Siirry sisältöön

Bagdadin rahankauppias

Wikiaineistosta
Bagdadin rahankauppias.
Arapian kielestä suomennettu.
Kirjoittanut anonyymi


Nimeen Jumalan, armollisen ja laupiaan[1], joka on minun kylläisyyteni ja suuri turvani!

Jumala kyllä hyvin tuntee salaisuutensa ja on kaikkitietävä ja laupias; mutta niin kerrotaan kansan saduissa, että El-Muhta’aded Billaahi oli lahjoitettu älyllä ja oli ylevä sielunsa puolesta ja hurskas. Hänellä oli Bagdadissa kuusi sataa tiedustajaa, niin ett’ei mitään ollut häneltä salattu kansan asioista. Eräänä päivänä läksivät hän ja Ibn Hamdun ulos huvittelemaan itseänsä kansan seassa ja kuulemaan, mitä oli rahvaassa tapahtunut. Keskipäivän helle oli kovin polttava heidän päällänsä. He tulivat nyt kauniille aukkopaikalle, jolloin he kadun päässä näkivät komean ja rakennukseltaan korkean huoneen.

Huoneesta tuli nyt palvelija, ja eräs toinen hänen kanssansa, joka oli näöltään ikäänkuin osanen kuuta[2]. Heistä sanoi toinen kumppalilleen: ”meidän herramme on tänäpäivänä pahalla mielellä, sillä jo on tämä hetki myöhäinen, eikä kukaan ole tullut hänen luoksensa, ja hän rakastaa vieraita.” Tämä hänen puheensa oli Kaliifille mieleen ja hän sanoi: ”tämä on jalomielisyyden merkki huoneen omistajalla, emmekä me voi olla sisään astumatta tänäpäivänä hänen luoksensa, niin että me saamme nähdä hänen jalomielisyyttänsä ja vieraanpitoisuuttaan, ja saamme hänelle hyvän työn tehdä.” Sitten sanoi hän palvelijalle: ”pyydä erästen vieraiden puolesta herraltasi vastaanottoa.” – Kaliifi oli nimittäin sillä aikaa kuin hän tahtoi huvitella itseänsä kansan seassa puettuna kauppamiehen vaatteihin. – Ja palvelija tuli iloiseksi ja astui sisään herransa luo ja kertoi tämän hänelle. Myös hänkin ilostui ja nousi seisalleen, ollen varreltaan kuin baanipuun oksa[3], ja meni itse ulos heidän luoksensa. Hän oli kaunis kasvultaan ja ihana kasvoiltansa. Takki oli hänellä silkkinen ja ruhtinaallinen mantteli kullalla kudottu; sormissansa oli sormuksia kaikista kultakaivoksista ja kalleita kiviä; ja hän oli voideltu hyvänhajullisilla voiteilla; ja nähdessään heidät sanoi hän: ”terve tultuanne, hyvät herrat, jotka osoitatte hyväntahtoisuutta ja hyvänteolla suosittelette meitä.”

”Me kävimme sisään”, kertoo Ibn Hamdun, ”huoneesen ikäänkuin paradiisiin, ja sen keskessä oli puutarha ympäröitty muureilla, joihin oli kuvattuna kaksi kuningasta ollen sodassa toistensa kanssa, ja sotureina oli heillä sekä ratsastajoita että jalkaväkeä ja lentäväisiä, kaikki kullattua. Ja huone ihastutti silmää kauneudellaan, sillä sen seinille oli ripustettu monenlaatuista silkkikangasta kirja-ompeluksien kanssa.” Sohva nostettiin nyt heille ja he istuutuivat sen päälle. Ja El-Muhta’aded alkoi katsella huonetta, mattoja ja esirippuja. ”Ja minä näin”, kertoo Ibn Hamdun, ”kuinka Kaliifin kasvot olivat muuttuneet; minä tunsin hänet sekä leppeänä että vihaisena ollen, ja sentähden sanoin nyt itsekseni: ah, jos tietäisit, mikä hänen on, koska hän on vihastunut! Sitten tuotiin kultavati, jossa me kätemme pesimme, ja sen perästä pöytäliina silkistä, ja kaisloista tehty pöytä, valmiiksi katettuna. Nyt peite otettiin pois, ja katso, siinä oli ruokia, monenkaltaisia kuin kevään kukkaset.

Sitten sanoi huoneen omistaja: ”Jumalan nimessä hyvät herrat, kyllä, totta Jumala, nälkä minua vaivaa; osoittakaa minulle suosionne, Jumalan nimessä, ja olkaa niin hyvät ja syökää!” Ja hän alkoi leikata kananpaistia ja panna sitä eteemme, naureskellen, jutellen, lausuen runoelmia, ja kertoen tarinoita sellaisista asioista, jotka hyvin sopivat seura-elämässä. Sen jälestä tuotiin halvaa[4], joka oli hyvää ja hajullista, monenkaltaisissa kalleissa astioissa. Syötyämme taas pesimme kätemme, jonka perästä meidät vietiin toiseen saliin, joka jo oli priskoitettu ruusuvedellä ja täytetty aloepuun savulla. Täällä oli vateja, täynnä hedelmiä, aprikkoja ja omenia, ja muuten oli paikka silmälle ihastuttavainen. Ja tämän kaiken ohessa, kertoo Ibn Hamdun, ei Kaliifi myhäilekään, on vaan synkän näköisenä, ja kuitenkin on hänellä tapana olla iloinen, sillä hän rakastaa ilomielisyyttä ja riemua, enkä minä tiedä hänen olevan kateellisen taikka väärän. Ja minä sanoin itselleni: ah, jos tietäisit, minkä asian tähden hän on niin ankaran näköinen!

