Bernal Díaz del Castillo

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

’’’Bernal Díaz del Castillo’’’

Bernal Díaz del Castillolla ei ollut elinaikanaan iloa nähdä teostaan painettuna. Silti hän oli tietoinen käsikirjoituksensa pitkäaikaisesta arvosta. Hän liittää käsikirjoitukseen sen aikoinaan saaman arvostelun, johon hän puolestaan itse ottaa kantaa:

Bernal Díaz del Castillo aloittaa teoksensa esipuheella[muokkaa]

”Olen pannut merkille miten kaikkein kuuluisimmat kronikoitsijat ennen kirjoittamisensa aloittamista panevat alkuun esipuheen ja johdannon järkevästi ja hienolla retoriikalla, jotta uteliaat lukijat saisivat niistä johdatusta ja oikeata suuntaa. Ja miten minä, joka en ole oppinut latinisti, en rohkene kirjoittaa sellaista esipuhetta enkä johdantoa koska sen tulisi oikealla tavalla ylevöittää niitä sankarillisia tekoja ja tapahtumia, joissa olimme osallisina voittaessamme rohkean ja urhoollisen Hernando Cortésin joukoissa Uuden Espanjan ja sen provinssit, ja miten sitten ajan kuluessa Cortésista tuli sankarillisten tekojensa ansiosta Marqués del Valle, ja jotta kykenisin kirjoittamaan tarpeeksi ylistävästi, siihen tarvittaisiin toisenlaista sanavalmiutta kuin mitä minulla on. Mutta siitä minkä itse näin ja missä olin itse mukana taistellen, siitä kirjoitan rehellisenä silminnäkijänä Jumalan avulla hyvin yksinkertaisesti, asioita muuttamatta puolen tai toiseen. Koska olen yli kahdeksankymmentäneljä vuotta vanha, olen menettänyt näköni ja kuuloni, ja koska onneni näin on määrännyt, ei minulla ole muuta rikkautta jätettäväksi lapsilleni ja jälkeläisilleni kuin tämä totuudenmukainen ja huomattava kertomus..."

Díaz puolustautuu moittijoitaan vastaan[muokkaa]

Teoksensa myöhemmillä sivuilla Díaz tunnustaa saaneensa moitteita konkistadorien liiallisesta kehumisesta. Moittijoita vastaan hän puolustautuu sanomalla, että olisivatko taivaan linnut ja pilvet tehneet sen heidän puolestaan; kuka, kuka muu sen olisi tehnyt, paitsi he itse.


”Kun olin saanut kronikkani valmiiksi, näytin sitä kahdelle lisensiaatille, jotka halusivat lukea tarinani, ja joita lisensiaatteja kohtaan tunsin kaikkea sitä kunnioitusta, jolla tietämätön suhtautuu oppineisiin. Samalla vaadin heitä olemaan tekemättä muutoksia tai korjauksia käsikirjoitukseen, koska kaikki oli kirjoitettu hyvässä uskossa. Kun he olivat lukeneet teoksen, he ylistivät hyvää muistiani. He sanoivat kielen olevan hyvää vanhaa kastiliankieltä, ilman mitään ylimääräisiä koristeita ja kiemuroita, joihin hienot kirjailijamme syyllistyvät. Mutta toinen heistä huomautti, että ehkä olisi ollut parempi, jos en olisi ylistänyt itseäni ja tovereitani niin vapaasti, vaan jättänyt sen muitten tehtäväksi. Tähän vastasin olevan tavallista, että naapurit ja sukulaiset puhuvat toisistaan ystävällisesti. Ja kuka muu, ellemme me itse, puhuisi hyvää itsestämme, kuka muu sen voisi tehdä? Kuka muu oli todistamassa valloituksiamme ja taistelujamme - paitsi ehkä pilvet taivaalla ja linnut, jotka lensivät yläpuolellamme?”

Díaz kertoo itsestään[muokkaa]

Díaz avaa kronikkansa varsinaisen tekstin kertomalla itsestään ja viittaamalla konkistadorien mainetekoihin:

“Bernal Díaz del Castillo, hyvin lainkuuliaisen Santiago de Guatemalan kaupungin asukas ja raatimies, eräs ensimmäisistä Uuden Espanjan ja sen provinssien valloittajista, ja eräs Hondurasin niemen ja Higuerasin löytäjistä; kotoisin hyvin jalosta ja kuuluisasta Medina del Campon kaupungista, Francisco Díaz del Castillon, kaupungin raatimiehen, jota myös kutsuttiin Galaniksi,ja hänen laillisen vaimonsa María Diez Rejónin poika. Minun lisäkseni tämä koskee kaikkia todellisia konkistadoreja, aseveljiäni, jotka palvelimme Hänen Majesteettiaan silloin kun löysimme, valloitimme, rauhoitimme ja asutimme kaikki Uuden Espanjan provinssit, eli suuren osan Uutta Maailmaa, löydettyämme sen omalla kustannuksellamme Hänen Majesteettinsa tietämättä. Ja tämä on vastaus siihen, mitä asiasta ovat sanoneet ja kirjoittaneet ne, joille tieto oli ollut niin kaukaista, etteivät he sitä nähneet, eivätkä saaneet oikeita tietoja tapahtumista, vaan kertovat mitä sylki suuhun tuo, voidakseen siten himmentää tekemämme monet ja huomattavat palvelut, jotta niillä ei olisi kuuluisuutta ja ettei niitä arvostettaisi ansioittensa mukaisesti...

