Deksippos (Juva)

Deksippos. (Ateenassa v. 267 j. Kr.) Kirjoittanut Viktor Rydberg

Ratsuin vauhkoin sanantuoja kiiti Pallaan kaupunkiin,

ja jo tuskanhuudot kaikui pylvästöistä kuuluviin:

gootti tulee, gootti tulee! Eilen puuttui Ateenaan

tuskin päivänmatkaa enää! voi, ei päivänmatkaakaan!

Miehet rientää, lapset, naiset templitorin vilinään,

epätoivon hurjuudessa käsiä vain väännetään:

Rooma, vapauden veit meiltä, turvaa, suojaa, tarjoten,

missä nyt on kotkat uljaat legioonais rautaisten?

Nousevat niin puhumolle neuvokset jo vanhimpain;

oi, ei noiden huulet valjut toivon sanaa tiedä lain,

aseisiin ei kuulu käsky: näillä goottein voittotein

kuningasten kruunut vaipuu, murtuu muurit kaupunkein.

Tehtiin päätös, että tänään templit kaikki auki on,

kansa rukouksin ja uhrein taipuu iskuun kohtalon.

Hiljaisuus jo torin valtaa, jäädään kauhuun synkkähän,

kun Deksippoksen soi ääni, aikakirjain tekijän:

»Onko taistelussa toivo? Kaikki täällä vastas: ei;

gootin ärtymään saa iskut, hältä armon vain ne vei!

Hurjemmin hän kodit, templit kolmikerroin ryöstelee,

urhoiksi jos, goottein lailla, helleenit hän havaitsee.

Tietkää, pelkuruus ei auta henkeänne ostamaan!

Karhunajo ylpeys gootin, jänisjahti huvejaan.

Raskasta on murhein vuottaa surmaa, joka lähenee;

ei, sä elon viime päivä korybanttijuhlaks tee!

Kansa, kun et miekkaan tartu, ylös, tartu pikariin!

jos ei miehuus sytä mieltä, viini saa sen hehkuksiin!

Dionysos-vapauttajan unhoon saattaa häpys suo,

kun ei vapautusta taisto eikä jalo kuolo tuo!

Hurjin silmin tuijottakaa, raukat, kohti kuolemaa!

päässä viinilehväseppel mustaan Stygiin hoippukaa!

Siinä neuvoni on teille. Menkää, miehet Ateenan!

Mut on poikiakin täällä, heitä toisin opastan.

Pois, ken unhottaa, ett’ aina, mitä suurta kansat loi,

aikahan sai hennot voimat, joihin into tarmon toi.

Pois se katse, jolle selvis esteet, vaan ei määränpää!

miehet mellot, ukot utrat! pyhä paikka jättäkää!

Pois, te elähtäneet, veltot! Nuori polvi, tänne saa!

Oi, ma nään, jo kevät saapuu, lännen leyhkä tuulahtaa;

kesken nuorten tainten seison kuni tammi Dodoonan,

Zevs sen latvass’ ennustavi uljaan leikin alkavan.

Pojat, leikkikäämme sotaa, jolloin mailman vapauteen

vei Temistokles ja Kimon, miehuus vei Miltiadeen!

Kiitos, Zevs, he elää vielä! kiitos, Zevs, he rientää päin!» –

Ja jo innoin poikaparvi huudahtaa: he tääll’ on näin.

»Yhdyspaikka Kerameikos! miekat, peitset mukahan!

kisaveikot asetanssiin pyrriikkiseen johdatan.

Käykää, pojat, juhlapukuun, tulkaa riemuin, seppelpäin!

Pian vuoret, laaksot kaikuu evoesta leikkiväin.» –

Täyttää metsä Kerameikon, päiväss’ säihkyy peisten päät.

Mitkä kutrit, mitkä posket, minkä ihmiskevään näät!

Tuhatmäärin leikkiveikot astuu riviin rintamain,

alla seppeleiden silmät uljain toivoin tuikkii vain.

Kevään loistoko, Deksippos, vain saa sijaa rivistöön?

Ei, myös kesän voima mukaan, syksyn kypsyys liittyköön!

Miehet saapuu, ukot saapuu, jo on kaikki aseissaan –

veli jäiskö veikostansa, isä eroon pojastaan?

Päivä riemujuhla kevään, nuorten uhripäivä on;

mutta nuortuneet on vanhat – tulkoot pyhään liittohon!

Miehet poikaparvest’ ottaa johtajia rintamiin,

voima seuraa uskallusta – ja nyt, joukko, eespäin niin!

Kesken kukkassateen kulkee ilohuudoin leikkihin

ohi naisten, jotka innoin anoo suojaa Olympin,

panateenalainen saatto, aseloistoss’ säihkyen,

siimeiss’ oliivein ja palmuin Ateenasta edeten.