Sitten tuotiin heille viinimaljoja ja niihin kuuluvia kuppeja ja muita tarpeita; ja niissä oli sekaamatonta, hyvänhajullista ja siilattua viiniä. Tuotiinpa vielä pikareita ja kolpakoita kullasta, hopeasta ja beryllistä[5]. Ja heidän eteensä pantiin monenlaatuisia makeisia ja hedelmiä kulta- ja hopea-astioissa. Nyt huoneen omistaja löi sohvaan kaislavitsalla ja katso, jopa aukeni ovi vähäiseen kammariin, josta astui ulos orjattaria paisuvilla rinnoilla, neitosia ikäänkuin aurinkoja ja kukkasia. Yksi heistä oli kanteleensoittaja, toinen cymbaalinlyöjä ja kolmas tanssijatar. Ja he rakensivat telttimajan kultakirja-kankaasta silkkinuorilla ja kultarenkailla. Mutta Kaliifi sitä ei huomainnutkaan, katsoi vaan huoneen omistajaan ja sanoi hänelle: ”oletko sinä korkeata sukua? puhu minulle asioitasi.” Mutta huoneen omistaja ei tiennyt, kuka hänen luonansa oli, ja hän sanoi: ”ei, totta Jumala, en minä ole korkeata sukua, sillä minä olen kauppamiehen säätyä, tunnettu nimellä: Ahmed-ebn-Ali[6] Khorasanista.” Ja El-Muhta’aded sanoi: ”tunnetko minua, mies?” ja hän vastasi: ”hyvä herra, minulla ei ole yhtään tietoja teistä, teidän korkea ylhäisyytenne.” Ibn Hamdun sanoi hänelle: ”sä mies, tämä on Muhta’aded, oikeauskoisten ruhtinas, El-Mutavakkil-ala-Allah’in poika.” Ja mies nousi ylös ja suuteli maata Kaliifin edessä seitsemän kertaa, ja seisoi vapisten pelvosta ja sanoi: ”oikeauskoisten ruhtinas, pyhäin esivanhempiesi uskoon vannoen pyydän, että jos hairaus minulta tapahtui, tahi jos rikoin sinun edessäsi, niin anna se minulle anteeksi.” Muhta’aded sanoi hänelle: ”mitä siihen koskee, jota sinä tehnyt olet, niin älä siitä enää puhu; mutta tässä on toinen seikka vielä. Jos sinä todenmukaisesti siitä minulle kertomuksen annat, niin että siitä vakuutetuksi voin tulla, niin olet sinä käsistäni pelastettu; mutta jos et oikeata asianlaitaa minulle kerro, niin minä sinut pauloitsen selvillä todistuksilla ja rankaisen sinua kipeällä rangaistuksella.” Hän sanoi: ”Jumala varjelkoon minua sinulle valhetta puhumasta.” Ja Kaliifi sanoi: ”huoneesen astuttuani minä koko ajan katselin sen kauneutta, astioita, mattoja ja koristuksia aina sinun vaatteihisi asti, ja katso, heidän päällään on kirjoitettuna esi-isäni Mutavakkil’in nimi.” Mies vastasi: ”niinpä onkin, sä oikeauskoisten ruhtinas, sinulla on oikein ja totisuus on sinulle rakas, eikä sun edessäsi valehdella voi.” Kaliifi käski hänet istumaan, ja hän istuutui, ja Kaliifi sanoi: ”kerro minulle.”

Ja mies sanoi: ”niin, o oikeauskoisten ruhtinas – vahvistakoon Jumala sinua avullansa[7] – tiedä siis, ett’ei Bagdadissa löytynyt yhtäkään rikkaampaa miestä kuin minun isäni; mutta käännä puoleeni korvasi ja huomiosi. Minun isälläni oli puoteja rahankauppiasten, haju-aineiden ja silkinkauppiasten toreilla, jokaisella yksi, ja jokaisessa heistä yksi hoitaja, ja tavaroita kaikenkaltaisia. Rahankauppiasten torilla oli hänellä kaunis kammari puodin takana; sillä puoti oli myömistä ja ostamista varten, mutta kammari yksinäisyyttä varten, hänen siellä saadakseen olla yksinänsä. Hänen omaisuutensa kasvoi yhä kasvamistaan, eikä hänellä muuta poikaa ollut kuin minä ainoa. Minua hän rakasti ja oli hellä minua kohtaan, hemmoitellen minua siihen asti kuin isoksi kasvoin. Kuin nyt aika oli että kuolema alkoi lähestyä häntä, kutsui hän minut luoksensa, ja käski minun kunnioittamaan Jumalata, Häntä ylhäistä; ja neuvoen minulle kaikki mitä jälkeensä jätti, käski hän minun tottelemaan äitiäni ja olemaan kuulijainen hänen sanallensa. Sitten kuoli hän Jumalan laupiuteen – mutta varjelkoon Jumala teitä, meidän herraamme, oikeauskoisten ruhtinas!

Nyt aloin minä syödä ja juoda, ja otin luokseni kumppalia ja ystäviä; ja vaikka äitini kyllä nuhteli minua ja moitti elämätäni, niin en kuitenkaan kuunnellut hänen puhettansa, siksi kuin koko omaisuuteni hävisi. Minä möin kaikki huonekaluni, eikä minulle muuta jälelle jäänyt kuin huone, jossa asuin, ja joka oli hyvin kaunis. Silloin sanoin minä äidilleni: ”minä tahdon myödä huoneeni.” Hän sanoi: ”oi, poikani, sinä teet sekä itsesi että minut häpeän alaiseksi, ja heität minut turvattomaksi, tietämättäni, mihin paikkaan minä voin pakoni ottaa.”. Minä sanoin hänelle: ”toisella osalla sen hinnasta, tahdon ostaa toisen huoneen ja tähteellä kauppaa pitää.” Ja äitini sanoi: ”kuinka paljosta mietit sen myödä?” Minä vastasin: ”viidestä tuhannesta dinaarista[8], ja tuhannella dinaarilla siitä tahdon ostaa huoneen.” Hän kysyi nyt: ”myötkö huoneen minulle siitä samasta?” johon vastasin: ”myön”. Nyt meni hän erään padan luo, nosti pois kannen siitä, ja katso, sen sisässä oli posliini-astia, jossa oli viisituhatta dinaaria, ja siltä näytti minusta, ikäänkuin koko huone olisi ollut kultaa.

Sitten sanoi äitini minulle: ”älä sitä luulekaan, armas poikani, että tämä on sinun isäsi omaisuutta; ei, totta Jumala, rakas poikani, tämä on minun isäni jälkeenjäänyttä omaisuutta; minä olen tallettanut sen tämänkaltaista hätää varten kuin tämä on.” Ja minä, o oikeauskoisten ruhtinas, – jatkoi mies kertomustaan – minä otin rahat häneltä, ja käännyin taas samaan syömiseen, juomiseen ja seurustelemiseen kuin ennenkin, siksi kuin ne viisi tuhatta dinaaria loppuivat.

Ja minun äitini varoitti minua, mutta minä en kuunnellut hänen varoituksiansa; ja kuin rahat olivat loppuneet, sanoin minä: ”äitini, minä tahdon myödä huoneen.” Hän sanoi: ”etkö sinä jo myönyt sitä minulle; kuinka voit katsoa sen myömistä toisen kerran luvalliseksi?” Minä vastasin: ”älä estele, minun täytyy se myödä.” Ja hän sanoi: ”myö se minulle eräällä ehdolla.” Sitten toi hän minulle viisitoista tuhatta dinaaria, sillä ehdolla että hän itse saisi hoitaa raha-asioitani. Siihen minä myönnyin, ja hän etsi isäni kaupanhoitajia ja antoi jokaiselle heistä tuhat dinaaria, mutta minulle antoi hän viisituhatta.