Jos olisi kerrottava ja kirjoitettava muistiin kohta kohdalta ne sankarilliset urotyöt, joita jokainen rohkea kapteeni ja me urhoolliset sotilaat teimme, ja ne taistelut joihin alusta alkaen jouduimme, niin kaiken tuon selittämiseen tarvittaisiin suuri kirja ja hyvin asiasta innostunut kronikoitsija, jonka sanat olisivat paljon kaunopuheisemmat ja retoriikkansa parempaa kuin nämä minun huonosti valitut sanani, jotta hän kykenisi tarpeeksi ylistävästi kertomaan siitä, kuten jatkossa tulette huomaamaan. Mutta koska siitä missä olin, mitä näin, minkä ymmärsin ja mitä jäi mieleeni, ei ole kerrottu sen ylevyyttä vastaavasti ja hienolla tavalla, niin tulen kirjoittamaan siitä Jumalan avulla vilpittömän rehellisesti, kuten ne oppineet miehet, jotka sanovat, että heidän hyvä retoriikkansa ja kirjoitustensa kirkkaus johtuu totuuden kertomisesta, joten olen kehumatta ja imartelematta joitakin kapteeneita, tai halventamatta heistä toisia, erikoisesti tämän kaltaisessa kertomuksessa, joka tulee aina pysymään ihmisten muistissa. Ja koska en ole latinisti, enkä hallitse merenkulkua, enkä tiedä sen asteista enkä korkeuksista, niin en kerro niistä, koska, kuten sanoin, en tiedä niistä, mutta tiedän sodista, taisteluista ja rahoittamisista, joissa olin, ja koska lähdin Kuuban saarelta eräänä ensimmäisistä Francisco Hernández de Córdoba-nimisen kapteenin mukana. Meitä oli tuolla matkalla satakymmenen sotilasta. Löysimme Jukatanin, jossa meistä tapettiin enemmän kuin puolet ensimmäisessä maihinnousupaikassamme, Punta de Cotochessa ja eräässä vähän kauempana sijaitsevassa Champotón-nimisessä kylässä. Kapteeni sai kymmenen osumaa nuolista ja kaikki muut sotilaat haavoittuivat kahteen tai kolmeen paikkaan. Todettuamme tapahtuneen, palasimme Kuuban saarelle, josta laivastomme oli lähtenyt. Kapteeni kuoli heti maihin päästyämme, joten sadastakymmenestä sotilaasta, jotka olimme lähteneet, kuoli viisikymmentäseitsemän.

Guatemalan audiensian tuomari Alonso de Zorita kertoo nähneensä Díazin kirjoituksia[muokkaa]

Bernal Díaz sai Historia Verdaderansa valmiiksi 1568, ainakin näin oletetaan. Teoksen esipuhe on kirjoitettu tuolloin. Vuosina 1553-56, jolloin Díazin kynästä lähti kirjeitä Espanjan Kuninkaille, Guatemalan audiensian eräänä tuomarina oli tarmokas Alonso de Zorita, joka kertoo:

”Bernaldo Díaz del Castillo, Guatemalan asukas, jolla on hyvä osuus intiaaneista, ja joka oli tuon maanosan, Uuden Espanjan ja Guazacualcon konkistadori, kertoi minulle, ollessani Audiencia de los Confinesin tuomarina, että hän asuu Santiago de Guatemalassa ja kertoi kirjoittavansa tuon maan historiaa. Hän näytti minulle osaa kirjoittamastaan. En tiedä, saiko hän teoksensa valmiiksi, en myös sitä onko se painettu.”

Saattaa olla, että tämä kohta Zoritan tekstejä on jäänyt Prescottilta huomaamatta, koska Prescott kertoo Díazin kirjoittaneen teoksensa viisi vuosikymmentä valloituksen jälkeen ja ajan vaikuttaneen kirjoittajan muistiin. Samaan aikaan, Zoritan ollessa Guatemalan audiensian jäsenenä vuosina 1553-56, ilmestyi Gómaran teos, jota Díaz kritisoi voimakkaasti. Gómaran teos ei ollut Dázille ainoa syy ryhtyä kirjoittamaan teostaan, koska hän niin selvästi kertoo tarkoituksenaan olevan jättää muuten niin köyhänä miehenä perinnöksi jälkeläisilleen tiedot konkistadorien urotöistä, joissa hän itse oli mukana. Joka tapauksessa Díazilla oli Zoritan kertomuksen mukaan jotakin kirjoitettuna jo vuosina 1553-56. Gómaran teos virkisti Díazin muistia ja lisäsi Díazin vimmaa kirjoittaa. Ilman Gómaran teosta Díaz olisi kirjoittanut toisella tavalla.

Alonso Zorita, joka toimi yhdeksäntoista vuotta eri audiensioiden tuomarina, jatkaa:

”Ja Guatemalassa kuulin erään tuon Audiensian virkamiehen kertovan, miten tämä sotilaana ollessaan otti osaa erääseen valloitusretkeen, ja näki silloin, heidän ylittäessään jotakin suota, miten eräältä sotilaalta putosi tikari, joka upposi suohon. Koska sotilas ei voinut löytää tikaria, niin hän odotti, että kohdalle tuli intiaaninainen taakkaa kantaen, lapsi rinnoillaan. Sotilas riisti äidiltä lapsen, jonka heitti paikkaan, johon tikari oli pudonnut, sanoen jättävänsä lapsen merkiksi koska oli pimeä. Seuraavana päivänä sotilas palasi etsimään tikariaan. Orjilla oli kahleet kaulassa ja kova kohtelu koko matkan ajan. Kun joku intiaaneista, mies tai nainen, väsyi, tältä katkaistiin kaula, jotta ei olisi tarvinnut pysähtyä irrottamaan kahletta kaulasta. Surmatun taakka jaettiin jäljellä olevien kesken”.

