLinuxin tavoitteena ei ole myydä mahdollisimman monta Linuxia, eikä UserLinuxin käyttäjien tavoitteena ole ostaa mahdollisimman monta Linuxia, he vain haluavat saada työnsä tehtyä. UserLinuxin tavoitteena on olla Debianin kaltainen kaikille avoin Linux-jakeluversio, mutta siitä on tulossa Debiania karsitumpi ja automatisoidumpi, yrityskäyttöön suunnattu Linux.

Tätä kirjoitettaessa UserLinux oli vielä "pilke Brucen silmäkulmassa" ja nähtäväksi jää miten se loppujen lopuksi konkretisoituu. Red Hatin tuoreimmat muutokset tuotevalikoimassaan ja hinnoittelussaan ovat varmasti osaltaan toimineet kipinänä UserLinux-keskustelulle ja saaneet projektin taustalla olevat organisaatiot ymmärtämään Debianin kaltaisen mallin edut. "Tiedän eräänkin yrityksen61 joka on investoinut miljoonia dollareita Linuxin kehittämiseksi IA-64 prosessoreilla toimivaksi. Erityisesti on mainittava, että Red Hat ei osallistunut tähän työhön ollenkaan. Nyt tämä yritys joutuu ostamaan oman työnsä takaisin Red Hatilta, kalliilla hinnalla ja vieläpä maksamaan kappaleittain,62 käytettäväksi heidän koneissaan." Jonkin verran uskottavuutta projektille tuo se, että Brucen mukaan taustaorganisaatiot ovat luvanneet rahoittaa UserLinuxia miljoonalla dollarilla vuodessa ja kyseiset organisaatiot käyttävät yhteensä noin 50 000 tietokonetta. Nyt ei siis enää puhuta hakkereiden yhteistalkoista ja ajanvietosta, vaan isoista yrityksistä jotka haluavat saada työnsä tehtyä.

Tuomio: Debian on kaksinkertaisesti Open Source. Sen sisältämät ohjelmat kehitetään Open Source -kehitysmallilla, mutta sen lisäksi Debian itse syntyy Open Sourcena. Tuhannen vapaaehtoisen voimin kehitettävä Debian on monilla mittareilla mitattuna suurin Linux-jakeluversio, ja 2000-luvun alkua vaivanneen IT-laman aikana se on jopa ollut taloudellisesti vakain vaihtoehto Linuxin käyttäjille. Debianista ei tämän kirjan tarkasteluperspektiivistä katsottuna yksinkertaisesti löydy pahaa sanottavaa.

Lasitalo, täysin läpinäkyvä yritys (fiktiivinen)[muokkaa]

Mandraken ja Linux Weekly Newsin tapauksessa, kun asiakkaat ovat ruvenneet tukemaan taloudellisesti yrityksiä "ei mistään", eli ei suorana kompensaationa mistään tietystä lukumäärästä tuotteita, on noussut olennaiseksi raportoida näille asiakkaille myös yhtiön taloudellisesta tilanteesta. Viesti asiakkailta on ollut: "Me tuemme teitä mielellämme, mutta teidän pitää kertoa paljonko rahaa tarvitsette." Jotkut ovat jopa menneet askeleen pidemmälle ja ehdottaneet, että yritykset voisivat vaikka julkistaa koko kirjanpitonsa, jolloin kaikki voisivat milloin tahansa nähdä tarkat tiedot siitä, minkälainen taloudellinen tilanne yrityksellä kulloinkin on.

Toistaiseksi yksikään tuntemani yritys ei tällaista ole tehnyt, eikä se pörssiyhtiölle käytännössä kovin helppoa ehkä olisikaan, pörssiyhtiöillehän on tarkat säännöt siitä, mitä milloinkin saa julkisuuteen tiedottaa. Mutta ajatus on kuitenkin mielenkiintoinen. Se ei ehkä ole kaikilta osin täysin realistinen, eikä se myöskään suoraan liity Open Sourceen, mutta käyttäkäämme kuitenkin tämän luvun viimeiset sivut tällaiseen ajatusleikkiin. Jos yritys yrittäisi olla mahdollisimman avoin, kuinka avoin se silloin voisi olla ja mitä kaikkea siitä seuraisi?

