Belsazar

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Belsazar.

Kirjoittanut Heinrich Heine


Yö puolittain jo mennyt on,
Ja levollaan on Babylon.
Vaan linnassa kuulun kuninkaan
Hovijoukkio jatkavi meluaan.
Belsazarin salissa soitto soi,
Hän vierainensa nyt aterioi.
Rivi loistava miehiä istuilee
Ja jaloa viiniä maistelee.
Niin kiikkuvat maljat ja riemu käy;
Se ruhtinan mieltä ei häirivän näy.
Mut ruhtinan poskuset hehkun saa,
Jalo juoma se uljuutta innostaa.
Miel’ yltyvi hällä, ja rohkeuttaan
Jumaluutta nyt käypi hän herjaamaan.
Ja pöyhkien julkea herjailee!
Koko joukkio myöntäen nyökkäilee.
Kun uhkea ruhtina ääneen huus,
Ees takasin riensihe passari uus.
Tää kulta- ja hopia-kaluja tuo;
Oli Jehovan temppelin ryöstöä nuo.
Ja ruhtinan kätehen julkeaan
Pyhä pikari, täytetty, tarjotaan.
Sen pohjahan kohta hän tyhjentää;
Suu vaahdossa sitte hän räyhähtää:
”Jehovah! miss’ on sinun valtikkasi –
Its’ olen ma Babelin kuningas!”
Mut tuon oli lausunut julmuri juur,
Niin pelkohon uupui röykkeys suur.
Nyt naurukin vaikeni kerrassaan;
Koko seura on vait kuni haudassaan.
Ja katso ja katsos! seinällen
Tuli silmihin ihmiskätönen;
Ja piirteli, piirteli seinällen
Tulikirjoitusta – he näkivät sen.
Jääjäykkänä istuvi kuningas,
Ja muoto on kalman kalvakas.
Hovijoukkio kaikk’ oli kauhuissaan.
Ei tohtinut kenkään liikkuakaan.
Tuli tietäjöitäkin, vaan ei nää
Punakirjaimia voi selvittää.
Belsazarin, ennenkun loppuu yö,
Oma palvelusväkensä hengiltä lyö.


Lähde: Heine, Heinrich 1887: Runoelmia. Suomentanut Oskar Uotila. G. W. Edlund, Helsinki.