Ehkäpä tämän tarinan kertoi Alonso Zoritalle juuri Díaz del Castillo.

Keisari Kaarle V kirjoitti lokakuun 15. päivänä 1519 Cortésille mahdollisuudesta ottaa orjia ja käydä niillä kauppaa[muokkaa]

”Sanotut prokuraattorit (Villa Rica de la Vera Cruzista lähetetyt) Montejo ja Puertocarrero) selostivat meille, että monilla maan herroilla ja päälliköillä on omistuksessaan paljon orjia, joita nämä saavat keskinäisissä sodissa. Päälliköt pitivät vankeja orjinaan, joista monia he syövät, tapettuaan nämä ensin epäjumaliensa edessä. Antamalla oikeuden käydä kauppaa sanotuista intiaaneista tulisimme hyvin palvelluiksi asuttajien saadessa siitä myös hyötyä, samoin olisi se intiaanien etu sanotuista syistä. Meiltä on suosion osoituksena asuttajille anottu ja pyydetty lupaa saada käydä orjakauppaa sanottujen intiaanipäälliköiden kanssa ja että asuttajat saisivat pitää ostamansa intiaanit orjinaan...määräsimme annettavaksi lupakirjan sanotun maan asuttajille lähteä maasta aseet mukanaan uusia maita ja saaria löytämään ja käymään vaihtokauppaa.”

Kuninkaan asettamana ehtona oli, että kaikki tapahtuisi hänen nimissään ja hänen edustajansa ollessa läsnä, jotta hän saisi itselleen kuuluvan viidenneksen orjakaupan tuotosta.

Teoksessaan Díaz kertoo intiaanien tavasta pitää orjia ja käydä niillä kauppaa[muokkaa]

Espanjalaisten käsityksen mukaan kaupan kohteena olevien orjien kohtalona olisi muussa tapauksessa ollut määrä menettää henkensä ihmisuhreina. Espanjalaisten käsissä nämä sen sijaan säästäisivät henkensä, mutta saisivat orjanmerkin otsaansa.

”Intiaanit ja päälliköt pitivät yleisesti orjia, joilla kävivät kauppaa, kuten millä tahansa kauppatavaralla. Heidän kauppamiehensä kulkivat markkinoilta markkinoille, myyden ja vaihtaen kultaa, kankaita ja kaakaopapuja. Heillä saattoi olla kaksikymmentäkin orjaa kaulastaan kahlittuina ja paljon pahemmin sidottuina, kuin mitä tekevät portugalilaiset tuodessaan neekereitä Guineasta...Tästä syystä lähetimme Hänen Majesteetilleen anomuksen, että tämä soisi meille suosionosoituksena lisenssin, jolla saisimme ostaa ja ottaa vastaan veroina intiaaniorjia ja käydä niillä vaihtokauppaa (rescate) samalla tavoin, kuin intiaanit itse käyvät orjakauppaa. Pyysimme, että Hänen Majesteettinsa näkisi oikeaksi antaa määräyksen, jolla nimitettäisiin luotettavia henkilöitä pitämään hallussaan polttorautaa. Sitten kun kuninkaan määräys oli saapunut Uuteen Espanjaan, annettiin asetus, ettei raudalla merkitsemissä ollut mitään väärää ja että raudan oli oltava kylästä vastuussa olevan alcalden, tai jonkun muun jokaisessa kylässä olevan viranomaisen halussa, ja että noiden henkilöiden oli oltava maineeltaan moitteettomia. Polttoraudan merkkinä oli R-kirjain (Rescate)...Varmasti tapahtui suuria väärinkäytöksiä, koska me ihmiset emme ole kovin hyviä, vaan aina on joukossamme pahantahtoisia, kuten jotkut heistä, jotka tuolloin saapuivat Kastiliasta ja saarilta ja jotka olivat köyhiä ja ahneita, janoten rikkauksia ja orjia. Heillä oli tapana merkitä myös vapaita intiaaneja. Mutta silloin kun Cortés hallitsi, ennen marssiamme Hondurasiin, vallassa oli rehellisyys orjien merkitsemisessä. Silloin ei merkitty ennen kuin oli selvitetty olivatko merkittävät orjia vai vapaita. Seurasimme Cortésia Hondurasiin, jossa viivyimme kaksi vuotta ja kolme kuukautta, valloittaen ja tuoden rauhaa noihin provinsseihin. Poissa ollessamme oli Uudessa Espanjassa suurta epäoikeudenmukaisuutta, sekasortoa ja skandaaleita niiden kesken, jotka Cortés oli jättänyt toimimaan sijaisinaan kuvernööreinä, mutta jotka eivät välittäneet merkittiinkö raudalla orjia vai vapaita intiaaneja, vaan ottivat huomioon vain omat etunsa. Tuona aikana nuo jotka hallitsivat, eivät piitanneet siitä, kenelle antoivat raudan. Sen saivat ahneet ja omaltatunnoltaan pahat, samoin näiden ystävät, jotka panivat raudan monien vapaiden päälle. Tämän lisäksi tapahtui muutakin pahuutta myös intiaanipäälliköiden taholta heidän maksaessaan veroja encomenderoille. Päälliköt antoivat kylistään köyhiä ja orpoja orjiksi merkittäviksi. Niin suuri oli tästä asiasta aiheutuva sekaannus, että ensimmäiset, jotka uudessa Espanjassa rikkoivat polttoraudat, olimme me, jotka olimme Guazacualcosta, jonka asukas minäkin olin tuohon aikaan. Kun tämä tapahtui, oli kulunut yksi vuosi siitä kun olin palannut tuohon kylään retkeltä, jonka teimme Cortésin kanssa Hondurasiin. Ja koska olin siellä vanhin virkamies, ja koska minuun luotettiin, niin minulle ja eräälle tuossa kylässä asuvalle etua nauttivalle (beneficiado) kirkonmiehelle, jonka nimi oli Benito López, oli annettu huostaamme polttorauta. Kun huomasimme voittojen pienenevän, ja kaikki ne vaivat, mitä jotkut intiaanipäälliköt ja encomenderot näkivät jotta olisimme merkinneet heille vapaita intiaaneja orjiksi, tuhosimme raudan suuren hiljaisuuden vallitessa, emmekä antaneet siitä palastakaan alcaldelle, emmekä kaupunginhallitukselle. Lopuksi lähetimme viestin presidentti Don Sebastian Ramírezille, joka oli hyvä ja oikeudenmukainen. Saatoimme hänen tietoonsa, miten olimme särkeneet raudan, ja samalla pyysimme hyvien neuvojen saattelemana, että tämä määräisi polttoraudalla merkitsemisen lopetettavaksi koko Uudessa Espanjassa... Ja hetimiten hän määräsikin yhdessä Kuninkaallisen Audiensian kanssa intiaanien polttomerkitsemisen lopetettavaksi kaikkialla Uudessa Espanjassa. On olemassa ihmisiä, joilla ei ole ominaisuutta palvella Jumalaa ja Hänen Majesteettiaan, eikä kykyä nähdä pahana vapaiden intiaanien merkitsemistä orjiksi raudalla. Kun tuli tiedoksi uutinen siitä, että minä ja toverini, kirkon palkollinen Benito López, olimme rikkoneet raudan, kyläläiset kysyivät meiltä syytä siihen, että estimme heitä nauttimasta siitä mitä Hänen Majesteettinsa oli heille antanut, johon he vielä lisäsivät, että olimme huonoa väkeä, koska emme auttaneet kylää, ja että ansaitsisimme tulla karkotetuiksi. Kuittasimme naurulla kaiken mitä he sanoivat ja onnittelimme toisiamme hyvästä teostamme.”

