Don Ramiro

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Don Ramiro.

Kirjoittanut Heinrich Heine


”Donna Clara! Donna Clara!
Nuoruuteni lemmityinen!
Päätit turmahan mun syöstä,
Päätit syöstä säälimättä.
”Donna Clara! Donna Clara!
Suloinen on elonlahja!
Mutta manala on kolkko,
Kylmät tuonen synkät suojat.
”Donna Clara! Riemuitses nyt,
Huomenna sun vie Fernando
Vihkituoliin morsianna –
Kutsutkos mun myöskin häihis?”
””Don Ramiro! Don Ramiro!
Katkerat on sanat sulla,
Kaihemmat kuin lause tähtein,
Jotka tahdolleni ilkkuu.
””Don Ramiro! Don Ramiro!
Suista synkkä murhe luotas!
Maalimass’ on monta naista,
Meille määräs eron Luoja.
””Don Ramiro, uljas urho,
Monta maurilaista voitit,
Voinethan nyt itses voittaa, –
Tullos häihin huomeneltain.””
”Donna Clara! Donna Clara!
Tulen varmaan, sen ma vannon!
Tahdon tanssihin sun pyytää;
Hyvää yötä huomiseksi!”
””Hyvää yötä!”” – Akkunansa
Sulki donna. Huokaellen
Seisoi alla don Ramiro;
Katos viimein valjuun yöhön. –
Viimein pitkän taiston päästä
Täytyi yönkin päivää väistää;
Niinkuin kirjo kukkaistarha
On Toledon uoma tuossa.
Palatsit ja loistolinnat
Kimeltävät auringossa;
Kirkkoin kaareuvat kuvut
Kiiluvat kuin kullattuina.
Pauhaten kuin mettisparvi
Kiikkuu kelloin juhlasoitto,
Vienoisina virret virtaa
Hiljaa Herran huonehista.
Mutta tuolla, katsos, katsos!
Kappelista torin luota
Lailla luodelainehien
Syöksyy kansaa kirjavana.
Ritareita rouvinensa,
Juhlallisin joukkoinehen,
Helkkyin heille kellot soivat,
Uhkuu urkuin harras ääni.
Mutta kunnioittain kaikki
Väistyy väen keskustasta,
Jossa astuu nuori pari,
Donna Clara, Don Fernando.
Sulhon palatsihin saakka
Vyörii viljo väentungos;
Siellä alkaa häidenvietto,
Uljas, vanhan tavan lainen.
Ritarleikit, riemupidot
Vaihtelevat vuoroitellen;
Joutuisasti entää aika,
Kunnes ilta hämärtävi.
Salihin nyt tanssiin työntyy
Juhlapäivän ylhät vieraat;
Lampunvaloss’ äilehtivät
Heidän loistovaattehensa.
Arvo-istuimille sitten
Istuu morsian ja ylkä,
Donna Clara, Don Fernando,
Vaihtain lemmenlauseitansa.
Iloisissa lainehissa
Liikkuu salin sorja seura,
Äänekkäinä pärrää rummut,
Sekä torvet toitottavat.
”Miksi, kaunis puolisoni,
Tuijottavat yhä silmäs
Tuonne juhlajoukon taakse?”
Urkkii hämillänsä ylkä.
””Etkös näe, Don Fernando,
Miestä mustakauhtanaista?””
Hymy ellen sulho vastaa:
”Tuohan tuolla on vain varjo.”
Mutta lähemmäs käy varjo,
Mies se onkin kauhtanainen;
Ja Ramiron kohta tuntein
Tervehtääpi häntä Clara.
Tanssi on jo alkanunna,
Hilpeästi helkkyy soitto,
Valssi vyörii vilkkahasti,
Jalkain alla silta notkuu.
””Mielelläni, Don Ramiro,
Tahdon tanssiin kanssas käydä,
Mutta mustin kauhtanoisi
Et sa oisi saanut tulla.””
Terävästi tirrittävi
Nyt Ramiro kaunokaista,
Kätens’ ympär kietoin virkkaa:
”Käskithän mun tulla tänne!”
Hurjaan tanssinhyörinähän
Tunkee kilvan kumpainenkin;
Äänekkäinä pärrää rummut,
Sekä torvet toitottavat.
””Onhan kalpeat sun poskes!””
Kuiskaa Clara vavistuksin.
”Käskithän mun tulla tänne!”
Soi Ramiron onsi ääni.
Vahakynttilät vain väippyy
Välist’ ahun aaltoilevan;
Äänekkäinä pärrää rummut,
Sekä torvet toitottavat.
””Niinkuin jäät on kätes kylmät!””
Kuiskaa Clara kauhistuksin.
”Käskithän mun tulla tänne!”
Ja he hyörii pyörtehessä.
””Päästä minut! Don Ramiro!
Ruumiinhaisua on henkes!””
Taaskin synkät sanat vastaa:
”Käskithän mun tulla tänne!”
Silta ryöppyää ja hohtaa,
Rattoisasti raikkuu soitto;
Hurjan loihtupiirin lailla
Kaikki hyörii huonehessa.
””Päästä minut! Don Ramiro!””
Vaikeroipi donna Clara.
Don Ramiro taaskin toistaa:
”Käskithän mun tulla tänne!”
””Lähde nyt jo Herran huomaan!””
Huusi Clara kuuluvasti;
Juur kun sai sen lausutuksi,
Kadonnunna on Ramiro.
Clara kalvas kankistuvi
Kauhusta ja eksyy yöhön;
Tainnostila kuulaan kuvan
Otti synkkään sylihinsä.
Viimein havaa horroksista,
Viimein auki luomet luopi;
Mutta kummastus on taasen
Painaa kiinni sulot silmät.
Sillä tanssin telmiessä
Hän ei ollut liikkunutkaan,
Vaan hän istuu sulhon luona,
Joka huolissansa urkkii:
”Virka, miks’ on kalvas poskes,
Miksi katse synkkä sulla?” –
””No, Ramiro?”” – änkkää Clara,
Jolta kauhu kiinsi kielen.
Silloin uurtaa one kurttu
Sulhon otsaa ja hän vastaa:
”Älä urki verityötä, –
Päivällä jo kuol’ Ramiro”.


Lähde: Heine, Heinrich 1887: Runoelmia. Suomentanut Oskar Uotila. G. W. Edlund, Helsinki.