Minä menin nyt kammariini ja kumppalini tulivat minun luokseni, ja ihmiset ostivat minulta ja minä ostin heiltä. Mutta voittaminen ja elatukseni pyyntö tuli minulle mieluisaksi, ja omaisuuteni kasvoi. Kuin nyt äitini näki minut tässä tilassa, näytti hän minulle laatikoita, joissa oli kalleita kiviä ja astioita kullasta ja hopeasta. Tämän ajan perästä tuli minulle omaisuuteni takaisin, joka oli hävinnyt, ja lisäksi vielä enemmänkin. Tällä kannalla olin jonkun ajan, niin kerran teki mieleni katsomaan sitä puotia, joka minun isälläni oli rahankauppiasten torilla, ja koska se oli minulle mieleen, muutin minä kaluni sinne, ja voitto siellä oli suurempi kuin ennen. Kaupanhoitajani tulivat myös luokseni, ja heille annoin minä tavaroita. Sitten rakensin vielä puodin viereen toisen kammarin.

Ja siinä istuessani joka päivä, o oikeauskoisten ruhtinas, tuli sinne kerran eräs orjatar, jota kauniimpaa silmä ei voi nähdä, ja hän sanoi: ”onko tämä Scheikhi Abu L’Hasan Ben Ahmed El-Khorasanin huone?” Minä vastasin: ”on.” Hän sanoi: ”missä hän itse on?” Ja minä sanoin: ”minä se olen.” Ja minä ihastuin, o oikeauskoisten ruhtinas, ja tajuni katosi hänen kauneutensa ja ihanan näkönsä tähden. Hän istuutui ja sanoi minulle: ”sano pojallesi, että hän minulle lukee kolmesataa dinaaria.” Sen minä tein ja tämä luki ne hänelle, joka ne otettuaan meni pois. Mutta minä kummastuin mielessäni, ja poika sanoi minulle: ”tunnetko hänet?” Minä vastasin: ”en, totta Jumala.” Ja hän sanoi: ”miksi siis käskit minun hänelle lukemaan rahat?” ”En jaksanut silloin”, sanoin minä, ”vallita ymmärrystäni sen ihanuuden tähden, joka minut sokeaksi teki, enkä ollut herra oman itseni yli.” Minun tietämättäni nousi poika ylös ja seurasi naista. Pian palasi hän kuitenkin takaisin luokseni itkien, ja hänen kasvoissansa oli korvapuustin ja iskun jälkiä. ”Mikä sinun nyt on?” kysyin minä, ja hän vastasi: ”minä seurasin tyttöä, saadakseni nähdä minne hänen piti menemän, ja havaittuansa minut kääntyi hän minuun, antaen minulle tämän korvapuustin, jolla hän oli puhkaista silmäni.”

Kuukauden sitten odotin, jatkoi kauppamies, näkemättäni häntä, o oikeauskoisten ruhtinas, ollen rakastuneena häneen, ja nähden hänet joka yö unissani. Kuin nyt kuukaus kulunut oli, tuli tyttö taas ja astui sisään tervehtien minua, ja minä olin lentää ilosta ja riemusta. Hän sanoi minulle: ”mitä sanot siitä veijarista, joka otti sinun rahasi ja meni tiehensä?” – ”Totta Jumala, hallitsijattareni”, sanoin minä, ”minun rahani, elämäni, kaikki on sinun omasi.” Hunnun otti hän nyt silmiltänsä, vapaasti hengähtääksensä, ja koristuksia liekkui hänen rinnoillansa. Sitten sanoi hän minulle: ”lue minulle kolmesataa dinaaria.” Kuullen ja totellen luin minä hänelle rahat, jotka hän otti ja läksi pois. Pojalle sanoin minä nyt: ”mene ja seuraa hänen perästänsä.” Poika meni, mutta tuli takaisin lyötynä.

Taas odotin jonkun ajan, ilman hänen tulemattansa, siksi kuin hän eräänä päivänä jälleen tuli. Astuen sisään istuutui hän ja jutteli tunnin ajan. Sitten sanoi hän minulle: ”lue minulle viisisataa dinaaria.” Mutta nyt olin rahani tarpeessa ja tahdoin sentähden sanoa hänelle: minkä tähden pitää minun antaa rahani sinulle? vaan sydämeni tunteet estelivät minulta sanat. Ja kuin minä näin hänet, o oikeauskoisten ruhtinas, niin jäseneni vapisivat, ja ihoni kalmistui, ja minä unhotin sen, mikä minun sanoa piti. Ja minun suhteeni kävivät silloin nuot erään runoilijan sanat toteen:

”Ah, niin tosin on, jos mä
Hänt’ äkkiä nähdä saan,
Niin kohta ma ihastun,
Niin ett’ olen nääntyä,
Ja määräyksestäni
Mä huoli en ensinkään,
Ja mietteeni muistan ma
Kuin poissa jo onkin hän.”

Minä annoin hänelle viisisataa dinaaria, jotka hän otti, mennen tiehensä. Meninpä nyt itse seuraten hänen jälestänsä, siksi kuin hän tuli kalleittenkivien torille, jolloin hän meni erään kauppamiehen luo ja otti häneltä päärly nauhan viiden sadan dinaarin edestä. Mutta kääntyessään näki hän minut, ja sanoi: ”anna minulle vielä viisisataa dinaaria”, ja minä sanoin miehelle: ”kirjoita minun nimelleni viisisataa dinaaria.” Mies nousi ylös palvellakseen minua ja sanoi: ”minä olen kuulijainen ja tottelen.”

Sitten seurasin minä naista, joka meni haju-aineiden kauppamiesten luo ja otti heiltä myskiä ja ambraa kolmen sadan dinaarin edestä, ja sanoi minulle: ”anna ne hänelle.” Siitä läksi hän pois ja minä seurasin häntä, kunnes hän tuli Tigrisjoen rannalle, josta hän astui veneesen. Mutta minä kumarsin hänelle, suudellen maata; ja hän pakeni rannasta myhäillen. Siinä seisoin katsoen hänen jälkeensä, siksi kuin hän tuli siihen linnaan, jossa hän asui. Sitä katselin minä, ja se oli Mutavakkilin, silloisen Kaliifin, linna. Hämmästyneenä jäin siihen seisomaan epähuomiollisena sydämeni ja ymmärrykseni puolesta. Takaisin palatessani kaikki maailman surut valloittivat minut, sillä hän oli jo saanut kolme tuhatta dinaaria, enkä minä tiennyt minkä tähden, o oikeauskoisten ruhtinas. Itsekseni ajattelin: nämä rahat ovat kaiketi kadonneet minulta; ja minä menin äitini luo ja kerroin hänelle tämän kaiken. Ja hän sanoi: ”Jumala varjelkoon sinua, poikani, asettaumasta häntä vastaan, sillä silloin täytyy sinun kuolla.”

