Belsasar

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Belsasar.

Kirjoittanut Leon Larsson
Suom. Hilja Pärssinen.


Belsasar kavahda toki,
jätä pöytä ja ollos miesi,
melu kiellä. – Ääni se hoki
varoitusta, se turmaasi tiesi, –
oi kuulehan, kuulehan sitä. –
Mut kuningas, kuulla et malta,
kun pöytäsoittosi rämy
sult’ tukkevi korvat. Ja valta
ja viini ja lemmenhämy
sun juovutti mielesi, sielus!
Belsasar, kypsä on aika,
luetut ovat tarkoin jo hetkes’.
Koht’ iskevi kohtalon taika,
ja päättyy pöyhkeä retkes’,
ja valtakuntasi suistuu.
Sulta viinissä sammui äly,
elät vaistojen huumausta.
On tylsää silmies päly,
käden oudon et kirjoitusta
näe seinällä, kolkkoa, synkkää.
Sun vaihtuvi kasvoillasi
himot ilkeät, velttous ruho,[1]
mut naisihin kiihkojasi
yhä suuntaat. – Läsnä on tuho
ja sorrut sä paheisiisi.
Häpeätä ja rikost’ on ollut
elos aika. Se sielusi surmas’.
Nyt turmios päivä on tullut:
tulikirjaimilla sun turmas’
käsi kauhea seinälle piirsi.
Tulet leimuu, taivas se vapaa
soi, kaikuvat ilmanpielet,
ja juuri kuin lallatat, tapaa
sun nielevät tulenkielet
ja kaadut kuin iskusta piilun.
  1. pöhötys.


Lähde: Punainen lippu: vihkonen runoja. 1910. Suomenteli Hilja Liinamaa. Savon työväen sanomalehti- ja kirjapaino-osuuskunta r. l., Kuopio.