Ballaadi vainon ajoilta

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ballaadi vainon ajoilta.

Kirjoittanut Hilja Tamminen


Satain salpojen takana,
sellin harmajan hämyssä
nainen valju vaikerehti,
mustakulma näin kujerti:
»Ylen aikoja on vienyt,
monta kuukautta kulunut,
vuotta kaksikin ka’onnut
näkemästä kullan kaunon,
kä’en viime koskennasta,
suukon saannista suloisen.
Olipa tulossa talvi,
aika joulun joutumassa,
kulta silloin kauas kulki
pahansuopia pakeni.
Ve’et vetreät valutin
sinisistä silmistäni
lähetessä lähtöhetken.
Kätes kiersit vyötärölle,
povellesi pääni painoit
vasten rintoas rakasta.
Siinä sain suloisen suukon,
kuulin lempilausehisen.
Heltisi kätesi hellä,
vyöhyt vahva vyötäröltä.
Pian pistihet pihalle.
Hyvästiksi herttaiseksi,
viimeiseksi viestiseksi
heitit hellän katsehisen.
Huoli tunkihe povehen,
mure musta mieleheni,
kun näin kultani katosi
synkän kuusikon sylihin,
taakse taajan honkametsän.
Tuon en jälkehen tavannut.
Tuosta kuukausi kuluvi,
vieri viisi viikkokautta,
jopa veivät vankilahan
panivat pahan sijalle.
Täällä kolkossa kolossa
päivät päättymättömiä,
vaivoin viikot vieriävät,
tuskin kuukauet kuluvat.
Aina muistan armastani
apeoina aamusina.
Muistan puolison poloisen
iltoina ilottomina.
Kolmasti lumi sulanut,
valkovaippanen valunut,
kolmasti kevät kerinnyt,
versonut on nurmi vehmas
siitä kun sinut tapasin.
Kukat kolmasti kohonnut,
kolmet lehet koivu saanut,
tuomi kukkaset koreat
minun koi’on koskematta.
Kahet on maalla marjat ollut,
punapuolaset aholla
poloisen mun poimimatta.
Kahesti kesäiset linnut
muille maille muuttanehet
vangin kurjan kuulematta
sulosuitten soitteloa
helkytystä heljäkielten.
Vieläkö minun poloisen
tavanneepi talvi uusi,
saavuttaapi syksy kolmas
tässä paikassa pahassa
ouossa olosijassa?
Lensi, kyyhkynen kylästä
kaunokaula kaupungista
sellin laskihe lasille.
Mursihe valio vaimo
murusia muutamia,
ripotteli rippehiä
kyllin syö’ä kyyhkyläisen.
Kysyi kyyhkyltä poloinen
usein linnulta uteli:
»missä mairut matkaelit,
kussa kaarsit kaunokaula?
Tuletko meren takoa,
yli selkien sinisten
vellovan vetosen poikki?
Näitkö tummatukkaistani
matkoavan maata pitkin?
Kävitkö kylässä kyyhky,
missä armaani asuvi,
omani olostelevi?
Puhu kultainen puluni,
hohtokaulani kuherra!» –
Sanoi siihen juovasiipi:
»kulkenut en kaukomaita,
mennyt en meren ylitse;
ole en omaasi nähnyt,
kaivattuasi kohannut
Kuljin kultani keralla,
oman kanssa kaunokaisen.
Liitelin ihanat ilmat,
siniaavat siivin sousin,
valkopilvien pihoille,
luokse hohtohattaroi’en.»
Näinpä lauloi lieto lintu,
puheli pulu sorea.
Kulkevi so’an sanomat
tie’ot tarkat taisteluista.
Muurin yltävät ylitse,
käy läpi lukitun uksen.
Haastelevi vaimo valju
kuultua verisen viestin:
»oma oisipa uroni
miesten parhai’en parissa
tuoksinassa taiston tuiman!
Olet mieleinen minulle,
jospa kannat kalpoasi
eestä aatteen armahaisen.»