Mutta istuessani puodissani, tuli kaupanhoitajani haju-aineiden-kauppiasten torilta minun luokseni, ja hän oli vanha kunnioitettava mies. Hän sanoi: ”hyvä herra, kerro minulle asiasi”; ja minä kerroin hänelle sen, mikä oli minulle naisen kanssa tapahtunut. Ja hän sanoi: ”hyvä herra, se on yksi linnan orjattaria, ja on Mutavakkilin hellimmin rakastettu, eikä hänelle voi mitään tehdä. Siis anna ne rahasi Jumalan haltuun, äläkä niistä enää lukua pidä. Älä anna sydämesi askaroida hänen kanssansa; mutta jos tahdot vihanpitoa hänen kanssansa, niin anna minulle tieto siitä, että minä voin sinulle soveliaan ja hyvän asian toimeen panna, ett’et sinä hukkuisi.” Ja minä sanoin hänelle: ”niin, totta Jumala, sydämessäni on hänehen palava rakkaus.” Sitten meni hän pois jättäen minut siihen.

Kuukauden odotin taas loppuun, ja silloin tuli nainen jälleen, josta minä kovin ilostuin. Hän sanoi nyt minulle: ”mikä pakoitti sinua seuraamaan minua?” Minä vastasin: ”ne tunteet sydämessäni, jotka minulla on sinua kohtaan.” Ja minä itkin hänen edessänsä, ja hän itki myös sääliväisyydestä minua kohtaan, ja sanoi: ”ei voi yhtäkään tunnetta löytyä sinun sydämessäsi, joka ei olisi vielä suurempi minun sydämessäni; mutta mitä on minun tekeminen, sillä ei minulla ole yhtään tilaisuutta saada nähdä sinua, enemmän kuin vaan kerran kuukaudessa. Sen perästä ojensi hän minulle paperilevyn, sanoen: ”ota linnan hoitajalta se, mikä siihen on kirjoitettu.” Minä vastasin: ”minulla ei ole tarvis rahoja, vaan rahani, elämäni ja kaikki tahdon uhrata sinun edestäsi.” Hän sanoi: ”tästedes tahdon minä toimeen panna asian, jonka kautta sinä voit minua kohdata, vaikkapa vaikeata onkin.” Sitten otti hän jäähyväiset ja meni pois. Minä läksin tuon vanhan hajuaineiden-kauppiaan luo ja kerroin hänelle tämän asian kokonaan, ja hän tuli minun kanssani Mutavakkilin huoneen luo, ja minä näytin hänelle portin, jonka läpi nainen oli sisään mennyt. Hän seisoi siinä kummastuneena, miettien viekkautta, jota hän tahtoi tehdä, ja silloin sai hän nähdä erään räätälin, joka läheni porttia, ja hänen kanssansa joukko käsityöläisiä. Nähtyään ne sanoi hän: ”tuon räätälin kautta voit sinä tarkoituksesi saavuttaa, jos ylhäinen Jumala sen niin tahtoo. Revi siis rikki vaatteesi ja mene hänen luoksensa, että hän ne kiinni ompelee, ja kuin hän sen on tehnyt, anna hänelle kymmenen dinaaria.”

Niinkuin hän minua neuvoi, menin minä nyt ja otin kaksi vaatetta kreikkalaista kirjakangasta ja vein ne räätälille sanoen: ”ja’a nämä neljään kappaleesen, kaksi leveämpää ja kaksi kapeampaa.” Kuin hän oli sen tehnyt, antoi hän ne minulle takaisin, vaan minä sanoin hänelle: ”ota ne itsellesi ja läsnäolijoille, olkoonpa sitten scheikhi[9] tahi porttivahti. Sitten jäin vielä hänen luoksensa istumaan ja pitkitin kanssapuhetta hänen kanssaan. Vielä toisenkin vaatteen minä revin rikki hänen edessänsä, ja kuin hän senkin oli ommellut, pani hän sen riippumaan puotiin, että jokainen ohitse mennessään näkisi sen. Ja jokainen, joka tuli ulos Kaliifin linnasta, katseli niitä ihastuen, ja minä annoin jokaiselle, minkä hän vaan tahtoi. Mutta eräänä päivänä sanoi räätäli minulle: ”minä tahtoisin, että sinä todenmukaisesti kertoisit minulle itsestäsi, sillä sinä jo olet repinyt rikki sata kappaletta, joista jokainen maksaa kokonaisen omaisuuden, ja suurimman osan olet niistä muille lahjoittanut; tämmöinen menetys ei ole kauppamiehen tapaa, sillä hän antaa arvon dirhemillenkin[10]. Sano minulle, kuinka isot omaisuutesi varat ovat, ja kuinka suuri voittosi on vuodessa. Kerro se minulle todenmukaisesti, että minä voin sinua auttaa, sillä muuten kohta köyhdyt. Totta Jumala, etköhän sinä ole rakastunut?” Minä siihen vastasin: ”olen kyllä.” – ”Mutta kehen?” kysyi hän. Ja minä vastasin: ”erääsen linnan orjattarista.” Ja hän sanoi: ”kirotkoon Jumala heitä, sillä alinomaa he miehiä ihastuttavat; mutta kuka se orjatar sitten on?” Minä vastasin: ”en minä häntä tunne.” Nyt käski hän minun selittämään hänen näkönsä, jonka tehtyäni hän sanoi: ”ah, voi! hän on Kaliifi Mutavakkilin kanteleensoittaja, hänen hellimmin lemmittynsä. Mutta hänellä on valkeaverinen orja; hänen ja sinun välillä minä tahdon ystävyyden rakentaa, niin että sinä hänen kauttansa voit kanssakäymistä pitää neitosen kanssa.”

