Christian Wahnschaffe

Christian Wahnschaffe. Osasta »Maapallo keijuttaren sormenpäissä». Kirjoittanut Jakob Wassermann

15 luku.

Toukokuu Lontoossa oli hyvin kuuma. Sir Denis ja Christian järjestivät öisen huvimatkan Thames-jokea pitkin. He vuokrasivat höyrypursi »Aldebaranin», tilasivat hienon aterian laivalla, ja sir Denis lähetti kutsuja ystäville ja tutuille.

Neljätoista herraa ja vallasnaista Lontoon ylhäisistä piireistä otti retkeen osaa. Pursi odotti laiturissa parlamenttitalon edustalla, ja vähän ennen sydänyötä saapuivat vieraat, kaikki iltapuvuissa. Siellä oli Venäjän lähettilään poika, Honorable James Wheely, ministerin veli, Westmorelandin kreivi ja kreivitär, Eva Sorel, ruhtinas Vigunievski ja muita.

Täsmälleen kello kaksitoista nosti »Aldebaran» ankkurinsa, ja soittokunta, jonka jäsenet olivat Drury-Lane-teatterin valittuja taiteilijoita, alkoi soittaa.

Kun vastavirtaan kohoava pursi joutui Battersean rautatiesillan kohdalle, nähtiin vasemmalla rannalla ääretön ihmisjoukko, jota rivi himmeitä katulyhtyjä valaisi, miehiä ja naisia, pää päässä kiinni, tuhansia ja yhä tuhansia.

He olivat laivatelakkain lakkolaisia. Miksi he seisoivat täällä, noin äänettöminä, noin uhkaavasti vaiti, ei kukaan laivassa tietänyt. Se lienee ollut äänetöntä mielenosoitusta.

Sir Denis Lay, joka oli juonut paljon samppanjaa, astui laivankaiteen ääreen ja huusi ylimielisyydessään rannalle kolminkertaisen maljatervehdyksen. Yksikään ääni ei vastannut hänelle. Kansantungos seisoi kuin muuri, ja synkissä kasvoissa, jotka suuntautuivat häikäisevästi valaistuun höyrypurteen päin, ei värähtänyt ainoakaan ilme.

Silloin sanoi sir Denis Christianille, joka oli tullut hänen viereensä: »Uidaanpas tuonne heidän luokseen, me kaksi. Ken joutuu ensimmäisenä rannalle, on voittaja, jonka täytyy kysyä noilta ihmisiltä, mitä he siellä odottavat, miksi he eivät ryömi koloihinsa, vaikka on jo näin myöhä.»

»Noidenko luo?» vastasi Christian ja pudisti päätänsä. Vaadittiin, että hänen olisi pitänyt ottaa limaisia matoja käteensä ja kohottaa ne ikäänkuin voitonmerkiksi.

»Silloin teen sen yksinäni», huusi sir Denis ja heitti hännystakkinsa ja liivinsä purren kannelle.

Hän oli tunnettu mainioksi uimariksi; niinpä seurue käsitti hänen päähänpistonsa vain omituisena oikkuna, jotka tässä nuoressa ylimyksessä eivät olleet hämmästyttäviä. Ainoastaan Eva koetti miestä pidättää; hän meni hänen luokseen ja laski varoittavasti kätensä hänen käsivarrelleen. Turhaan; sir Denis varustautui jo hyppäämään pää edellä kaiteen yli virtaan. Silloin tuli vielä kapteenikin, tarttui hänen olkapäähänsä ja pyysi, että hän heittäisi moisen huonon pilan, koska Thames, vaikka näöltään liikkumaton, oli vahva ja vaarallinen virta. Mutta sir Denis tempausi irti, riensi kävelykannelle, ja muutama sekunti myöhemmin lennähti hänen solakka vartalonsa mustaan veteen.