Vietti vaimo päiviänsä
surren sulkujen sisällä
kaihoin vankikammiossa.
Miespä maita matkoavi,
uros urkeni ulomma.
Muisti vaimon valkeaisen,
naisen nauravan kotona.
Mies se mielevä puheli,
noinpa haasteli halulla:
»vieläkö minua muistat
kaipaelet kultoasi?
Tokko tahtonet takaisin
suvainnetko saapuvaksi
poloisen palajavaksi?
Poves onko pohjukassa
vielä rahtu rakkautta?
Sykkiikö syän sinulla
yhä eestä ystäväsi?»
Aika kulki kulkuansa.
Mies nyt toimissa tosissa,
partaurhojen parissa
askarteli aatetyössä.
Yhä muisti murjuttansa
mustakulmoa murehti.
Näin nyt haastoi huolissansa
uros uhkea pakisi:
»Kusta löy’än kultaseni
mistä omani osannen,
täältä poies kun palajan
koitunen kotisijoille?
Yhytänkö ystäväni
uroon uu’en kainalossa
vieraan vierellä verevän?
Jospa ystävän yhytän
kaunon toisen kainalossa,
Painuvan povea vasten
ojentauvan olkapäälle,
toki toisen surmoaisin,
tahi tappanen molemmat!
Eli ehk’en soimaele,
ehk’en kurjoa kiroa.
Ovelta takasin työnnyn
ukselta jo poi’es pyörrän,
vaikka on syän sytenä.»
Aika eellehen eteni.
Uro urkeni ulomma.
Saapuvi sotisijoille,
tuli tappotanterille.
Kantoi kauno kalpoansa
puolesta hyvän asian,
tempasi teräksen vyöltä
eestä aattehen ylevän.
Tuli tuimat syksyn tuulet
kylmi kukkaset koreat.
Puunti puolaset mäellä,
lehet, koivun kellertivät,
pihlajat punassa hohti.
Saapuvi paha sanoma,
vierivi viluinen viesti
naisen valjun vankilahan,
koppihin kovaosaisen:
»Kuoli kultasi sorea,
kaatui kalvan kalskehessa,
miesten miekanmittelössä.»
Saatua surusanoman
vaikerteli vaimo vaisu:
»Lähtenen manan majoihin
painun tuonelan tuville,
tästä huolihuonehesta
kauheasta kammiosta,
koska kuoli kulta kaunis
sortuihe sorea sulho.»
Silloin muisti hän emosen,
äitikultansa kotona.
Muisti äitinsä murehen
vanhempansa vaivan suuren.
Tuosta helmiksi heruivat,
kyyneliksi kirposivat
iltojen ikävät kaikki,
öitten mustien murehet.
Äiti kirjeen kirjoitteli,
emo saatteli sanoman
taakse rautaristikkojen.
Noinpa virkkoi vanha vaimo:
»Tytär telkien takana,
lapsi vaisu vankilassa
olet mielessä minulla,
muistossa murenematta.
Kyynel virtana valuvi
tähtesi tytär poloinen,
eestäs lempilapsueni.
Aamulla anivarahin
toiset töillensä menevi,
ahkerat ahertamahan,
minä, muistan marjuttani.
Päivin kaikin kaipaelen
tytärtäni tuutimaani,
käsivarsin kantamaani.
Ilta kun tulevi tuosta,
levon aika aukeavi,
maata miekkoset menevät
siirtyvät leposijoille.
Minä vanha vaimo kurja
saa en silmähän unosta
ainoalta aatokselta:
saatko vaisu vankilassa
unhoa unettarelta?
Ristin rinnalle käteni,
polo painun polvilleni,
rukous kohoopi kohta
isälle ikihyvälle
puolesta tytär poloisen.
Oipa lempilapsueni,
tytär tuskin tuu’iteltu,
kaikki haikeat halusi
synkimmät sy’änsurusi
heitä helmahan Jumalan!
Siitä auvo aukeaapi,
lohtu lempeä tulevi.