Meidän näin puhuessamme tuli vastamainittu orja ulos linnasta kantaen koreita vaatteita, ja oli näöltään kaunis kuin täysikuu. Mutta minun edessäni maassa oli kappaleita kaikenlaista kirjakangasta, ja hän seisattui katsomaan niitä. Minä nousin ylös häntä tervehtäen; ja hän kysyi: ”kuka sinä olet?” johon minä vastasin: ”minä olen kauppamiehen säätyä.” Sitten sanoi hän: ”myötkö näitä?” ja minä sanoin: ”myön.” Nyt otti hän niistä viisi kappaletta kysyen niiden hintaa. Minä vastasin: ”ne jääköt sinulle lahjaksi ja ystävyyden osoitteeksi meidän välillämme”; ja hän otti ne ilostuen. Mutta minä nousin ylös ja menin kotiini, ja otin hänelle lahjoittaakseni vaatteita, sormuksia ja kalleita kiviä noin tuhannen dinaarin hinnasta, ja vein ne hänelle; ja hän otti ne minulta. Eräänä päivänä laski hän minut sitten kammariinsa linnassa ja otti minut hyvin vastaan. Kuin me sitten olimme kahden kesken, sanoi hän minulle: ”millä nimellä sinä olet tunnettu kauppamiesten seassa?” – ”No, olenpahan vaan yksi mies heidän joukostansa”, vastasin minä. Mutta hän sanoi: ”jo on asiasi minussa epäluuloa herättänyt”; ja minä sanoin: ”kuinka niin?” Ja hän sanoi: ”sillä sinä olet minulle lahjoittanut niin monta kuninkaallista lahjaa, joilla olet sydämeni voittanut, ja jo on koko sinun asiasi minulle selvänä, ja minä tiedän, että sinä olet Abu L’Hasan, rahankauppias Khorasanista.” Nyt purskahdin minä itkuun ja hän sanoi: ”miksi itket? Se jonka tähden itket, hänellä on tunteita, samankaltaisia kuin sinulla, mutta vaan suuremmassa määrässä, eikä hän sinua koskaan ole unhottava, sillä hänen sydämessään on suuri rakkaus sinuun. Ja tiedä se, että hänen suhteensa sinuun on jo tuttu asia kaikille linnan orjattarille. Mitä tahdot nyt?” sanoi hän vielä. Ja minä sanoin hänelle: ”että annat minulle apua onneni saavuttamiseen.” Ja vannoen lupasi hän minua auttaa huomeispäivänä, jonka perästä minä menin kotiini. Aamulla noustuani ylös menin taas hänen luoksensa ja astuin sisään kammariin. Kuin hän nyt tuli sisään, sanoi hän: ”tiedä se, että menneenä yönä vapaaksi päästyäni hänen palveluksestaan, kerroin minä hänelle sinusta kaikki tyynni, ja sen mikä sinulla mielessä oli, ja hän ilostui; mutta nyt pitää sun istua minun luonani iltaan asti.” Kuin sitten yö oli, toi palvelija minulle kultaiset liivit ja silkkitakin ja kuninkaallisen manttelin ja kalleita arvomerkkejä, ja puki ne minun päälleni ja suitsutti minua hajusavulla; ja katsoessani itseäni olin aivan Kaliifin näköinen.

Ja hän vei minut linnan porstua-käytävään, – jatkoi kauppamies – jossa oli kammareja kahden puolen, ja sanoi minulle: ”nämä ovat valittujen orjattarien kammarit, ja kuin menet niiden ohitse, niin pane joka kammarin ovelle yksi helmi, näitä rubiinia, sillä niin on Kaliifin tapa tehdä joka yö, siksi kuin tulet toiseen käytävään, joka on oikealla kädellä, ja jossa olet näkevä erään kammarin, jonka ovessa on marmori kynnys. Siihen tultuasi kolkuta ovea kädelläsi, ja jos tahdot, niin pidä luku ovista, sillä se on se ja se ovi, ja astu sisään, niin saat nähdä ystäväsi odottamassa sinua. Mutta mitä poislähtöösi tulee, niin todesti tehköön ylhäinen Jumala minulle helpoksi auttaa sinua, vaikkapa sitten kirstussakin olisit poisvietävä; ja minä olen Häntä kiittävä.” Sen sanottuaan läksi hän pois jättäen minut sinne. Ja minä rupesin lukemaan ovia, ja panin joka ovelle yhden rubiinihelmen, niin usein kuin oven luokse tulin. Mutta käytävän keskellä ollessani huomasin kovan pauhinan ja metelin, ja valon noin sadasta tulisoitosta ja kynttilästä; ja valo läheni minua. Katsellessani sitä näin Kaliifin tulevan, ja hänen ympärillänsä koko joukko orjattaria, kynttilät kädessä. Ja minä kuulin yhden orjattaren sanovan ystävällensä: ”katso, sisareni, meillä on kaksi Kaliifia; toinen Kaliifi on jo käynyt minun oveni ohitse, ja minä tunsin hajun hänen hajuvesistänsä ja kuulin hänen heittävän helmiä tapansa mukaan, ja nyt näen valon ja toisen Kaliifin sen kanssa, enkä, totta Jumala, tiedä, mitä tämä merkitsee, sillä ei kukaan muu kuin Kaliifi uskalla tulla tällä arvomerkillä. Ja mitä tähän Kaliifiin tulee, jonka edessä orjattaret ovat, niin on hän jo ihastuttanut sekä minua että meitä kaikkia.”

Mutta valo tuli lähelle minua, – jatkoi kauppamies – ja jäseneni vapisivat ja tajuni katosi; ja yksi palvelija huusi orjattarille: ”kääntykää tännepäin”, ja he kääntyivät sinnepäin ja astuivat erääsen kammariin. Sitten tulivat he sieltä ulos ja Kaliifi läheni minun lemmittyni kammaria, ja minä kuulin hänen sanovan: ”kenen tämä kammari on?” Ja he sanoivat: ”Schatscharat Eddurin.” Ja hän sanoi: ”kutsukaa häntä”, ja nainen tuli ulos ja suuteli hänen jalkojansa. Mutta jo oli Kaliifi tullut lähelle sitä ovea, jonka takana seisoin, ja minä kauhistuin ja pelkäsin, että joku minut näkisi. Kaliifi sanoi nyt naiselle: ”oletko yhtään juonut tänä yönä?” Tämä vastasi: ”en, sillä koska minä en ollut lähellä sinua, enkä nautinnut katsantoasi, niin en voinut juodakaan; – ei juomista löytynyt, eikä se olisi minusta maistanutkaan.” Ja Kaliifi myhäili ja neidon puhe oli hänelle mieleen, ja hän sanoi palvelijalle: ”ota hänelle aarre-aitasta eräät kaulakäädyt ja anna ne hänelle.” Sitten sanoi hän neidolle: ”astu sisään”, ja hän teki sen, mutta he läksivät pois.