Kukaan ei aavistanut onnettomuutta. Uimari liikkui voimakkain vedoin eteenpäin, ja katselijat purrella olivat varmat, että hän helposti pääsisi Chelsean rannalle. Mutta yht’äkkiä huomattiin, että hän, johon hohde eräästä valonheittäjästä rannalta melkoisen kirkkaasti kohdistui, kohotti rajusti kätensä päänsä yli. Samassa huusi hän kimeästi apua. Hetkeäkään epäröimättä hyppäsi silloin muuan sellisti mukana olevasta soittokunnasta vaatteissaan purresta jokeen ilmeisesti hukkuvaa auttamaan. Kovaksi onneksi oli laskuvedestä johtuva virran voima kuitenkin tällä hetkellä erikoisen vahva; se vei mukanaan niin sir Denisin kuin musiikkimiehenkin. Molemmat katosivat aaltoihin.

Silloin selvisi Christian huumauksesta, ja ennenkuin kukaan ennätti estellä, hyppäsi hänkin jokeen. Hän kuuli kirkaisun; tunsi, että se huutaja oli Eva. Herrat ja vallasnaiset purressa juoksivat neuvottomina edestakaisin.

Christian ei voinut enää nähdä uponneitten ruumiita. Virta patoutui vahvemmaksi ja esti hänen liikkeitään. Hänet valtasi yht’äkkiä voimattomuus, mutta pelkoa ei hän tuntenut. Päätänsä kohottaen näki hän työläisten mykän lauman, miesten ja naisten kasvot toisenlaisina kuin hän ne oli koskaan nähnyt; vaikka silmäys, jonka hän loi heihin, kesti vain sekunnin, tunsi hän melkein varmasti, että kaikkien heidän synkkä tähystelynsä oli suunnattu häneen, että he odottivat, nuo monet tuhannet, miten hänen kävisi, hänen yksinään. Voimattomuus lisääntyi, se aiheutui sydämestä, joka tuli yhä ja yhä raskaammaksi. Mutta silloin tavoitti pelastusvenhe hänet.

Kello kolmen aikaan aamulla, kun päivä hämärsi, löydettiin sir Denisin ja musiikkimiehen ruumiit kahden palkin välistä erään sillanpylvään vierestä. Nyt he makasivat purren kannella, ja Christian saattoi katsella heitä. Vieraat olivat poistuneet laivasta; Evakin mennyt, ruhtinas Vigunievski oli vienyt hänet sieltä; hän oli kovin järkytyksissään.

Matruusit olivat painuneet levolle. Kannella ei ollut ketään, Christian istui yksinään ruumiiden vieressä.

Aurinko nousi, virran vesi alkoi kipenöidä, autioiden katujen kivitys ja talojen seinät ja ikkunat värittyivät punaisiksi. Lokit lentelivät kirkuen savupiipun ympärillä.

Christian istui yksinään ruumiiden luona, kietoutuneena vanhaan viittaan, jonka kapteeni oli hänelle antanut. Silmiään pois kääntämättä katseli hän kuolleen toverinsa kasvoihin, jotka olivat pöhöttyneet ja rumat.

16 luku.

Christian ja Crammon samoilivat Loch Lommondin pohjoispuolella; metsästivät kurppia ja villisorsia. Seutu oli raaka; kaukana ärjyi meri, taivaalla lentelivät myrskyn repelemät pilvet.

»Isäni ei tule hyvilleen», sanoi Christian, »olen kuluttanut viimeisten kymmenen kuukauden ajalla kaksi kertaa satakahdeksankymmentä tuhatta markkaa.»

»Äitisi opettaa hänet sopeutumaan siihen», vastasi Crammon. »Olethan täysikäinen, voit käyttää viisi kertaa niin paljon kenenkään tarvitsematta sinua siitä estää.»

»Mitähän pikku Letizia nyt puuhailee», virkkoi Christian, keikautti päänsä pystyyn ja veti suolaista ilmaa syvälle rintaansa.

Crammon vastasi: »Minäkin ajattelen joskus tuota lapsukaista. Hänen ei pitäisi antaa jäädä sen vanhan naishölmön hoiviin.»

