Ballaadi vainon ajoilta

Ballaadi vainon ajoilta. Kirjoittanut Hilja Tamminen

Satain salpojen takana,

sellin harmajan hämyssä

nainen valju vaikerehti,

mustakulma näin kujerti:

»Ylen aikoja on vienyt,

monta kuukautta kulunut,

vuotta kaksikin ka’onnut

näkemästä kullan kaunon,

kä’en viime koskennasta,

suukon saannista suloisen.

Olipa tulossa talvi,

aika joulun joutumassa,

kulta silloin kauas kulki

pahansuopia pakeni.

Ve’et vetreät valutin

sinisistä silmistäni

lähetessä lähtöhetken.

Kätes kiersit vyötärölle,

povellesi pääni painoit

vasten rintoas rakasta.

Siinä sain suloisen suukon,

kuulin lempilausehisen.

Heltisi kätesi hellä,

vyöhyt vahva vyötäröltä.

Pian pistihet pihalle.

Hyvästiksi herttaiseksi,

viimeiseksi viestiseksi

heitit hellän katsehisen.

Huoli tunkihe povehen,

mure musta mieleheni,

kun näin kultani katosi

synkän kuusikon sylihin,

taakse taajan honkametsän.

Tuon en jälkehen tavannut.

Tuosta kuukausi kuluvi,

vieri viisi viikkokautta,

jopa veivät vankilahan

panivat pahan sijalle.

Täällä kolkossa kolossa

päivät päättymättömiä,

vaivoin viikot vieriävät,

tuskin kuukauet kuluvat.

Aina muistan armastani

apeoina aamusina.

Muistan puolison poloisen

iltoina ilottomina.

Kolmasti lumi sulanut,

valkovaippanen valunut,

kolmasti kevät kerinnyt,

versonut on nurmi vehmas

siitä kun sinut tapasin.

Kukat kolmasti kohonnut,

kolmet lehet koivu saanut,

tuomi kukkaset koreat

minun koi’on koskematta.

Kahet on maalla marjat ollut,

punapuolaset aholla

poloisen mun poimimatta.

Kahesti kesäiset linnut

muille maille muuttanehet

vangin kurjan kuulematta

sulosuitten soitteloa

helkytystä heljäkielten.

Vieläkö minun poloisen

tavanneepi talvi uusi,

saavuttaapi syksy kolmas

tässä paikassa pahassa

ouossa olosijassa?

Lensi, kyyhkynen kylästä

kaunokaula kaupungista

sellin laskihe lasille.

Mursihe valio vaimo

murusia muutamia,

ripotteli rippehiä

kyllin syö’ä kyyhkyläisen.

Kysyi kyyhkyltä poloinen

usein linnulta uteli:

»missä mairut matkaelit,

kussa kaarsit kaunokaula?

Tuletko meren takoa,

yli selkien sinisten

vellovan vetosen poikki?

Näitkö tummatukkaistani

matkoavan maata pitkin?

Kävitkö kylässä kyyhky,

missä armaani asuvi,

omani olostelevi?

Puhu kultainen puluni,

hohtokaulani kuherra!» –

Sanoi siihen juovasiipi:

»kulkenut en kaukomaita,

mennyt en meren ylitse;

ole en omaasi nähnyt,

kaivattuasi kohannut

Kuljin kultani keralla,

oman kanssa kaunokaisen.

Liitelin ihanat ilmat,

siniaavat siivin sousin,

valkopilvien pihoille,

luokse hohtohattaroi’en.»

Näinpä lauloi lieto lintu,

puheli pulu sorea.

Kulkevi so’an sanomat

tie’ot tarkat taisteluista.

Muurin yltävät ylitse,

käy läpi lukitun uksen.

Haastelevi vaimo valju

kuultua verisen viestin:

»oma oisipa uroni

miesten parhai’en parissa

tuoksinassa taiston tuiman!

Olet mieleinen minulle,

jospa kannat kalpoasi

eestä aatteen armahaisen.»