Jo tulivat he lähelle minua, kuin minä äkisti tyrkkäsin ovea, jonka takana seisoin, ja astuin sisään. Täällä näin esihuoneessa vuoteen-uutimet, joiden taakse peittäydyin. Mutta valo tuli minua kohti, ja eräs orjatar, kaunis kuin kuu, läheni minua, kynttilä kädessä. Kohta havaittuansa minut sanoi hän: ”kuka täällä on, astu esiin.” Astuessani ulos sieltä sanoi hän: ”mikä sinut on tänne saattanut, sillä ei vielä kukaan ole uskaltanut astua sisään meidän luoksemme?” Ja hän toi kynttilän likemmäksi minua, ja tarkasti katsoen sanoi hän: ”mikä on sinulla asiana?” Mutta minä suutelin maata hänen edessänsä, sanoen: ”totta Jumala, sinä minun hallitsijattareni, varjele minua, pelasta ja armahda minua. Ylhäinen ja väkevä Jumala on sen sinulle palkitseva.” Sitten itkin minä kuoleman pelvosta; ja hän sanoi: ”en epäile ensinkään että sinä et olisi varas.” Minä vastasin: ”ei, totta Jumala, en minä ole varas, ja olenkohan minä varkaan näköinen?” – ”Jos et ole”, sanoi hän, ”mitä tahdot siis? Puhu totta, niin että voin sinua uskoa, äläkä valehtele minulle,” Minä vastasin: ”minä olen rakastunut, ymmärtämätöin ja mieletöin; tyhmyyteni ja tietämättömyyteni on minut saattanut tänne, niin että rikkomaan tulin.” Ja hän sanoi: ”toinnu, äläkä pelkää”, ja mennen sisään käski hän minun astumaan sinne, ja tultuani hänen kammariinsa, vei hän minut istumapaikan luo, johon iso matto oli levitetty, sanoen: ”ei sinulla enää ole mitään hätää; vaan etköhän liene Abu L’Hasan, rahankauppias Khorasanista?” Ja minä vastasin: ”olen.”

Ja hän sanoi: ”jo on Jumala sinut pelastanut, jos vaan et ole varas; sillä muuten sinut otetaan kiinni ja tapetaan, etenkin kuin sinä olet Kaliifin vaatteissa ja puvussa; mutta jos sinä olet Schatscharat Eddurin, minun sisareni, ystävä, niin olet pelastettu, sillä ei hän koskaan unhota sinua, ja kuinka hän sai sinulta rahat, ja kuinka sinä seurasit häntä rantaan, ja kumarsit hänelle maahan asti; ja hän rakastaa sinua, eikä hän ole muuttunut. Mutta kuinka olet tänne tullut, hänenkö käskystään vai muuten? Ja siinä tapauksessa olet hengen vaarassa ollut, ja tokkohan hän tietää tätä sinusta?” Minä vastasin: ”totta Jumala, ei minulla muuta tarkoitusta ole kuin vaan saada nähdä häntä ja kuulla hänen ääntänsä.” – ”Sitten olet hyvin tehnyt”, sanoi hän. – ”Ja Jumala on todistajana – jatkoin minä – ”ett’en valhetta ja petosta puhunut itsestäni.” – ”Siis”, sanoi hän, ”jos sillä aikomuksella olet tullut, niin ylhäinen Jumala pelastaa sinut, ja jo tulee sydämeni sääli sinua.”

Ja hän sanoi palvelijallensa: ”kuule, mene minun sisareni Schatscharat Eddurin tykö ja sano hänelle: sinun sisaresi tervehtää sinua sanoen: elämääni vannoen pyydän sinua, ole niin hyvä ja tule minun luokseni, sillä minun sydämeni on tänä yönä ahdistettuna; niin voimme jutella ja huvitella itsiämme.” Ja palvelija meni ja tuli takaisin, mutta sisar vastasi: ”suokoon Jumala minulle että kauvan saisit elää, ja antakoon minun auttaa sinua kaikesta pahasta. Ja totta Jumala, vaikka olisit muuhunkin kutsunut minua kuin tähän, olisin totisesti sen tehnyt; ja kuinka en siis sitä nyt tekisi, kuin kutsut minua iloon ja riemuun (itse tiedät kuinka paljon minuun vaikutat)! Mutta tänä yönä olen sairaana ja kova päänkivistys vaivaa minua.” Ja hän sanoi palvelijalle: ”sano hänelle, että ei mikään saa estää häntä tulemasta.” Palvelijan vähän aikaa pois oltua tulikin sisar, ja hänen silmänsä loistivat niinkuin tuikkava tähti, ja hänen sisarensa nousi ylös häntä vastaan, halasi häntä ja sanoi minulle: ”kuule Abu L’Hasan, tule tänne esiin hänen luoksensa”, ja minä suutelin hänen kättänsä.

Kuin hän nyt sai nähdä minut, – jatkoi kauppamies, – heittihen hän minun vastaani ja likisti minua rintaansa vasten, halaillen minua kiivaasti, ja sanoi: ”jopa oletkin pukeutunut Kaliifin vaatteihin ja pukuun.” Nyt kävi hän istumaan sanoen: ”kerro minulle koko seikkasi.” Ja minä kerroin hänelle kaikki niinkuin tapahtunut oli, ja mitä kärsin pelvosta ja muusta. Ja hän sanoi: ”kertomuksesi tekee sydämeni kipeäksi, ja suuressa arvossa pidän minä sen, minkä sydämesi on minun tähteni kärsinyt, ilman omaa syytäsi. Siis kiitos Jumalan, joka lopun on hyväksi saattanut; ja täydellisimmän onnen tuottama on tulosi tänne sisareni ja mielen-heimolaiseni kammariin.”

Sitten sanoi hän: ”nouse ylös, niin menemme minun kammariini”; ja me nousimme ylös hänen kanssansa, ja hänen palvelijansa tervehtivät minua, suudellen käsiäni. Ja hän sanoi sisarelleen: ”totta Jumala, sellainenhan hän on, kuin minä häntä olen sinulle kuvaillut; ja sentähden että hän on elämänsä vaaraan saattanut minun tähteni, tahdon minä todella olla niinkuin maa hänen edessänsä, jota hän jaloillansa tallaa[11]. Mutta sen vannon minä, ett’en hänen kanssansa luvattomiin käy.” Ja sisar sanoi hänelle: ”ethän enää minua tarvinne, ja hänen tarkoituksensa puhtauden tähdennän Jumala on hänet pelastanut.” Siihen tämä vastasi: ”vast’edes saat nähdä, mitä olen tekevä saadakseni mennä hänen luoksensa luvallisella tavalla, ja oman sydämeni veren tahdon altiiksi antaa, niinkuin hänkin on sen tehnyt, niin että kumpikin meistä on ystävälleen velkansa maksanut.”

