Charles Haddon Spurgeon

Charles Haddon Spurgeon. Kirjoittanut Antti Mäkinen

Kuin koite päivän on kultainen,

Mi ain’ yhä kirkastuu,

Kun nousev’ aurinko säteillen

Kesk’-otsalle kohouu

Jo taivon kirkkahan – samoin on

Elämä uskovaisen:

Luottava Herraan horjumaton,

Se nousevi valaisten.

Ja niinkuin päiväkin laskullaan

Luo hehkuvan katsehen,

Viel’ iltaruskossa soihdullaan

Taivahan valaisten –

Niin elonpäiväkin uskovan

Luo ruskoa toisinaan,

Kun Herra työstähän palveljan

Vie luoksensa kunniaan.

Kuin nousev’ aurinko ihana

Elos aamukin koitti,

Oi, Spurgeon, nuorukais-saarnaaja,

Ken sinut kunnossa voitti?

Jo nuori, saarnaava poikanen,

Sai sielut hehkuhun tulta,

Ja kahdenkymmenen ikäisen

On saarna säihkyvä kulta!

Ja Hengen voimalla voidellun

Tään Jeesuksen sotamiehen

Nyt maailma tuntevi taistelun:

Valon loi elontiehen

Hän lukemattomain sielujen,

Jotk’ iki-yöss’ oli synnin –

Sai armontuntohon Jeesuksen

Ja Jumalan ikilemmen.

Niin, Kristus Jumalan Karitsa,

Synteimme sovinnoksi

Uhrattu synninkantaja,

Meill’ elon auringoksi

Mi nousi, voittaen kuoleman,

Ja kuolemattomuuden

Ja vanhurskauden puhtahan

Meill’ antaa – elon uuden –

Täm’ aine saarnoissa Spurgeonin,

Mik’ aina uhkui uutta

Eloa, voimaa sieluihin

Ja uutta pontevuutta

Tään nerokkaan hengen sanoihin,

Jotk’ usein salamoina

Iskivät suruttomihin,

Tai kasteen pisaroina

Vihmoivat hiljaist’ armoa

Syntejään sureville,

Kuin kesäpäivin sadetta

Kuiville kukkasille.

Oi, anna, taivas, sadetta

Sieluille janooville

Ja pisaroitse armoa

Suurille syntisille!

Kuin kirkas illalla ruskonen,

Niin elos loppukin, Spurgeon,

Se jätti jälkehes hohtehen,

Mi vielä loistavi meillen:

Oi, Jesus, herätä toisia,

Jotk’ yhtä runsahan kylvön

Voi tehdä Henkesi voimalla,

Sull’ elons’ uhrata helmen!

Lähde: Mäkinen, A. 1912: Runoelmia. Helsinki.