Vaikka kysymyksenasettelumme on vähän äärimmäisyyksiä hakeva, se ei ole täysin vailla todellisuuspohjaa. Esimerkiksi Nokiaa on tässä kirjassa aiemmin käytetty esimerkkinä yrityksestä, joka on valitettavan ihastunut salassapitosopimuksiin. Laajaan alihankkijaverkostoonsa päin Nokia ei kuitenkaan ole pelkästään salaileva, päinvastoin. Alihankkijoihinsa päin Nokia pyrkii saamaan molemminpuolisen tiedonkulun toimimaan niin sujuvasti ja avoimesti kuin vain mahdollista.63 Jos esimerkiksi alihankkija pystyisi oma-aloitteisesti seuraamaan kännyköiden myyntilukuja suoraan Nokian tietokannoista, hän pystyisi varautumaan kasvaneeseen kysyntään jo etukäteen, ennen kuin seuraava varsinainen tilaus Nokialta päin tulee. Näin vältytään useilta pullonkauloilta ja pitkä ja monisyinen tuotantoketju hyrrää kuin rasvattu.

Avoimuusajattelumme on siis toisaalta hyvinkin perusteltavissa. Kuinka avoin avoin yritys sitten voisi olla ja mitä siitä seuraisi? Nyt kun IT-firmat rakentavat pääkonttorinsakin pleksilasista, on paikallaan tehdä pieni ajatusleikki: Millainen olisi täysin läpinäkyvä yritys?

Täysin läpinäkyvä yrityksemme ei välttämättä toimisi IT-alalla, mutta sen tuote olisi tietenkin soveltuvin osin Open Source -henkinen.64 Tämä on tietenkin itsestään selvää. Mutta mitä muuta?

No, ensinnäkään sillä ei tietenkään olisi ainuttakaan yrityssalaisuutta. Salassapitosopimukset olisivat kiellettyjä. Mandraken Cookerin tavoin tuotekehittely olisi avointa, esimerkiksi yhtiön sähköpostilistat olisivat avoimia myös yrityksen ulkopuolisille.

Budjetit ja kirjanpito olisivat julkisia, siinä määrin kuin se vain on mahdollista ja järkevää. Esimerkiksi yksittäisten työntekijöiden palkkoja ja sairaslomia ei tietenkään voida julkistaa, mutta muuten kaikki olisi julkista.

Tuotekehityksen lisäksi myös yhtiön hallituksen kokoukset ja muut johtajatason neuvottelut olisivat julkista omaisuutta. Ei siis vain tehtyjen päätösten osalta, vaan myös hylätyt ideat ja keskustelunavaukset kirjattaisiin – tai voisihan ne nykyaikana vaikka videoida.

Noudattamalla tällaisia sataprosenttisen avoimuuden vaatimuksia, syntyisi täysin läpinäkyvä yhtiö. Mikä vastakohta niille Enroneille, joiden pillin mukaan talousmaailma nykyään tanssii. Pleksilasitetut toimistotalot ovat näennäisesti läpinäkyviä, mutta oikeastihan niiden lasipinta ei ole läpinäkyvää vaan seinä on heijastava. Meidän kuvitteellinen yrityksemme taas olisi todellinen, oikeasti läpinäkyvä lasitalo.

Miten tällaiselle läpinäkyvyyttä harrastavalle yritykselle sitten kävisi? Jos Open Source -maailmasta tekemiimme havaintoihimme on luottamista, niin avoimet prosessit yhtiön tuotekehityksessä ja johdossa avaisivat mahdollisuuden yhtiön ulkopuolelta tulevalle yllättävälle avulle. Näin tuote kehittyisi nopeammin ja se olisi ajan mittaan kilpailijoitaan laadukkaampi. Yritys voisi saada täysin uudenlaisia yhteistyökumppanuuksia, tai vaikkapa asiakkailtaan ehdotuksia myyntiorganisaationsa uudistamisesta, samaan tapaan kuin Open Source -ohjelmointiprojekteissa ulkopuoliset lähettävät parannusehdotuksia projektin koodiin.