Jatkossa Díaz kertoo, miten Meksikon ns. toisen audiensian presidentti Sebastian Ramírez Fuenleal oli maininnut olleensa Sevillan inkvisiittorina. Sebastian Ramírez Fuenleal teki Díazista ja edellä mainitusta Benito Lópezista viralliset Goazacoalcon ja Tabascon kylien tarkastajat. He saivat menettelyohjeet, joihin kuului oikeus tuomita sakkoihin viiteenkymmeneentuhanteen maravediin, eli runsaaseen sataan kultapesoon saakka. Henkirikokset ja muut vakavammat rikokset heidän tuli ilmoittaa Meksikon audiensialle. Samoin heidän tuli ilmoittaa asioista, jotka saattaisivat kiinnostaa Hänen Majesteettiaan. Edellä olevasta voi päätellä, että Díaz sai paljon vihamiehiä. Hyvät suhteet audiensiaan eivät varmasti lisänneet Díazin suosiota uudisasukkaiden silmissä.

Omaisuudet siirtyivät konkistadorilta toiselle hyvin epämääräisin keinoin[muokkaa]

Nopeasti rikastuneiden konkistadorien rahavarat, omaisuus ja orjat vaihtoivat nopeasti omistajaa pelipöydissä. Lisänä oli äkkirikkaiden tuhlaileva turhamaisuus, joista seurasi pyyntöjä ja vaatimuksia. Konkistadorien lesket ja jälkeläiset valittivat huonoa toimeentuloaan. Myös leskien uudet aviomiehet, omiakin etujaan ajaakseen, olivat köyhien asialla. Díazin laaja kirjeenvaihto omaisuutensa kartuttamiseksi ja häneen kohdistuneiden vääryyksien oikaisun hakijana kertoo selvästi, että hän oli paljon muuta kuin omien sanojensa mukainen latinaa osaamaton idiootti.

Díazin ollessa Cortésin mukana Hondurasissa, hänen encomiendojaan siirtyy muiden käsiin[muokkaa]

Bernal Díaz del Castillo oli osallistunut Cortésin vaatimuksesta tämän tuhoisaan Hondurasin retkeen. Tuon yli kaksi vuotta vaatineen matkan aikana eivät mukana olleet voineet valvoa omaisuuttaan ja puolustaa etujaan. Omaisuudet alkoivat siirtyä ensimmäisiltä haltijoilta, encomenderoilta, toisiin käsiin, monien, mutta kuitenkin yksinkertaisten ja ymmärrettävien vaiheiden kautta. Vanha konkistadori Bernal Díaz ei kuitenkaan jäänyt neuvottomaksi. Hän puolusti Cortésilta saamiaan encomiendoja kynällä ja kirjeenvaihdolla, ja ryhtyi hakemaan hyvitystä oikeusteitse häneltä laittomin toimenpitein riistetyistä Tlalpan, Micapan ja Chamulan encomiendoista, jotka sijaitsivat Tabascossa ja Chiapasissa.

