Birger Ferdinand Salonen
| Birger Ferdinand Salonen. † Kirjoittanut Aukusti Juhana Mela |
Kun Koittaren ensimmäinen vihko ilmestyi, lausui muuan pääkaupungin lehti että siinä nimimerkki ”bs” edusti ”ilon muotoa”. Tämä sanakompa oli yhtä sattuva kuin leikkisä eikä ole kuollut sen aikuisen ylioppilaspolven muistosta. Mutta ”bs” edusti muutakin kuin ilon muotoa; hänen ja runottaren väli oli nähtävästi ystävällisempi kuin monen muun ensikertalaisen, joka useinkin runollisessa innossaan ”pieksää runotartaan vonkumaan”, niinkuin eräs ”lentävä sana” samalta ajalta kuului. Hän ei hennonnut runomitan vuoksi tehdä väkivaltaa kielelle, harvassa löytää hänen runoissaan luvattomia sananlyhennyksiä, eikä hän lausetta jakaessaan eri säkeille menetellyt niin armottomasti kuin moni mainehikkaampi runoilija vielä meidänkin päivinä tekee. Koruttomina, sujuvina, mehukkaina luonnon lapsina ovat ”bs”:n runoelmat olleet helmiä Koittaren edellisissä vihkoissa. Muutamat biograafiset tiedot tämän nimimerkin omistajasta lienevät sen vuoksi tässä paikallaan.
Birger Ferdinand Salonen syntyi huhtikuun 26 p:nä 1849 Savonlinnassa, jossa hänen isänsä Carl Gabriel Savander silloin oli yläalkeiskoulun kollegana. Jo elokuussa samana vuonna sai isä kollegan sijan Kuopiossa, jossa poikanen sitte yleni ja kasvoi. Äitinsä, Klara Saloniuksen, kadotti hän jo aivan nuorena.
Vilkas ja iloinen luontonsa teki nuoren Birgerin aikaiseen kumppalien lemmikiksi ja jo lyseossa ollessaan kirjoitteli hän pienempiä kappaleita suorasanaisia ja runomittaisiakin ikäistensä huviksi. Mutta ruotsin kieli oli silloin yksinvaltias koulussa ja kodissa ja valtasi vastustamattomalla voimalla nuorisonkin ja niiltä ajoilta saakka vaivasi häntä, niinkuin muitakin sen aikuisia, kaksikielisyyden kahle, ehkäisten hänen kirjailijalahjansa vapaata kehittymistä. Kieliriidasta siihen aikaan ei Kuopion lyseossa tiedetty paljo mitään, mutta rakkaus suomalaiseen kansaan syttyi aikaiseen Salosen povessa ja, hänen tultuaan ylioppilaaksi 14 p. syyskuuta 1866, tuo tuli ennen pitkää leimahti kirkkaaksi isänmaanrakkauden liekiksi.
Ensi vuosi meni oppivuotena, toisena syksynä aukesivat silmät: ”kuka täällä suomea puhuu, jos innokkaimmat suomikiihkoiset eivät puhu muuta kuin ruotsia?” oli kysymys. Outo kysymys varmaan nykyiselle ylioppilaspolvelle, mutta silloin olivat asiat toisin; vielä syksyllä 1870 äkäisimmät pohjolaiset fennomaanit suuttuivat, kun vaadittiin että pitäisi puhua suomea.
Kevätlukukaudella 1868 liittyivät muutamat nuoret savokarjalaiset yhteen pieneksi seuraksi. Sen ”raamattuna olivat Kalevala ja J. V. Snellmannin kirjoitukset” ja seuran nimenomainen tarkoitus oli harjaantuminen suomenkielen käyttämiseen suullisesti ja kirjailisesti – kielen vaihtamisen aikaan saaminen. Salonen oli innokkaimpia jäseniä tässä salaisessa ja vaatimattomassa veljeyskunnassa ja sen sanomalehteen herui suuri osa hänen tilapäisiä runojaan. Pyrintöään suomen kielen oppimiseen hän ei jättänyt vähälle. Vaikka hän kuului filosofisen tiedekunnan fysillis-matemaatilliseen osastoon, oli hänellä filosofian kandidaattitutkinnossa arvosana laudatur myös suomen kielessä.