Vietti vaimo päiviänsä

surren sulkujen sisällä

kaihoin vankikammiossa.

Miespä maita matkoavi,

uros urkeni ulomma.

Muisti vaimon valkeaisen,

naisen nauravan kotona.

Mies se mielevä puheli,

noinpa haasteli halulla:

»vieläkö minua muistat

kaipaelet kultoasi?

Tokko tahtonet takaisin

suvainnetko saapuvaksi

poloisen palajavaksi?

Poves onko pohjukassa

vielä rahtu rakkautta?

Sykkiikö syän sinulla

yhä eestä ystäväsi?»

Aika kulki kulkuansa.

Mies nyt toimissa tosissa,

partaurhojen parissa

askarteli aatetyössä.

Yhä muisti murjuttansa

mustakulmoa murehti.

Näin nyt haastoi huolissansa

uros uhkea pakisi:

»Kusta löy’än kultaseni

mistä omani osannen,

täältä poies kun palajan

koitunen kotisijoille?

Yhytänkö ystäväni

uroon uu’en kainalossa

vieraan vierellä verevän?

Jospa ystävän yhytän

kaunon toisen kainalossa,

Painuvan povea vasten

ojentauvan olkapäälle,

toki toisen surmoaisin,

tahi tappanen molemmat!

Eli ehk’en soimaele,

ehk’en kurjoa kiroa.

Ovelta takasin työnnyn

ukselta jo poi’es pyörrän,

vaikka on syän sytenä.»

Aika eellehen eteni.

Uro urkeni ulomma.

Saapuvi sotisijoille,

tuli tappotanterille.

Kantoi kauno kalpoansa

puolesta hyvän asian,

tempasi teräksen vyöltä

eestä aattehen ylevän.

Tuli tuimat syksyn tuulet

kylmi kukkaset koreat.

Puunti puolaset mäellä,

lehet, koivun kellertivät,

pihlajat punassa hohti.

Saapuvi paha sanoma,

vierivi viluinen viesti

naisen valjun vankilahan,

koppihin kovaosaisen:

»Kuoli kultasi sorea,

kaatui kalvan kalskehessa,

miesten miekanmittelössä.»

Saatua surusanoman

vaikerteli vaimo vaisu:

»Lähtenen manan majoihin

painun tuonelan tuville,

tästä huolihuonehesta

kauheasta kammiosta,

koska kuoli kulta kaunis

sortuihe sorea sulho.»

Silloin muisti hän emosen,

äitikultansa kotona.

Muisti äitinsä murehen

vanhempansa vaivan suuren.

Tuosta helmiksi heruivat,

kyyneliksi kirposivat

iltojen ikävät kaikki,

öitten mustien murehet.

Äiti kirjeen kirjoitteli,

emo saatteli sanoman

taakse rautaristikkojen.

Noinpa virkkoi vanha vaimo:

»Tytär telkien takana,

lapsi vaisu vankilassa

olet mielessä minulla,

muistossa murenematta.

Kyynel virtana valuvi

tähtesi tytär poloinen,

eestäs lempilapsueni.

Aamulla anivarahin

toiset töillensä menevi,

ahkerat ahertamahan,

minä, muistan marjuttani.

Päivin kaikin kaipaelen

tytärtäni tuutimaani,

käsivarsin kantamaani.

Ilta kun tulevi tuosta,

levon aika aukeavi,

maata miekkoset menevät

siirtyvät leposijoille.

Minä vanha vaimo kurja

saa en silmähän unosta

ainoalta aatokselta:

saatko vaisu vankilassa

unhoa unettarelta?

Ristin rinnalle käteni,

polo painun polvilleni,

rukous kohoopi kohta

isälle ikihyvälle

puolesta tytär poloisen.

Oipa lempilapsueni,

tytär tuskin tuu’iteltu,

kaikki haikeat halusi

synkimmät sy’änsurusi

heitä helmahan Jumalan!

Siitä auvo aukeaapi,

lohtu lempeä tulevi.