Niin sitten siinä jutellessamme, – jatkoi kauppamies – kuului kova kolina oven suussa, ja katsoessani sinnepäin, näin Kaliifin tulevan, aikoen naisen kammariin, sen suuren rakkautensa tähden, jolla hän häntä rakasti. Tämä pani nyt minun, o oikeauskoisten ruhtinas, kellariin, sulkien oven mun päälleni kiinni, ja meni vastaanottamaan Kaliifia. Tämä kävi istumaan ja nainen palveli häntä seisoen; ja hän käski tuomaan esiin viiniä. – Mutta Kaliin rakasti erästä orjattaristaan, jonka nimi oli Kabiiha, Muhtasin äiti, joka oli hänet hyljännyt, ja myöskin Kaliifi oli puolestansa luopunut hänestä. Kabiiha ei tehnyt sovintoa Kaliifin kanssa kauneutensa ja ihanuutensa suuren arvon tähden, ja Mutavakkil valtansa ja arvoisuutensa vuoksi ei voinut sopua tehdä, eikä antanut myöten hänelle: mutta sydämessänsä hän kumminkin häntä lempieli, ja sentähden koetteli hän unhottaa hänet toisten orjattarien kammareissa itseänsä huvittelemalla. – Vaan koska hän rakasti Schatscharat Eddurin laulua, käski hän hänen laulaa, ja tämä otti kanteleen ja lausui laulaen seuraavat sanat:

”Ah, lempeni kiellän mä,
Kuin hänet se tehnyt on
Jo auringon vertaiseks
Ja ihanaks silmissän’.
Ja todesti maailman’
Mun kaiketi ahdas on.
Nyt eronnut kuin on hän,
Niin olen kuin kahleissa.”

Ja Kaliifi tuli liikutetuksi ja samoin myös minäkin, ollen kellarissa, o oikeauskoisten ruhtinas, ja jos ei ylhäisen Jumalan armo olisi varjellut, niin olisin todesti huudahtanut ja tehnyt meidät molemmat häpeän alaisiksi. Sitten lausui hän taas sanoen:

”Kuin kauvan eron aika
Tää vielä on kestävä?
Tuot’ etkö sä poista jo
Nyt kaihoa, vihaanne?
Mut aika se pitkä on,
Se lemmenkin sammuttaa,
Se kaikille turvan tuo;
Siis aikoja odota.”

Ja Kaliifi tuli liikutetuksi ja sanoi: ”pyydä itsellesi jotakin, Schatscharat Eddur”; ja tämä sanoi: ”vapauttamistani pyydän. Sillä tavoin on sinulle mahdollista palkita minua.” Tämä sanoi: ”sinä olet vapaa, Jumalan ylhäisen nimessä.” Ja nainen suuteli maata hänen edessänsä, mutta Kaliifi sanoi: ”ota kanteleesi ja lausu jotakin orjattarestani, jonka minä hylkäsin, sillä sydämessäni häntä rakastan”. Ja tämä otti uudestaan kanteleen ja lauloi:

”Niin kauvan kuin eronsa kestävä on,
Ah, kaudenpa vaiheella on hän;
Niin kauvan kuin eronsa kestävä on,
Hän vastenkin tahtonsa lempii.”

Ja Mutavakkil sanoi: ”tämä on kertomus omasta tilastani, ja jos runoilija, joka sen on sepittänyt, vielä eläisi, niin minä todesti hänet palkitsisin.” Ja hän oli ihastuneena ja kertoi säkeen loppua. Sitten meni hän ulos tullaksensa sen saman orjattarensa kammariin, mutta eräs toinen orjatar kiirehti ennakolta hänelle ilmoittamaan Kaliifin tuloa; tämä tuli sitten Kaliifin vastaan ja suuteli maata hänen edessänsä, ja he tekivät sovinnon keskenänsä. Se hänestä.

Mutta mitä taas Schatscharat Eddurin asiaan tulee, niin jäi hän minun luokseni, ja ollen iloissansa sanoi hän: ”sinun siunatun tulosi kautta pääsin minä vapaaksi, ja vastedes on Jumala salliva, että minä yhdistyn sinun kansasi luvallisella tavalla.” Johon minä vastasin: ”kiitos olkoon Jumalalle.” Kuin näin nyt istuimme jutellen keskenämme, astui hänen palvelijansa sisään ja me kerroimme hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut; ja hän sanoi: ”kiitos Jumalan, joka on hyvän lopun suonut, ja meidän pitää rukoilla Jumalata, että hän antaa sinun hyvin päästä ulos ja vapahtaa sinut.” Näin jutellessamme tuli orjatar, Schatscharat Eddurin sisar, jonka nimi oli Fatira. Hänelle sanoi Schatscharat Eddur: ”oi siskoni, mitä meidän pitää tehdä saadaksemme mies ulos linnasta tervennä, sillä ylhäinen Jumala on meille ylen runsaasti siunaustansa lahjoittanut, ja minä olen vapaa, mutta eipä minulla ole yhtään muuta keinoa saadakseni hänet ulos, kuin että puen hänet naisen vaatteihin.”

Ja minä läksin ulos, o oikeauskoisten ruhtinas, tässä puvussa, mutta kuin jo olin keskellä linnan pihaa, näin Kaliifin istuvan siinä, palvelijoita ympärillänsä, ja katsoen minuun kovasti kaiheksuen, sanoi hän palvelijoillensa: joutukaa tuomaan luokseni tuo poismenevä tyttö.”

Ja he veivät minut hänen eteensä ja nostivat huntuani. Kuin hän minut näki, tunsi hän minut ja kyseli minua. Sitten kerroin hänelle koko asiani, salaamatta häneltä mitäkään. Kuultuansa kertomukseni mietti hän seikkaani, jonka perästä hän kohta nousi ylös, mennen Schatscharat Eddurin kammariin, ja sanoi hänelle: ”oletko itsellesi valinnut jonkun kauppamiehistä?” Tämä suuteli nyt maata hänen edessänsä ja kertoi hänelle kaikki seikat alusta loppuun asti todenmukaisesti. Ja kuin Kaliifi kuuli hänen sanansa, tuli hänen sääli häntä, ja sydämensä tuli helläksi häntä kohtaan, eikä lukenut hänelle syyksi hänen rakkauttansa ja sen seikkoja.

Sitten sanoi Schatscharat Eddurille yksi hänen palvelijoistansa: ”ole hyvillä mielin, sillä ollessansa Kaliifin edessä, joka häntä tutkisteli, kertoi hän hänelle kaiken, minkä sinäkin, aivan samalla tapaa, pilkusta pilkkuun, ja sitten tuli hän minun luokseni ja mainitsi, mitä hän oli sanonut.”