Helle on, mut meri leyhkii vilpoisia leyhkiään,

Yli vuorten joukko nousee, laskee laaksoon vihreään,

sola laajenee – ja silmää hämmästymään näky saa:

kylät liekkein vallass’ suitsuu, sauhu pilviin tupruaa.

Uudet, yhä uudet liekit – ja kas pölypilvi tuo!

Hirnahtaa jo gootin ratsut, väikkyy gootin keihäät nuo.

Satulaan Deksippos hyppäs, katseen yli kentän loi,

ja jo ääni jylinöiden, mahtavana joukkoon soi:

»Leikin ilohetki alkaa! Rivit kiinni! Peitset päin!» –

Rivit kiintyy, peitset päintyy, auringossa välkähtäin. –

– Falangi käy eespäin. – »Ja nyt raikuin soikohon

uljas hymni vapausaian, sotalaulu Tyrtaion!»

Laulu humuu kautta rivein, puhkee täysiin soinnelmiin,

poikain äänet helkkyin yhtyy miesten syviin säveliin.

Kuule, sankarlaulu kaikuu, pilviin nousten huminoi,

vastaan Pohjan torvet ulvoo, goottein laulut, kilvet soi!

Ateenalaisten laulu.

»Kaunis on kuolo, kun urhona joukkos eessä sä vaivut,

»kaatuen suojana maan, suojana heimosi ko’in.

»Hehkuvin innoin pois nyt turvaks syntymäseudun!

»Riemuten uhrisi tee: nouseva polvi ne saa!

»Päin käy, nuoriso, päin, rivi taajana järkkymätönnä!

»Pelkoa tunneta ei! väistävä ei ole ken!

»Herjaa, inhaa joukko se saa, min rintamakärkeen

»nuorison eelle jo käy ukko ja vertyvi pois.

»Täähän kuolema kai lie nuoren, jollapa vielä

»kiertävi kutreja pään kukkiva seppelevyö.

»Kaunona impein siinä hän on sekä aimona urhoin,

»viehkeä valjunakin taistoon kaatunut on.»

Goottien laulu.

Korvessa Pohjan

noin kuiskii kuusi:

Mies Voodanin heimon,

sa miekkamieli,

pois pinjain maahan

ja palmuin lähde,

miss’ eloon väsyi

sen orjat veltot!

Sa kalvan kalskein

ne vihki kuoloon;

pois saalis loistoon

vie pohjanpaloin,

luo kotikunnaan

ja urhon kummun,

miss’ saloon siimeet

luo kuusi synkkä!

Laulu vaikenee, ja peitset ristiin sojuu rasahtain,

miekat vertyy, leikki kiihtyy, mies käy miestä vastaan vain,

goottein rivit murtuu, särkyy, ja kun laannut taisto on,

Hellaan pojat ihmein huomaa: leikitty on Maraton.

Tappotanterelta vihdoin riemu raikuu ilmoihin:

oi, Deksippos, terve sulle, sankareista syntyisin!

Mutta riemun kesken ääni soi niin hento, väreekäs:

tervehdys vie äidilleni! kiitos sulle leikistäs!

Urho seisoo kyynelsilmin, pojan yli kumartuu:

vielä kuoloon loistaa kasvot, vielä riemuin hymyy suu;

lapsen syliinsä hän ottaa: »hyvästi, sä ystäväin!

suuteloon nyt huuliltasi sieppaan sankarsielus näin.

Niinpä sävelin ja sanoin liehukoon se riemuiten

lauleloissa, joita laulan, lehdill’ aikakirjojen;

henkiköön se vuosisadat nuorin innoin hehkuvin,

ikävöiden miehenleikkiin, miljoonien povihin!

Autuaaksi kolmikerroin lausun moisen kohtalon,

pojan ruusuihin kun kiehtyy laakerseppel urohon,

kun saa äidin syleilystä rientää hehku poskillaan,

riemuin, innostusta säihkyin, kuoloon puolest’ isänmaan.

Muutuit, mailma, turhan viisaaks, kylmä järki johtaa ties!

ja on järkevyytes palkka lyijynraskas orjan ies:

rikkiviisautes tuo murheet, kurjat häpeät se tuo.

Poikia, oi Zevs, suo meille, usko, into riemu suo!

Voi, nuo huolet huomisesta vie vain kinaan katalaan,

ja tää arkuus synkkä heittää kuolon varjot yli maan!

Zevs, luo sukuun pojanmieli, toivo, uljaat unelmat!

– Poissa orjuus on, ja eessä ajat vapaat, ihanat.

Älköön Voiton templiss’ soiko urhotyömme upeillen;

laskekaamme seppel kaino alttarille Laupeuden,

sillä armos, Zevs, soi meidän hurmiossa päivän tän

kautta pyhän leikin poistaa vuosisatain häpeän.»

Lähde: Rydberg, Viktor 1906: Valikoima runoelmia. Suomeksi toimitti Valter Juva. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.