Toisaalta Open Source -tuote on tietenkin myös kilpailijoiden käytössä ja tämä on yrityksellemme haaste. Avoimuuden periaatetta noudattava yritys ei voi suojautua tekijänokeuksien, patenttien, yrityssalaisuuksien ja muiden perinteisten pihtaamismallien taakse, vaan sen on kohdattava myös kilpailu avoimesti. Tämä pakottaisi yrityksen olemaan jatkuvasti varpaillaan ja jatkuvasti uudistamaan ja kehittämään itseään. Nämä ovat tietenkin sanoja, joita jokainen yritys toistaa jonkinlaisena maagisena mantrana, mutta avoimessa tilanteessa ne ovat todellisia vaatimuksia – elinehtoja.

Sataprosenttisesta läpinäkyvyydestä seuraisi myös joitain yllättäviä ja mahdollisesti hankaliakin tilanteita, joissa yritys joutuisi miettimään liiketoiminnan perusasioita täysin uudesta näkökulmasta. Vähän samalla lailla kuin ensimmäiset Linux-yhtiöt joutuivat miettimään toimintaansa IT-alalla, jossa Open Source oli uusi käsite.

Esimerkiksi tällaisesta uutta ajattelua vaativasta tilanteesta sopisi vaikka tarjouskilpailuun osallistuminen. Tarjouskilpailuthan toimivat niin, että tilaaja vastaanottaa tiettyyn päivämäärään mennessä tarjouksia useilta myyjäehdokkailta. Tilaajalle luovutetut tarjoukset pidetään ensin salassa ja vasta tarjousajan päätyttyä valitaan edullisin tarjous ja työ tilataan sen tekijältä. Salassapidon takia kukaan tarjouksen jättäjä ei voi varmasti tietää kilpailijoidensa tarjouksien sisältöä. Tarjouskilpailun pointtina on muodostaa tarjoajien kesken kilpailutilanne, jotta tilaaja saisi haluamansa tuotteen tai palvelun mahdollisimman edullisesti.

Meidän läpinäkyvyyden periaatetta noudattava yritys olisi kuitenkin tarjouskilpailussa tietenkin muita huonommassa asemassa. Samalla kun muiden tarjoukset ovat salaisia, voisivat muut käydä meidän yrityksen www-sivuilla tarkastamassa johtoryhmän pöytäkirjoista, mihin hintaan aiomme tarjouksen tehdä ja ehkä jopa löytää yksityiskohtaisen laskelman siitä, miten kyseiseen hintaan on päästy. Edullisemman tarjouksen tekeminen olisi silloin tietenkin naurettavan helppoa.

Voi hyvinkin olla, että avoimuutta edustava yrityksemme tämän johdosta häviäisi monia tarjouskilpailuja. Mutta asia ei kuitenkaan ole ihan näin yksinkertainen. Tarjouskilpailujen ongelmanahan on juuri kysynnän ja tarjonnan laista seuraava eräänlainen uhkapeli. Kukaan myyjähän ei todellisuudessa tee tarjousta sen perusteella, mitä kustannuksia tarjottuun työhön liittyy. Sen sijaan myyjät pyrkivät arvailemaan toistensa tarjouksia ja tekevät sitten omansa sen perusteella, mitä uskoavat muiden tarjoavan. Tavoitteena on tehdä mahdollisimman korkea tarjous, joka on kuitenkin niin edullinen että tilaaja valitsee juuri sen. Siksi monet tarjoukset eivät välttämättä ole niin edullisia kuin ne voisivat olla.