Asiakirja, jolla Cortés antaa Cíazille oikeuden verottaa Tlapan ja Potuchan kyliä[muokkaa]

”Täten luovutan Bernal Díazille, Espiritu Santon asukkaalle, Cimatanin provinssissa sijaitsevien Tlapan ja Potuchan kylien päälliköt ja intiaanit, jotta nämä palvelisivat ja auttaisivat häntä maatilalla ja taloudenpidossa, edellyttäen, että se tapahtuu niiden määräysten mukaisesti, jotka tästä asiasta on säädetty, tai tullaan säätämään, ehdolla, että hänen on huolehdittava Pyhän Katolisen uskomme opettamisesta heille kaikella mahdollisella tarmolla ja huolellisuudella. Syyskuun 20. päivänä 1522. Hernán Cortés. Hänen armonsa määräyksestä Alonso de Villanueva.”

Bernal Díaz kertoo lähdöstään Hondurasin sotaretkelle[muokkaa]

Díaz ja muut konkistadorit olisivat mielellään lepäilleet tiluksillaan, mutta Cortésia ei uskallettu vastustaa:

”Heti kohta hän määräsi, että me kaikki Cuazacualcon asukkaat lähtisimme hänen mukaansa, eikä jäljelle jäänyt muita kuin sairaat ja kivulloiset. Olen jo muualla kertonut, että tuota kylää asuttivat kaikkein vanhimmat Meksikon konkistadorit ja kaikkein tärkeimmät Meksikosta löytyvät valloitusten ajan hidalgot, ja juuri kun olimme asettuneet lepoon ankarista töistä ja koettaneet hankkia jonkin verran omaisuutta ja karjaa, hän määrää meidät yli viidensadan leguan matkalle muihin maihin sotaa käymään, jättämään kaiken omistamamme, ja olimme matkalla yli kaksi vuotta ja kolme kuukautta.

Siis, palataksemme kertomukseemme, olimme kaikki varustautuneet asein ja hevosin, koska emme rohjenneet kieltäytyä, ja jos joku uskalsi näin tehdä, hänet pakotettiin mukaan voimalla; ja meitä oli kaiken kaikkiaan, me jotka olimme Cuazacualcosta, kuin myös Meksikosta tulleet, yhteensä yli kaksisataaviisikymmentä sotilasta, joista sadallakolmellakymmenellä oli hevonen, ja lopuilla arkebuusit tai varsijouset, lukematta mukaan muita sotilaita, jotka olivat juuri saapuneet Kastiliasta. Sitten hän määräsi minut olemaan kapteenina kolmellekymmenelle espanjalaiselle ja kolmelletuhannelle meksikolaiselle intiaanille, jotka hän lähetti eräisiin sotaa käyviin kyliin, nimeltään Zimatán, ja joita kyliä pitäisivät hallussaan nuo kolmetuhatta meksikolaista intiaania, ja että jos tuon provinssin intiaanit pysyisivät rauhallisina ja alistuisivat Hänen Majesteettinsa palvelukseen, heille ei tehtäisi kiusaa eikä väkivaltaa, paitsi että he joutuisivat ruokkimaan nuo ihmiset (meksikolaiset intiaanit). Elleivät he haluaisi tulla, kun heitä olisi kutsuttu kolme kertaa tavalla (Palacio Rubiosin laatima kuulutus, requerimiento), jonka he hyvin ymmärtäisivät, mukanani seuraavien kirjurin ja todistajien ollessa läsnä, antaisin heille sotaa. Ja tähän hän antoi minulle valtuudet ja ohjeet, jotka minulla on tänä päivänä, hänen ja hänen sihteerinsä Alonso Valienten allekirjoittamana.”

Cortésin retki halki Jukatanin viidakoiden Díazin kertomana[muokkaa]

Cortésin matkan tarkoituksena oli rankaista kapinoivaa Cristóbal de Olidia, jonka Cortés oli lähettänyt etsimään valtameriä yhdistävää vesiväylää. Rankaisuretkikunnan matka Jukatanin niemimaan poikki kesti viisi kuukautta. On hyvin luultavaa, että Cortésin ja hänen joukkonsa taival Jukatanin niemimaan poikki on ensimmäinen, pisin ja rasittavin kompassin avulla maitse tehty suunnistusmatka. Vastaavaa suoritusta tuskin tullaan koskaan tekemään toista kertaa. Läheskään kaikki tuolle matkalle lähteneet eivät kestäneet sen rasituksia.

Rakennettuaan kolme päivää siltaa erään joen yli, espanjalaisilla oli taas edessään tiheä viidakko, jonka kohtaamista Díaz muistelee näin:

”Cortés sanoi vielä, ettei hän tiennyt mitä tekisimme; ja monet sotilaistamme, ja vielä me loputkin, halusimme palata Uuteen Espanjaan. Jatkoimme kuitenkin kulkuamme metsissä, ja Jumala tahtoi meidän huomaavan joitakin kauan sitten kaadettuja puita, ja sitten pienen pellon. Ja minä ja Pedro López, perämies, jotka kuljimme edessä, avaten polkua toisten sotilaiden kanssa, palasimme kertomaan Cortésille, että tällä olisi aihetta ilahtua, sillä oli löytynyt viljelyksiä, jonka tiedon koko armeijamme otti tyytyväisenä vastaan. Ennen saapumistamme viljelyksille, oli edessä joki ja suota, mutta tarmokkaasti töitä tehden olimme nopeasti kylässä, joka tuona päivänä oli ilman asukkaita, ja löysimme paljon syötävää, maissia, papuja ja muita vihanneksia. Ja koska olimme hyvin nälissämme, söimme liikaa. Ja ylitettyämme tuon suiston, emme löytäneet minkäänlaista polkua, joten meidän oli avattava polku miekka kädessä, ja kuljimme avaamaamme polkua kaksi päivää, uskoessamme pääsevämme johonkin kylään. Ja eräänä aamuna tulimme polulle, jonka olimme avanneet. Cortés oli revetä raivosta kun hän huomasi sen, sekä hänestä ja hänen tästä matkastaan kuiskailluista pahoista puheista, suuresta nälästä ja siitä, että hän noudatti vain himojaan, ajattelematta tekojaan, ja että olisi parempi palata kuin että kaikki kuolisimme nälkään. Oli toinenkin asia, jota oli liiallinen hyvin korkea ja tiheä metsä, niin että harvoin näimme taivasta sen läpi. Kun joku halusi kiivetä johonkin puuhun tähystämään maata, ei hän nähnyt mitään, koska kaikki oli metsän peitossa. Sitten mukanamme olleista oppaista pakeni kaksi, ja toinen jäljellä olevista oli sairaana, eikä tiennyt suunnasta eikä mistään muustakaan mitään. Ja koska Cortés oli kaikessa huolellinen, ja ettei huolimattomuuden takia eksyttäisi, oli meillä mukanamme eräs perämies, nimeltään Pedro López, jolla oli merenkulkuneula (kompassineula), joka, ja hänen mukanaan Guazacualcosta tuomansa kankaalla oleva piirros osoittivat missä kylät olivat. Cortés määräsi meidät menemään metsien kautta, ja miekoin avasimme tiemme Itään, jossa kankaalla olevien merkin mukaan olisi kylä. Myös hevoset palautuivat ennalleen. Annoimme kaikesta Jumalalle suuren kiitoksen. Matkalla mukanamme ollut mainitsemani taitovoimistelija oli kuollut, samaten oli kuollut kolme hiljattain Kastiliasta saapunutta espanjalaista. Myös Michoacánin intiaaneja ja meksikolaisia kuoli, ja monet muut sairastuivat ja jäivät tien oheen epätoivoisina...

Meksikolaiset söivät ottamiaan vankeja[muokkaa]

Ennen kuin jatkan, haluan sanoa, että johtuen suuresta nälästä, jota niin me espanjalaiset kuin meksikolaiset kuljetimme mukanamme, näytti siltä, että jotkut meksikolaisten päälliköt olivat ottaneet vangeiksi kaksi tai kolme intiaania niistä kylistä, jotka olimme jättäneet taaksemme, ja kuljettivat heitä kantajina muiden kantajien joukossa, samalla tavalla puettuina kuin he itsekin. Nälän takia vangit tapettiin matkan aikana, ja heidät paistettiin maahan kaivetuissa tulisijoissa, joissa oli kuumia kiviä, kuten heillä oli tapanaan tehdä ja syödä omana aikanaan Meksikossa. Samoin olivat he ottaneet kiinni ja syöneet kaksi pakoon pyrkinyttä opastamme. Kun asia tuli tiedoksi ja kerrottiin Cortésille, käski tämä kutsua luokseen meksikolaisten päälliköt, joita hän nuhteli ankarasti; että jos nämä tekisivät saman vielä toisen kerran, heitä rangaistaisiin. Ja mukanamme olleista fransiskaaniveljistä toinen, josta olen jo muualla maininnut, piti saarnan hyvin pyhistä ja hyvistä asioista. Jotta oikeus tapahtuisi, määräsi Cortés yhden meksikolaisen intiaanin poltettavaksi syyllisenä syömänsä intiaanin kuolemaan, vaikka tiesi kaikkien olevan tekoon syyllisiä, ja jotta nähtäisiin hänen jakavan oikeutta, ja ettei hän tiennyt muita syyllisiä kuin sen, jonka poltatti.

Jätämme nyt laajemmin kertomatta monista töistä, joissa olimme mukana, ja miten huilistit ja pasunistit, joita Cortésilla oli mukanaan, ja joista olen muualla maininnut; miten he Kastiliassa olivat tottuneet saamaan lahjoja, mutta eivät olleet tottuneet töihin, ja miten nälkä oli heikontanut heidät niin, etteivät he kyenneet enää soittamaan yhtä lukuun ottamatta, ja miten me sotilaat kieltäydyimme kuuntelemaan häntä, vaan sanoimme heidän musiikkinsa kuulostavan kettujen ja shakaalien ulinalta, ja että olisi parempi syödä maissia kuin kuunnella heidän musiikkiaan.”

Díaz kuvailee Cortésin miesten paluuta Hondurasista Meksikoon[muokkaa]

Matka kävi seudun kautta, jonne Pedro de Alvarado perusti Santiago Guatemalan (nykyinen Antigua). Kaupungista oli myöhemmin tuleva Díazin kotikaupunki. Cortés oli itse palannut Meksikoon meritse Havannan kautta.

