Belsatsar

Belsatsar. (Heine.) Kirjoittanut Heinrich Heine

Kesk’-yön jo aika läheni;

Sikeesti nukkui Baabeli.

Linnassa vielä kuninkaan

Kävi liehuillen väki valtiaan.

Siell’ ylähällä salissa

Belsatsar piti pitoja.

Päämiehet loistelivat rivittäin,

Viin’maljoja täysiä tyhjentäin.

Kilis maljat, riemusi päämiehet,

Lumoten kuninkaan tylyn aatokset.

Jo hehkuu posket kuninkaan;

Viin’ nosti mielen kuohumaan.

Hän raivouden käy kahleisiin

Sekä Luojaa pilkata alkaa niin.

Kovin kauhea pöyhkeän pilkka on;

Päämiestenkin saa suosion.

Kuningas huusi palveljaa;

Tää käskyn saa ja toimittaa.

Hän kantoi kultaa päälaellaan,

Jehovan mi templin ol’ alkuaan.

Heti sai kuningas käsin saastaisin

Pyhän maljan, täytetyn äärihin.

Ja hän juopi sen pohjahan innostuin

Ja huutaa ääneen vaahtovin suin:

”Jehova! sun oon yhä pilkkaajas, –

Minähän olen Baabelin kuningas!”

Mut tuskin kaikui kerskaus tää,

Kun rintaa hyyti jo pelvon jää.

Pian räikkyvä naurukin vaikeni nyt;

Sal’ on kuin haudaks hiljennyt.

Ja kas! kas! valkoseinällen

Ilmestyi kuin käs’ ihmisen;

Se piirsi valkoseinällen

Tulikirjaimet, pian poistuen.

Kuningas katsoi tuijotti,

Vapis polvet ja kasvot kalpeni.

Päämiehet istui kauhuissaan,

Ei hiiskaus käy huuliltaan.

Ja viisahat saapui, mut nämäkään

Ei tienneet merkkiä tul’luvun tään.

Vaan sen yön aikana surmasikin

Päämiehensä Belsatsarin.

Lähde: L. O. E. 1886: Runoelmia. I. Helsinki.