Vilkas oli hänen osan-ottonsa osakunnan elämään, monena vuotena kuului hän ”Savo-Karjalaisen” toimitukseen, ja aina hän löydettiin innokkaimpain suomimielisten eturivissä ja kun nimenmuutoksia ruotsalaisesta suomalaiseksi ensikertaa pantiin toimeen ylioppilaspiireissä oli hänkin mukana, muuttaen nimensä 3:na päivänä heinäkuuta 1876 Savanderista Saloseksi.
Köyhästä kodista lähteneenä oli Salonen ylioppilasaikanaan jätetty kokonaan oman onnensa nojaan.
Kesällä 1867 pääsi hän kotiopettajaksi kenraali Rob. Ehrnroothin perheesen kahdeksi vuodeksi. Olostaan tässä hienosti sivistyneessä perheessä oli hänellä, paitse aineellista apua, sekin hyöty että hän sai tilaisuutta oppia käyttämään franskan kieltä puheessa.
Näitä verrattain onnellisia päiviä seurasi taas kovat ajat, ja kun hän keväällä 1873 suoritti kandidaattitutkinnon ja vihittiin filosofian maisteriksi oli hänellä velkoja monella haaralla ja rasittavaan määrään. Eräs kaukaisempi varakas sukulainen, joka oli luvannut ruveta hänelle takausmieheksi niin pian kuin Salonen suorittaisi tutkintonsa, saattoi hänet vielä pahempaan pulaan syömällä sanansa ratkaisevalla hetkellä.
Raha-asiat joutuivat tämän kautta aivan rappiolle ja Salonen epätoivoon, josta hän ei koskaan oikein selvinnyt, ja taistelussa puutteen kanssa kuivi häneltä runosuonikin melkein kokonaan.
Seuraavat vuodet kuluivat opettajatoimissa.
Keväällä 1874 oli hän ruotsin ja suomen kielen kollegan sijaisena Kuopion lyseossa, lukuvuonna 1874–1875 Porissa, 1875–1876 yksityisopettajana Inkeroisissa. Syksyllä 1876 hän tuli Helsinkiin auskulteeraamaan opetusta normaalilyseossa ja hoiti samaan aikaan useita opettajatoimia, nimittäin luonnontieteiden opetusta suomalaisessa tyttökoulussa 1876–1878 ja kolmena lukukautena myös matematiikan opetusta samassa koulussa sekä 1877–1878 luonnontieteiden opetusta Helsingin suomalaisessa alkeisopistossa ja kasviopin opetusta M. G. Steniuksen puutarhurikoulussa.
Salosella oli erinomaiset opettajalahjat, jotka herättivät huomiota kaikissa niissä oppilaitoksissa, joissa hän sai taitoaan näyttää. Oltuaan vielä syksyllä 1878 v. t. kollegana luonnontieteissä Hämeenlinnan normaalilyseossa, muutti hän maalle Jyväskylän seuduille, missä hän, käyttäen kokemustaan opettajana, ryhtyi toimittamaan Zoologian oppikirjaa suomalaisille kouluille, joka keväällä 1881 ilmestyi painosta nimellä ”Zoologian Alkeet kouluja varten”. Harvoin lienee uhrattu enemmän työtä oppikirjan tekemiseen kuin tähän, ja harvoin paremmalla menestyksellä. Mutta Salosen ei sallittu itse sitä opetuksessa käyttää. Hänet tempasi tuonen viikate maaliskuun 24 p:nä 1881, pari päivää ennenkuin kirja ehti kirjansitojan luota kirjakauppaan.
Paitse tätä alkuperäistä teosta ja Koittaressa julkaistuja runoja on painosta ilmestynyt myös muutamia Salosen tekemiä käännöksiä, joista mainittakoon: N. J. Anderssonin ”Johdatus Kasvi-oppiin. I.” Helsingissä 1870 ja Melanderin ”Oppikirja Vanhan Ajan Historiassa” 1873.
Tähän Koittaren neljänteen vihkoon olemme Salosen jälkeen jääneistä papereista vielä saaneet muutamia runoelmia jäähyväisiksi. Käsikirjoituksena löytyy myöskin G. Laguksen ”Ritari Unon pojat” nimisen runoelman käännös.
Ylevämielisenä, uskollisena kumppanina ja innokkaana isänmaan ystävänä on hänen muistonsa kauvan säilyvä kumppanien mielessä.
Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. IV. 1885. Savo-Karjalaisen Osakunta, Helsinki.