Díaz kertoo oman paluumatkansa vaiheista[muokkaa]

” ...ja guatemalalaiset tarjosivat meille vaanimista, jyrkkiä vuoria ja hyvin syviä rotkoja, ja meiltä meni matkaan kolme päivää. Haavoituin nuolen osumasta, mutta haava ei ollut mitään. Sitten saavuimme Petapaan, ja sen jälkeen laaksoon, jota kutsutaan Tuertoksi, ja jossa on nyt asutettuna Guatemalan kaupunki, ja jossa kaikki olivat silloin sotajalalla. Törmäsimme moniin muureihin ja edessämme oli kaivantoja, ja sodimme alkuasukkaiden kanssa päästäksemme niistä yli. Mieleeni muistuu, että laskeutuessamme erästä jyrkännettä, alkoi maa vavahdella niin voimakkaasti, että sotilaista monet kaatuivat, koska järistys kesti hyvän aikaa...

Koska meitä sotilaita oli palatessamme yli kahdeksansataa, joukossamme myös Pedro de Alvarado, niin tultuamme erääseen kylään, jota kutsutaan Chalcoksi, lähetimme sieltä sananviejän Cortésin luo, jotta tämä tietäisi meidän lähiaikoina saapuvan Meksikoon, ja että siellä olisi meille varattuna majoitus, koska olimme hyvin nääntyneitä, sillä lähdöstämme tuosta kaupungista oli kulunut kaksi vuotta ja kolme kuukautta. Kun Meksikossa saatiin tietää, että olimme saapuneet Iztapalapaan, tuli Cortés tielle ottamaan meidät vastaan monien herrasmiesten ja kaupunginhallituksen saattamana. Ja ennen menemistämme mihinkään muualle, menimme suurimpaan kirkkoon kiittämään Herraamme Jeesus Kristusta siitä, että Hän antoi meidän palata tuohon kaupunkiin. Kirkosta Cortés vei meidät palatseihinsa, joissa meille oli valmistettuna juhlallinen, hyvin tarjoiltu ateria...ja Sandoval lähetti minulle vaatteita niillä koristautuakseni, ja rahaa ja kaakaota tuhlaillakseni, ja noin kohtelivat Cortés ja muut tuon kaupungin asukkaat sotilaita ja tuntemiaan ystäviään, jotka sinne tulimme.”

Díaz kertoo Cortésin päiväunista[muokkaa]

”Mennessämme Hibuerasiin (Hondurasiin), huomasin hänen ottaneen tavan, jollaista hänellä ei aikaisemmissa sodissa ollut; että kun hän oli syönyt, ja ellei hän saanut nukutuksi jonkin aikaa, sai hän vatsankipuja, ja tämän vuoksi ja koska hänellä oli kipuja, hänelle asetettiin niiden välttämiseksi jonkin puun alle, tai muuhun varjoisaan paikkaan matto, joka oli mukana tuota tarkoitusta varten, tai jokin viitta, ja vaikka olisi ollut kovin aurinkoista, nukkui hän, vaikka vähänkin, jonka jälkeen matka jatkui. Olin huomannut Uuden Espanjan sotien aikoina hänen olleen laihan ja ilman mahaa, mutta palattuamme Hibuerasista, hän lihoi paljon ja tuli mahakkaaksi, myös huomasin että hänen partansa tummui, vaikka se oli aikaisemmin vaalentunut...”

Díaz on vaarassa menettää encomiendansa[muokkaa]

Díazin ollessa estyneenä valvomaan etujaan Hondurasin sotaretken aikana, olivat vieraat voimat sillä aikaa ryhtyneet valvomaan joitakin hänelle encomendoituja intiaanien kyliä.

Cortés ryhtyi puolustamaan aseveljeään osoittamalla Uuden Espanjan audiensialle vuoden 1539 helmikuussa päivätyn kirjeen, jossa hän kaunopuheisesti pyytää audiensiaa ottamaan huomioon Díazin ansiot.

Cortésin kirje Uuden Espanjan audiensialle[muokkaa]

”Kuuluisin ja kaikkein kunnioitetuin herra, kuuluisa herra, hyvin mahtavat herrat. Minulla on paljon velvoitteita niitä henkilöitä kohtaan, jotka olivat kanssani voittamassa näitä maan osia, josta asiasta Hänen Majesteettinsa on tietoinen, ja jotka henkilöt muistuttavat häntä siitä, hänen kuninkaallisen omantuntonsa keventämiseksi. Eräs heistä on nimeltään Bernal Díaz, joka palveli hyvin niin tämän kaupungin kukistamisessa kuin Hondurasissa ja Guatemalassa kuin monissa muissa provinsseissa. Tämän kaiken lisäksi hän oli eräs niistä, jotka tulivat Francisco Hernández de Córdoban, tämän maan ensimmäisen löytäjän, mukana. Hän on tehnyt työtä ja palvellut erittäin hyvin, josta minä olen hyvänä todistajana. Ollessani kuvernöörinä annoin hänelle kaksi kylää Guazacualcon provinssissa, jotka rahastonhoitaja Alonso de Estradan hallinnon aikana otettiin häneltä pois asuttamiseen ja asukkaiden tarpeita varten, hänen saamatta siitä tähän päivään mennessä minkäänlaista korvausta, josta on aiheutunut ja edelleen aiheutuu paljon menetystä hänelle ja hänen lapsilleen.

Nähdessäni häntä kohdeltavan tällä tavoin, huolestuin hänen puolestaan, joten olen päättänyt saattaa asian teidän herruutenne armon alaiseksi ainoastaan siitä syystä, että tietäisitte minkä arvoisia hänen palveluksensa ovat, sekä myös täyttääkseni velvollisuuteni Hänen Majesteettiaan kohtaan, jotta hänen kuninkaallinen omatuntonsa, kuten sanoin, kevenisi, jota se varmasti tarvitsee, kuten te herrat armollisesti huomaatte asiaa harkittuanne. Tulen ottamaan tekonne vastaan meidän herramme keisarin nimissä tehtynä, ja kaiken kaikkiaan hyvin suurena häneen liittyvänä asiana, joka hyvin kuvaa hänen persoonaansa.