Letizian suudelman muisto ei ollut enää pitkiin aikoihin tuntunut Christianin huulilla. Ne olivat sen jälkeen kokeneet muita liekkejä. Kuten hymyilevät poikaset jossakin taulussa, kujeilivat kauniit kasvot hänen ympärillään. Tosin monetkaan niistä eivät enää nauraisi koskaan.

Tummassa puvussa oli Eva seisonut kahden valkean pilarin välissä, kun Christian tuli sanomaan hänelle jäähyväisiä. Christian näki tapauksen vielä, näki hänen ruskeankalpeat kasvonsa, hänen kuvaamattoman hoikan kätensä, käden, joka oli kaunopuheisin maailmassa. Eva oli puhutellut häntä leikillisesti sinutellen, kuten usein ennen, saksalaisen kotimaansa kielellä, joka soi hänen huuliltaan mieleenpainuvammin ja sointuisemmin kuin kenenkään muun.

»Minne menet nyt, Eidolon?» kysyi hän huolettomasti.

Christian teki epämääräisen liikahduksen. Hän piti selvänä, että Evasta olisi yhdentekevää, minne hän menisi.

»Minut siis jätetään anomatta minulta ollenkaan lomaa?» sanoi Eva ja laski molemmat kätensä Christianin olkapäille. »Mutta lienee hyvä, että lähdet. Saatat minut sekaisin. Alan sinua ajatella, ja sitä en tahdo.»

»Miksi et?»

»En tahdo. Mitä tarvitset tietää syitä?»

Silloin nousivat sir Denis Layn pöhöttyneet kuolleenkasvot heidän eteensä, Christianin ja Evan, ja he loivat kumpikin silmänsä syrjään.

»Milloin näemme toisemme jälleen?» tohti Christian jonkin ajan päästä kysyä.

»Riippuu sinusta», vastasi Eva. »Salli minun aina tietää, missä olet, että voin sinua kutsua. Järjetöntä, tiettävästi en sinua koskaan kutsu. Mutta kuitenkin minulle saattaisi tulla oikku, joten tahtoisin sinua, sinua, enkä ketään muuta. Mutta sinun täytyykin oppia», – Eva keskeytti ja hymyili.

»Niin? Mitä minun täytyy oppia?»

»Puhu ystäväsi Crammonin kanssa. Hän voi sanoa, mitä sinun täytyy oppia.» Näin virkkaen oli Eva poistunut.

Meri mylvi kuin puhvelilauma. Christian pysähtyi ja kääntyi Crammonin puoleen. »Kuulehan, Bernhard, eräs asia pyörii kummallisesti mielessäni. Viimeksi, kun puhelin Evan kanssa, sanoi hän, että minun täytyisi oppia jotakin, jos tahtoisin nähdä hänet vielä. Ja kun kysyin, mitä hän tarkoitti, vastasi hän, että sinä voisit sen selittää. Mitä se merkitsee? Mitä minun täytyy oppia?»

Crammon vastasi vakavana: »Niin, katsos, aarteeni, se ei ole varsin yksinkertaista. Eräät tahtovat pihvinsä täysin kypsänä, toiset tahtovat sen raakana; eräät taas puolin raakana ja puolin kypsänä, ja jos nyt emme tunne asianomaisen makua, vaan tarjoamme sen sellaisena kuin se itsestämme parhaalta maistuu, niin joudumme helposti nolatuiksi ja esiinnymme hölmöinä. Ihmiset ovat monimutkainen asia.»

»En sinua ymmärrä, Bernhard.»

»Ei haittaa, rakkaani, ei haittaa. Älä vaivaa kaunista päätäsi, vaan menkäämme edelleen. Tämä kirottu seutu tekee raskasmieliseksi.»

He kulkivat edelleen, Christianin sydän oli omituisen suruinen.

Suom. Joel Lehtonen.

Lähde: Saksan kirjallisuuden kultainen kirja. 1930. Toimittanut Rafael Koskimies. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.