Vaikka konsaan et kohanne

elossa emo poloista,

saanen taivahan salissa

asunnoissa autuaitten

sulkea sinut syliini.

Kukaan siellä ei erota,

pahansuovat poi’es raasta.»

Vaimo vuoteella viruvi,

avosilmin siirteleikse.

Poltto suonissa palava,

rinnassansa tuska tuima.

Emon saatua sanoman,

viestin vienon äitivanhan,

suru itkuksi sulihe,

pisaroiksi rinnan pinne.

Voihki vaimo vuotehella:

»Oipa nyt oma emonen,

äiti kallis kantajani,

lopun tunnen jo tulevan,

piinan pitkän taukoavan.

Nähä en sinua saane,

heittyä en helmahasi.

Suloiset luin sanasi,

lauhat lempilausehesi,

tunsin tuosta maamon mielen,

äiti, äänesi tajusin.

Kiitos kulta äitiseni,

kiitos hoivasta hyvästä,

hempeästä hellinnästä!

Ällös maamoni murehi,

vaikkapa varahin painun

mullan mustahan povehen!

Ehk’en toivo taivahia,

tie’än tehneeni parahin,

osanneeni oikeahan,

näin kun kannan kahlehia

puolesta pyhän asian.

Hyvästi emoni hellä!

Katkeaa jo kahle julma,

pääsen paulasta pahasta

oman puolison povelle.«

Ääni vaisu vaimenevi

voihkeeksi kivun kipeän.

Yksin vietti yönsä pitkän.

Aamuauringon sätehet

pilkki pienestä lasista,

löysi vaimon vuotehelta.

Kerran henkäs hento rinta,

käsi valkea vavahti.

Kyyhky itki ikkunalla,

hohtokaulanen kuhersi

kuolemata naisen nuoren.

Saivat äidille sanoman

tie’on tarkan tyttärestä:

»Sairas salpojen takana,

siukka muurien sisällä

on nyt lempilapsuesi.»

Läksi lasta katsomahan,

omaa tyrmähän tytärtä.

Kysyy portilla poloinen:

»Nähä saanko sairastani,

lempilastani kohota?»

Vastas vartija vihainen:

»Kuoli kurja tyttäresi.»

Kysyi vielä vaimo vanha:

»Saanen kuollutta kohata,

panna paarille poloisen,

asetella arkkusehen?»

Vartija äkänen äyski:

»Jo on kuollut kuopattuna,

mullan pantu jo povehen.»

Portin paiskasi pahasti,

tylyn työnsi kiinni uksen.

Maahan vaipui vanha äiti,

rinnassa tulinen tuska,

oas pistävä povessa.

Itki maassa marjuttansa,

tuonen tuhoja nureksi:

»Oisit taatto taivahinen

minun korjannut kotia

vanhuksen vaeltamasta,

kun nyt kutsuit naisen nuoren,

valkeaiseni valitsit.

Oipa lapseni omani!

Pienenä sua pitelin

sylissäni sylkyttelin,

hoi’in hellin helmassani,

vierahan vihattavaksi,

pahain syyttäsi sysiä.

Poi’es kuolit kukkaseni,

punapuolani putosit

kä’en hellän hoitelutta.

Oisin ottanut omani,

asetellut arkkusehen,

pessyt pehmein kätösin.

Oisin puhtaihin pukenut,

vaalitellut valkeahan.

Kultasuortuvat sukinut.

Kukat pannut kulmillesi,

punaruusut rinnan päälle.

Tie’ä en tytär poloni,

mihin sun pahat panivat,

hautasivat kerjäläiset.

Ei kukaan kumpuas kukita,

solmi sulle seppelettä.

Mihin nyt kuljen kurja vaimo?

Kusta koito saan kotini,

mistäpä majan matalan?

Poissa on vävy väkevä,

poissa mairut marjaseni.» –

Nousi kurja kulkemahan,

vavisten vaeltamahan,

tietä käymähän kivistä.

Lähde: Tamminen, Hilja 1923: Vainon ajoilta: runoja. Tampereen työväen sanomalehti o. y., Tampere.