Belsazar

Belsazar. Kirjoittanut Heinrich Heine

Yö puolittain jo mennyt on,

Ja levollaan on Babylon.

Vaan linnassa kuulun kuninkaan

Hovijoukkio jatkavi meluaan.

Belsazarin salissa soitto soi,

Hän vierainensa nyt aterioi.

Rivi loistava miehiä istuilee

Ja jaloa viiniä maistelee.

Niin kiikkuvat maljat ja riemu käy;

Se ruhtinan mieltä ei häirivän näy.

Mut ruhtinan poskuset hehkun saa,

Jalo juoma se uljuutta innostaa.

Miel’ yltyvi hällä, ja rohkeuttaan

Jumaluutta nyt käypi hän herjaamaan.

Ja pöyhkien julkea herjailee!

Koko joukkio myöntäen nyökkäilee.

Kun uhkea ruhtina ääneen huus,

Ees takasin riensihe passari uus.

Tää kulta- ja hopia-kaluja tuo;

Oli Jehovan temppelin ryöstöä nuo.

Ja ruhtinan kätehen julkeaan

Pyhä pikari, täytetty, tarjotaan.

Sen pohjahan kohta hän tyhjentää;

Suu vaahdossa sitte hän räyhähtää:

”Jehovah! miss’ on sinun valtikkasi –

Its’ olen ma Babelin kuningas!”

Mut tuon oli lausunut julmuri juur,

Niin pelkohon uupui röykkeys suur.

Nyt naurukin vaikeni kerrassaan;

Koko seura on vait kuni haudassaan.

Ja katso ja katsos! seinällen

Tuli silmihin ihmiskätönen;

Ja piirteli, piirteli seinällen

Tulikirjoitusta – he näkivät sen.

Jääjäykkänä istuvi kuningas,

Ja muoto on kalman kalvakas.

Hovijoukkio kaikk’ oli kauhuissaan.

Ei tohtinut kenkään liikkuakaan.

Tuli tietäjöitäkin, vaan ei nää

Punakirjaimia voi selvittää.

Belsazarin, ennenkun loppuu yö,

Oma palvelusväkensä hengiltä lyö.

Lähde: Heine, Heinrich 1887: Runoelmia. Suomentanut Oskar Uotila. G. W. Edlund, Helsinki.