B. F. Godenhjelm’ille (1893)

B. F. Godenhjelm’ille. (18 7/3 93). Kirjoittanut Irene Mendelin

Sopeihin saata kanteloni kielet,

Runotar Suomen sinisilmäinen!

Käy halki saloin, kierrä ilmapielet,

Tuo suloa sa suvilehtojen.

Kas, lämpöään kun hehkuu nuoret mielet.

Niin sointuun pyrkii sanat sydänten.

Sopeihin siis sa kanteloni laita

Ja johda mua kohti runomaita!

Mun tehtävän’ on tulkita, miks’ täällä

Niin herttaista ja armasta nyt on,

Miks’ riemu soipi niinkuin suvisäällä

Ja joka miel’ on kirkas, talveton. –

Ei ole valtaa lumella, ei jäällä,

Kun kevät käy yl’ lehdon, louhikon.

Ei ole valtaa talvituntehilla,

Kun sydän syttyy, liikkuu laulelmilla.

Ja sydän syttyy sua aatellessa,

Sa opettaja kallis, rakkahin!

Ei ole yhtään tässä huonehessa,

Ken sua ei siunais mielin lämpöisin;

Ja parvet sankat elon aalloksessa

Ne muistaa sua valotuntehin. –

Mit’ antoi sydän, henki ylväs, herkkä,

Se säilyy, vihannoi kuin kevätkerkkä.

Se säilyy, vihannoipi onneks’ Suomen –

Sit’ eipä idän halla panna voi!

Ja raitisna kuin kukkaterttu tuomen

Se sydämmissä versoo, ihanoi –

Ja valvoo, ett’ei sammu kirkas huomen,

Vaikk’ Ukko jyrisee ja myrsky soi.

Se Janus-kasvoin katsoo kaikkialle

Ja toivoo, toimii maalleen armahalle. –

Vähäinen luvultaan on Suomen kansa,

Se miekkavallaks’ ompi mahditon;

Mut hengen työllä sekä aurallansa

Se valon tietä käypi voittohon.

Se suot ja rämeet poistaa saloiltansa

Ja takaloilta öisen pimennon.

Sen sivistyksellä on syvät juuret –

On Kalevalan virret ikisuuret.

Mut yöhön pimeään jos huomen haipuis,

Kuin haipunut se ompi ennenkin,

Vuos’satain sortoon, tuskahan jos vaipuis,

Se sorron alla hehkuis sittenkin.

Ei toivottomaks’ kansa koskaan taipuis,

Joll’ oikeus on elää uljahin.

Se toivois, toimis, poistais ajan öisen –

Ja tietäis kiittää kera Väinämöisen:

Ylhäältä armo tulee suuri, oiva;

Sielt’ työhön, toimehenkin siunaus;

Siell’ oikeudella on tuki, hoiva –

Jumala sorretun on linnoitus.

Hän auttaa, ett’ on laulu Suomen soiva,

Ett’ onnen syttyis pyhä riemastus,

Kun ehjäks’ kerran liittyis Sammon murut,

Kun onnen päivä poistais öiset surut.

On tyttösarja koulun suomalaisen

Edessäs, opettaja arvokas,

Ja kautta kaiken taivaisen ja maisen

Me emme petä sinun toiveitas!

Ylinnä isänmaa on Suomen naisen,

Jos sorrettu se on tai onnekas.

Sydämmen kielenä on Suomen kieli

Ja mieli muuttumatta Suomen mieli.

Lähde: Irene 1893: Koivikossa. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.