Vaikka konsaan et kohanne
elossa emo poloista,
saanen taivahan salissa
asunnoissa autuaitten
sulkea sinut syliini.
Kukaan siellä ei erota,
pahansuovat poi’es raasta.»
Vaimo vuoteella viruvi,
avosilmin siirteleikse.
Poltto suonissa palava,
rinnassansa tuska tuima.
Emon saatua sanoman,
viestin vienon äitivanhan,
suru itkuksi sulihe,
pisaroiksi rinnan pinne.
Voihki vaimo vuotehella:
»Oipa nyt oma emonen,
äiti kallis kantajani,
lopun tunnen jo tulevan,
piinan pitkän taukoavan.
Nähä en sinua saane,
heittyä en helmahasi.
Suloiset luin sanasi,
lauhat lempilausehesi,
tunsin tuosta maamon mielen,
äiti, äänesi tajusin.
Kiitos kulta äitiseni,
kiitos hoivasta hyvästä,
hempeästä hellinnästä!
Ällös maamoni murehi,
vaikkapa varahin painun
mullan mustahan povehen!
Ehk’en toivo taivahia,
tie’än tehneeni parahin,
osanneeni oikeahan,
näin kun kannan kahlehia
puolesta pyhän asian.
Hyvästi emoni hellä!
Katkeaa jo kahle julma,
pääsen paulasta pahasta
oman puolison povelle.«
Ääni vaisu vaimenevi
voihkeeksi kivun kipeän.
Yksin vietti yönsä pitkän.
Aamuauringon sätehet
pilkki pienestä lasista,
löysi vaimon vuotehelta.
Kerran henkäs hento rinta,
käsi valkea vavahti.
Kyyhky itki ikkunalla,
hohtokaulanen kuhersi
kuolemata naisen nuoren.
Saivat äidille sanoman
tie’on tarkan tyttärestä:
»Sairas salpojen takana,
siukka muurien sisällä
on nyt lempilapsuesi.»
Läksi lasta katsomahan,
omaa tyrmähän tytärtä.
Kysyy portilla poloinen:
»Nähä saanko sairastani,
lempilastani kohota?»
Vastas vartija vihainen:
»Kuoli kurja tyttäresi.»
Kysyi vielä vaimo vanha:
»Saanen kuollutta kohata,
panna paarille poloisen,
asetella arkkusehen?»
Vartija äkänen äyski:
»Jo on kuollut kuopattuna,
mullan pantu jo povehen.»
Portin paiskasi pahasti,
tylyn työnsi kiinni uksen.
Maahan vaipui vanha äiti,
rinnassa tulinen tuska,
oas pistävä povessa.
Itki maassa marjuttansa,
tuonen tuhoja nureksi:
»Oisit taatto taivahinen
minun korjannut kotia
vanhuksen vaeltamasta,
kun nyt kutsuit naisen nuoren,
valkeaiseni valitsit.
Oipa lapseni omani!
Pienenä sua pitelin
sylissäni sylkyttelin,
hoi’in hellin helmassani,
vierahan vihattavaksi,
pahain syyttäsi sysiä.
Poi’es kuolit kukkaseni,
punapuolani putosit
kä’en hellän hoitelutta.
Oisin ottanut omani,
asetellut arkkusehen,
pessyt pehmein kätösin.
Oisin puhtaihin pukenut,
vaalitellut valkeahan.
Kultasuortuvat sukinut.
Kukat pannut kulmillesi,
punaruusut rinnan päälle.
Tie’ä en tytär poloni,
mihin sun pahat panivat,
hautasivat kerjäläiset.
Ei kukaan kumpuas kukita,
solmi sulle seppelettä.
Mihin nyt kuljen kurja vaimo?
Kusta koito saan kotini,
mistäpä majan matalan?
Poissa on vävy väkevä,
poissa mairut marjaseni.» –
Nousi kurja kulkemahan,
vavisten vaeltamahan,
tietä käymähän kivistä.


Lähde: Tamminen, Hilja 1923: Vainon ajoilta: runoja. Tampereen työväen sanomalehti o. y., Tampere.