Meidän Herramme suojelkoon ja lisätköön teidän kaikkein kuuluisimpien ja kunnioitetuimpien henkilöidenne elinaikaa. Laakson Markiisi.”

Bernal Díazin asiaa käsitellään audiensiassa hänen henkilökohtaisesti ollessa läsnä[muokkaa]

Bernal Díazin asiaa käsiteltiin syyskuun seitsemäntenä vuonna1539 kuninkaallisessa Meksikon audiensiassa ja hänen majesteettinsa kuninkaallisessa kansliassa Bernal Díazin henkilökohtaisesti esittämän anomuksen pohjalta:

”Hyvin kunnioitettu Herra. Minä, Bernal Díaz, joka olen eräs ensimmäisistä tämän Uuden Espanjan konkistadoreista, sanon, että tarkoituksenani on todistaa tietyllä tavalla niistä palveluksista, joita tein Teidän Majesteetillenne suuressa osassa tätä Uutta Espanjaa, sen löytämisessä, valloittamisessa ja rauhoittamisessa. Tästä syystä pyydän ja anon, että Teidän Majesteettinne määräisi Kuninkaallisen Audiensian ottamaan vastaan ja tarkistamaan kuulustelun ja kysymysten kautta todistukset, jotka tästä asiasta ovat puolestani esitettyinä...

Ja esitettyinä mainitulla tavalla, sanottu herra presidentti ja sanotut tuomarit määräsivät sanotun Bernal Díazin antamaan todistuksensa tämän kaupungin alcalden edessä.

Ja yllä esitetyn jälkeen helmikuun yhdeksäntenä päivänä tämän kaupungin hyvin jalon Herran, Hänen Majesteettinsa alcalden, Juan Jaramillon eteen, saapui Bernal Díaz. Paikalla olin myös minä, Juan de Zaragoza, julkinen kirjuri. Meidän ollessamme läsnä, esitti Bernal Díaz kyseisen anomuksen ja samalla sanottujen herrojen, presidentin ja tuomarien määräyksen kuulustella ja tehdä kysymyksiä asiassa.


Kysymykset esitettiin todistajille, jotka olivat läsnä Guazacualcon Provinssissa, Espíritu Santon kylässä asuvan Bernal DÍazin puolesta, jotta saataisiin tietoa niistä palveluksista, joita tämä on tehnyt Hänen Majesteetilleen Uuden Espanjan löytämisessä, valloittamisessa ja rauhoittamisessa.”

Joitakin todistajina kuulluille tehtyjä kysymyksiä[muokkaa]

Seuraa yksityiskohtaisten ja hyvin pitkien kysymysten sarja. Kysymysten 14-17 kohdat koskevat Bernal Díazille luovutettuja encomiendoja:

”15. Onko todistajilla tietoa siitä, jne. että sanotut Tlapan ja Chamulan kylät ovat hyvin tuottoisia. Että sanotussa Tlapan kylässä oli haltuunoton aikoina yli tuhat taloa ja että Chamulan kylässä oli enemmän kuin neljäsataa ja ympäristöissä yli kaksisataa taloa. Puhukoot mitä tietävät asiasta.

16. Onko todistajilla tietoa siitä, jne. että kapteeni Baltasar Osorio, joka meni Tabascon provinssiin, otti väkivalloin sanotulta Bernal Díazilta kyseisen Tlapan kylän liittääkseen sen Tabascoon sitä asuttaessaan, ilman minkään kuvernöörin lupaa ja ilman että asianosaista olisi kuultu, tai että tämä olisi hävinnyt asiansa oikeudessa. Puhukoot mitä tietävät asiasta.

Ylläolevan kysymyksen johdosta kuultiin todistajana Bartolome de Villanuevaa, joka oli tuntenut Bernal Díazin yli kahdeksantoista vuotta.

Kuudenteentoista kysymykseen todistaja vastasi tietävänsä kyseisestä asiasta, että hän oli nähnyt miten Bernal Díaz oli omistanut sanotun Tlapan kylän ja nähnyt miten sanottu Osorio oli sen anastanut ja liittänyt sanotun Tabascon alueisiin, ilman että sanottu Bernal Díaz olisi tehnyt mitään väärää, tai millään muulla tavoin menetellyt alueittensa menettämiseksi.”

Samana vuonna Bernal Díaz matkustaa Espanjaan[muokkaa]

Espanjassa hänen onnistuu saada asiansa järjestykseen, määräyskirjat osoitettuina varakuningas Antonio de Mendozalle ja Guatemalan kuvernöörille Pedro de Alvaradolle. Varakuningas Mendoza ei kuitenkaan antanut Díazille mitään ja Pedro de Alvarado oli kuollut onnettomuudessa Guadalajaran lähistöllä sotiessaan. Alvaradon seuraaja Alonso Maldonado antoi Díazille encomiendat Zacatepecin, Goanagazapan ja Mistánin kylistä.


Lähteet[muokkaa]

Díaz del Castillo, Bernal; Historia verdadera de la conquista de la Nueva España. Meksiko 1960. López de Gómara, Francisco. Historia de la conquista de Mexico. Mexico 1988. Fuentes y Guzmán, Francisco de; Peceptos historiales. Guatemala 1957.