Eddan lauselmia

Eddan lauselmia Kirjoittanut anonyymi

Suomentanut Eino Leino. Katkelma on ilmestynyt Sampo-joululehdessä 1913.

Ällös käy

yli kynnyksen minkään,

ennen kuin vaanit ja väijyt,

näät tiedä ei, istua missä

voi vihamiehesi

lautsoilla laajan salin.

Tarpeen on äly

sille, ken pitkälti samoo;

vapaus sulla on koissa.

Mut silmiä isketään

sille, ken nolo on

ja talossa tuhmuuden tekee.

Älä suullasi loista,

älä koe olla sukkela;

ole ennemmin varovainen!

Mies viekas ja valpas

kun vierailun tulee,

hälle harvoin vaurio koituu;

näät vilpittömämpää

et toveria tapaa

kuin mies-älyn mittaa äijä.

Juomapöydissä

valpas vieras

on vaiti, kuin kuiskeen hän huomaa.

Hän korvin kuulee,

hän silmin seuraa;

näin viisas väijyy ja vaanii.

On onnellinen,

ken kunniaa voittaa

ja maineen mahtia niittää;

sentään se horjuu,

min omata voimme

vain muiden mielistä etsein.

On onnellinen,

kell’ elämässänsä

on äly ja kunnia oma;

näät juonia paljon.

on pahoja nähty

nousevan mielistä muiden.

Kanna et kuormaa

kaunihimpaa

kuin mies-älyn mittaa äijä;

enemmän kuin talo

tai tavara turvaa

se outoa, harhautunutta.

Ei ole niin hyvä

kuin hyväksi sanotaan

ihmisheimolle olut;

mitä enemmän juot,

sitä vähemmän älyät,

minne sun älysi menee.

Juovuin kerran,

vahvasti juovuin

luona Fjalarin viekkaan;

pidot on parhaat,

kun vieras kukin

käy kotiinsa selvin aistein.

Narri tuijottaa

pitoihin tullen

tai tuhmasti mumisten kuhnii;

mut selvemmin päivää

ens siemauksella

koko luonteensa kaikille paistaa.

Hän yksin tietää,

ken kauas kulkee

ja paljon maailmaa matkaa,

miten lujasti kukin

luonteensa ohjaa,

ken älyää, mitä on äly.

Älä juovu, mutta

juo kohtuullisesti,

puhu viisaasti tai ole vaiti!

Sua siitä syytä

ei kukaan, että

sa varhain vuoteesi etsit.

Ahmatti ahnas,

jok’ ei tapoja tunne,

syö sairaaksi itsensä;

usein seurassa

sukkelassa

saa pilkkaa tuhmurin vatsa.

Tuhma mies

kaikki yönsä valvoo,

kaikesta vaivaa kantaa;

väsynyt on,

kun aamu koittaa,

mut murhe on eelleen sama.

Tuhma mies

ystäväks uskoo

jokaista, hälle ken hymyten haastaa;

mut huomata saa hän,

kun käräjille tulee,

hänt’ että vain harvat puoltaa.

Tuhman miehen

muiden seurassa

vaieta visusti sopii;

ei aavista kukaan,

kuinka vähän hän tietää,

jos hän harvoin haastaa;

mut älytön nauta

ei älyä itse,

kun hän puita heiniä puhuu.

Jo älystään korska

hän on, kun kysyä,

vastata valmista osaa;

mut salata voida

ei virhiä mitään,

mi maan päällä mataa.

Pitkä on polku

luo vihamiehen,

tien varrella vaikka hän asuis;

mut luo hyvän ystävän

on oikoteitä,

hän vaikka kaukana kulkis.

Paras on oma pirtti,

vaikk’ ois mäkitupa;

kukin kotonansa on herra.

Maja olkikatto

ja kaks vuohta omata

on keveämpää kuin kerjuu.

Aseistansa

älköön väistykö

mies matkalla askeltakaan;

näät ei tiedä, milloin

voi teillä noilla

hän tarvita kärkeä keihään.

Ystävällesi

ystävä ole

ja lahja lahjasta anna,

pilkka maksa

pilkalla takaisin,

vilppi viekkaudella!

Ystävällesi

ystävä ole,

hälle ja hänen ystävälleen;

mut vihollisensa

ystävän kanssa

mies älköön ystävä olko!

Lahoo tunturin

lakkapää honka

jota turvaa ei kuori, ei havut;

näin myös käy miehen,

jot’ ei rakasta kukaan,

hän kuinka vois elää kauan?

Pienet hiekkasärkät,

pienet hyökylaineet;

pienet on ihmisten mielet.

Ei kaikk’ ole vertaiset

viisaudessa;

kukin aika kaikkea kantaa.

Kyllin viisas

kukin olkoon mies,

liian viisas ei kukaan;

näät riemu haihtuu

rinnasta miehen,

mi kaikki viisaana veikkaa.

Tuli syttää tulen,

siks kuin se sammuu,

ja liekki liekistä syttyy;

miesten puheesta

mies oppii,

mut ihmis-arka tuhmaksi tulee.

Viisas mies

suistaa osaa

mahtinsa, suuruutensa;

sotijalojen joukossa

huomaa hän, että

ole kenkään ei kaikista uljain.

Ihmisten lapsille

lieden lämpö

ja auringon paiste on parhain;

kun miehell’ on terveyden

laupias lahja

ja hän paheista loitolla elää.

Ei ain’ ole onneton,

ken on sairas:

on toisilla pojistaan onni

tai sukulaisista

tai tavarasta,

taas toisilla suurista töistään.

On parempi elää

kuin paarilla maata,

mies karski saa karjaa kyllä;

luona rikkaan ja riehuvan

näin tulipalon

ja ovella kuolema seisoi.

Käsipuoli voi paimentaa,

raajarikko ratsastaa,

kuuro taistella kunnolla vielä;

paremp’ on olla sokea

kuin poltettu ruumis;

et kuolleena mihinkään kelpaa.

Karja kuolee,

heimo kuolee,

itse sa kuolet samoin;

yhden tiedän,

jok’ kuole ei koskaan:

maine kuollehen miehen.

Lähde: Leino, Eino 1949: Kirjokeppi: valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta. Toimittaneet ja selityksin varustaneet Aarre Peltonen ja Eino Kauppinen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.