Avoin ja läpinäkyvä yrityksemme voikin suojautua tätä ongelmaa vastaan tekemällä aina pelkästään rehellisiä tarjouksia! Rehellisyydellä tässä tarkoitetaan sitä, että yrityksemme päättää tarjouksensa yksinomaan työhön liittyvien kustannusten perusteella ja tekee rehellisesti niin edullisen tarjouksen kuin pystyy, ilman että tarjous olisi kuitenkaan tappiollinen. Nyt, jos löytyy joku, joka tekee vielä edullisemman tarjouksen, ei ole mitään syytä surra menetettyjä kauppoja, sillä eihän tämän halvemmalla myyminen olisi ollut meille kannattavaa kuitenkaan. Toisaalta voi olla, että tarjouksemme on niin edullinen, että kukaan ei pysty sen parempaan. Tällöin olemme täysin ansaitusti voittaneet tarjouskilpailun, salaamatta yhtään mitään!

Jos tilannetta ajatellaan tilaajan, eli asiakkaan kannalta, niin tällainen avoimin kortein pelaava yritys olisi tietenkin erittäin mieluinen yhteistyökumppani. Tilaajan kannalta on tietenkin ikävää, että hänelle tehtävät tarjoukset perustuvat lähinnä arvailuihin siitä, kuinka paksun potin kukin tarjoaja uskoo pystyvänsä tällä kertaa pahaa avistamattomalta asiakkaalta huijaamaan. Tarjoushinnan avoimesti laskeneen yrityksen tarjoukseen taas voi helpommin luottaa. Jos esimerkiksi saisin tällaiselta yritykseltä tarjouksen, jonka loppusumma olisi 1 miljoona euroa ja toiselta, suljetuin kortein pelaavalta yritykseltä tarjouksen jonka loppusumma olisi 999 999 euroa, niin lähinnä nauraisin jälkimmäiselle, mutta valitsisin ensimmäisen.

Tuomio: Tämän kappaleen yritys oli täysin fiktiivinen ja kyseessä on vain ajatusleikinomainen esimerkki siitä, mitä kaikkea avoimuudesta voikaan seurata. Mikäpä minä olen omia ideoitani hyviksi tai huonoiksi tuomitsemaan. Tämän kirjan tavoitteena on ollut herättää ajatuksia avoimuudesta ja tämä kappale on esimerkki sellaisesta ajattelusta ja toimikoon rohkaisuna ja haasteena yhä avoimemmalle ajattelulle lukijan omassa elämässä.

Yhteenveto[muokkaa]

Tässä luvussa on käsitelty useita erilaisia tapauskertomuksia Open Source -maailman yrityksistä ja organisaatioista. Perinteisten IT-yritysten haastaminen avoimuuden pelisäännöillä on pakottanut alan pelureita ajattelemaan liiketoimintaansa uusilla tavoilla ja tästä on syntynyt useita menestyksekkäitä liiketoimintainnovaatioita. Esimerkiksi Linux Weekly Newsin tapauksessa kyse ei edes ole niinkään Open Source -ideologiasta, vaan pelkästään internetiin luonnostaan kuuluvasta avoimuudesta ja pärjäämisestä sen kanssa. Debian ja pyykkinaruparadoksi taas auttaa meitä ymmärtämään, että joskus oikeaa vastausta voi olla vaikea löytää, koska ehkä emme alun perin ole asettaneet kysymystäkään oikeista lähtökohdista.

Olen pyrkinyt tuomitsemaan jokaista esimerkkiä sen mukaan, miten hyvin yritys on onnistunut taloudellisesti, ja toisaalta sen mukaan, miten hyvin esimerkki on sopusoinnussa Open Source -aatteen periaatteiden kanssa. Ajattelin, että näin lopuksi olisi kiva tiivistää tämän pitkän luvun anti kuvana, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.65 Luvun esimerkit on sijoitettu kuvaan niin, että taloudellisesti menestyksekkäät esimerkit ovat ylhäällä ja huonosti menestyneet alhaalla. Open Sourcen periaatteita noudattavat taas ovat oikealla ja pihtaamisen periaatetta noudattavat vasemmalla. AvoinElämä liiketoimintakaavio.png