Sitten kutsutti Kaliifi minut luoksensa ja sanoi: ”mikä on sinua saattanut tähän, että niin rohkea olit?” Ja minä vastasin: ”o oikeauskoisten ruhtinas, ymmärtämättömyyteni ja lapsellinen rakkauteni ja luottamus sinun anteeksi-antamiseesi ja jalomielisyyteesi.” Sitten käski hän minun istumaan ja kutsutti Ibn Daavud tuomarin saapuville ja naitti minulla Schatscharat Eddurin, käskien hänen ottamaan mukaansa kaikki, mitä hänen luonansa oli Kaliifin tavaroista ja mikä hänen omansa oli. Ja hän annettiin minulle omassa kammarissaan; mutta kolmen päivän perästä tuli hän ulos minun kotiini, mukanansa tuoden kaiken tämän, jonka sinä, o oikeauskoisten ruhtinas, tässä näet.

Eräänä päivänä sanoi sitten minulle vaimoni: ”tiedä se, että Mutavakkil on jalo mies, mutta minä pelkään että hän muistaa meitä, eli että joku vihamiehistämme hänelle mainitsee meitä moittimalla; ja minä tahdon sentähden tehdä jotakin.” Ja minä sanoin: ”mitä se on?” Hän vastasi: ”minä tahdon pyytää häneltä lupaa mennä pyhissä matkustamaan ja katumuksen tehdä lauluni tähden”[12]. Ja minä sanoin hänelle: ”sepä vasta on oivallinen miete.” Näin puhuessamme keskenämme tuli sana Kaliifilta häntä noutamaan, sillä Kaliifi rakasti hänen lauluansa. Hän läksi siis nyt Kaliifin luo ja palveli häntä. Mutta Kaliifi sanoi hänelle: ”älä erkane meistä”, johon vaimoni vastasi: ”kuulijainen ja tottelevainen olen teidän käskyllenne.”

Mutta eräänä päivänä oli Kaliifi taas tapansa mukaan lähettänyt häntä hakemaan, enkä minä asiasta mitään tiennyt, ennenkuin hän tuli sieltä takaisin, vaatteet repaleiksi revittyinä ja itkien. Kovasti minä nyt peljästyin ja sanoin: ”Jumalan omia me olemme, hänen luoksensa meidän pitää takaisin palata”[13]. Ja minä luulin, että oli käsketty vangita meitä; mutta vaimoni sanoi: ”kenen antaman luulet sen käskyn olevan?” Ja minä vastasin: ”Mutavakkilin.” Mutta hän sanoi: ”missä on Mutavakkil! hänen elämänsä on jo ollut ja mennyt, hän on kuollut.” Ja minä sanoin: ”kerro minulle kaikki.” Ja hän kertoi näin:

”Kaliifi istui esirippujen takana juoden viiniä, ja hänen luonansa olivat Tat Ben Hakan, Iliiva El Mufti ja Sadaka Ben Sadaki. Äkkiä ryntäsi nyt hänen päällensä hänen poikansa Muntasir ja hänen kanssansa joukko Turkkilaisia ja he tappoivat hänet. Ja huone täytettiin huudolla ja parkumisella, ja minä pakenin sieltä ja Jumala varjeli minua.”

Kohta nousin minä nyt ylös ja läksin pois Basraan. Sinne tuli minulle sitten sanomat, että sota oli noussut Muntasirin ja Musta’in’in välillä. Nyt peljästyin minä ja muutin pois kaikki omaisuuteni, ja sen minkä hän, minun vaimoni, luvallisella tavalla hankkinut oli. Tämä on nyt kertomukseni, o oikeauskoisten ruhtinas, enkä minä ole sitä kirjaimellakaan lisännyt enkä vähentänyt. Ja todesti, o oikeauskoisten ruhtinas, kaikki omaisuuteni ja se, minkä nähnyt olet, on alkunsa saanut sinun korkeista esivanhemmistasi, jotka olivat hyväntekeväisiä ihmisiä ja täynnä jalomielisyyttä.”

Tästä nyt Kaliifi suuresti ilostui, ja hänen kertomuksensa ihastutti häntä. Sitten toi rahankauppias ulos Kaliifin luo lapsensa, jotka hänellä olivat orjattaresta, ja he suutelivat maata hänen edessänsä. Kaliifi ihastui heidän kauneudestansa ja pyysi kirjoituskaluja ja lupasi heille kirjallisesti veronvapauden heidän omaisuudestansa kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Ja Kaliifi kävi usein heidän luonansa ja seurusteli heidän kanssansa niinkuin kumppali, siksi kuin aika eroitti heidät toisistansa, ja he asuivat haudoissa linnojen asemesta. – Ja kiitos olkoon Jumalan, armollisen ja laupiaan kuninkaan!

  1. Tavallinen alkulause, jota Arapialaiset eivät koskaan unhota, etenkin kertomuksissa.
  2. Omituinen lausetapa, jota Arapialaiset käyttävät osoittaaksensa ihanimpaa kauneutta.
  3. Merkitsee kauneutta.
  4. Makeisia, muun ruoan jälestä syötäviä.
  5. Eräs kalliin-kiven laji, joka on läpikuultava ja karvaltansa keltaisen-vihreä kuin merivesi.
  6. S. o. Ahmed Alin poika.
  7. Arapialainen aina rakastaa tämänlaatuisisia jumalisia lauseita ja huokauksia, joita hän usein pistää puheesensa ilman mitäkään yhteyttä päälauseen kanssa.
  8. Arapialainen raha.
  9. Scheikh’iksi kutsutaan Arapian kielessä kaikkia vanhoja tahi muuten kunnioitettavia miehiä.
  10. Dirhem on pienin arapialainen raha, ja voisi siis vastata meidän penniä.
  11. Hän tahtoo tällä sanoa, että hän kokonaan antautuu sen rakastettunsa miehen haltuun ja omaksi.
  12. Laulamista ja tanssia pidetään syntinä ja rikoksena, eikä niitä muut harjoita kuin orjat ja orjattaret.
  13. Näillä sanoilla hän jumalisuudessaan tahtoo sanoa, että tämä tapaturma, mikä se sitten lieneekin, on Jumalan sallima, eikä ihminen, niinkuin hän, voi sitä vastaan ponnistaa, vaan Jumala tekee, mitä hän itse tahtoo.

O[tto]. I[mmanuel]. C[olliander].


Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. I. 1870. Savo-Karjalainen Osakunta, Helsinki.