Credo

XLIII [Credo] Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Luodun suuren sopusoinnun

säveliä suloisia

aavistelen, toivoon toinnun.

Kaiken harras harmonia,

koskemattomuus ja sopu,

pyhä elämän-yhteys salainen,

maanpäällinen, maanalainen,

jatkuu ainiaan, ei lopu.

Hornan korjuurenki, jota

kammoksuin, sua nauran, sota;

mitään mieheltä et ota!

Minkä riistit, silmän valo,

käden voima, veren palo,

hältä mennytkään ei iki-

päiviksi, ei hukka peri

kivustakaan, ahnas mana!

Kaikki, mikä täällä, tuolla

eli, minkä täytyi kuolla –

ruumis, jonka runnoi ota

tulisurman; kuuma veri

kuiviin juossut; kalman hiki;

ruohoon jäänyt ruskovana;

ikävöinnin viime sana;

näky nurmeen nukahtajan:

kotitanhua ja -talo

kesken keltavainiota,

takanansa sankka salo,

siniselkä eessänsä kalainen,

niemen päässä nuottakota,

arki aurinkoisen ajan,

einekello, helke pajan,

emo astuva päin aittaa,

sisko, joka vastaa taittaa,

veikko luona venevajan –

kaikki mikä täällä, tuolla

eli, minkä täytyi kuolla.

kaikk’ korkea, kaunis ja taivainen,

kaikk’ kipeä, pieni ja vaivainen,

tapas turvallisen suojan,

autuaan sai asuinmajan,

liitossa on, toistaan liki,

pirstomatta minkään rajan

loputtomuudessa Luojan.

Taivaallisen harmonian

jatkuvaisuudessa ian-

kaikkisesti vailla vian

alaisuutta taikka lian

kaikki kaipaava saa pian

rauhaisamman asuinsijan.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.