Eero Villi

Wikiaineistosta
Eero Villi.
(1808 vuoden sodan jätteitä.)
Kirjoittanut Isak Alexis Wallenius


Tämän niminen vanha soturi *), synt. v. 1788, elää Laukaan Kapeakosken kyläkunnassa lepuutellen jähmittyneitä jäseniänsä vento-vieraan pankolla Leivonahon töllissä. 1808 vuoden sodasta päästyä elättihe itse-olijaana halmeen pidolla ja kenkien korjaamisella. Sittemmin oli 3 vuotta Suomen jääkäri-väessä Iisalmen komppaniassa. Ijämmiten elättihe kesällä onkimisella ja talvella mieron teillä. Viime kesänä eivät jalkansa enää tahtoneet kantaa rantaan, jonkatähden silakat Leivonselällä saivatki ukolta rauhassa säpsähtellä. Eläkerahaa ei ole, vaan vaivaishoidolta on apua saanut vähin. – Ukkoa puhutin äskettäin verisistä muistelmistansa sota-retkiltänsä. Merkillisesti tarkoin muistaa niitä ynnä entistä päälliköitänsä. Kertoon osan jutuistansa omilla hänen sanoillansa:

”Vuonna 1805 rupesin Savon jääkäriväkeen ja olin n:ro 112 Kristiinan komppaniassa sotaan lähtiessä. Silloin Dunker oli katteinini, mutta sittemmin Brunov. Molemmat olivat parhaita miehiä, aina keskellämme kuin vihollisen silmän valkuvia rupesimme eroittamaan. Viisi kokonaista päivää olen heidän keralla seissut tulen ryöpyssä; sen välillä tuntimääriä monasti, jos en kaikkia ”vältvahdin” (etuvartion) kahakoita otakaan lukuun.

Leppävirroilla tehtiin ensimäinen kerta vastarintaa. Siina vei tykinluoti minun lähimmäisellä mieheltä toisen sivun; meitä komennettiin pitkäksemme jäälle, hyrähtivät sitte luodit meidän päällitse. Kuopion jäällä oltiin koko päivä öläkässä Toivolaan asti. Toivolan rannassa tuli vimmautunut tykinluoti, lumessa ryöpsähtellen niinkuin kiekko, meidän vastaamme. Kolmas mies minusta, Lum, pisti kiväärin perät sen vastaan; mutta silloinkos kohosi luoti lumesta, löi hänet rinnasta het’ paikalle ja lensi vielä tiellensä tietämättömiin. Kolmas touvi oteltiin Revolahdella. Rumputettiin jo lakkaamaan ampumasta ja me astuttiin takamäkeä pappilaan, kuin Venäjän upsieri, joka oli vedättänyt tykin navettaan, ovelta laukasi Pieksämäen komppaniaan, jotta 16 miestä maahan kaatuivat ja uuden etunenässä heidän katteininsa Ahleht (Afflecht); mutta silloinkos tarittiin pajunettiä – ja eipäs enää toista kertaa navetasta tärryytetty! Ahleht, joka muuten oli luja mies miehilleen, oli edellisenä yönä sanonut heille: ”huomenna minut ammutaan”. – Juhannuksen jälkeen kävi ryöppy Lapualla. Siinä juostiin kaiket päivää läpi metsiä Venäläisten jälessä, että jalkoja porotti sen illallisen iltaa. Sittemmin oltiin Alavuudella miekkasille. Siina olin jotensakin kuumassa kahakassa. Sotakedolla oli vesi ennen muinon leikannut syvän haudan, josta viholliset ampuivat kivääreillä, niinkuin patterin takaa, eivätkä tahtoneet siitä mitenkään lähteä; mutta kuin komennettiin: ”väll-pajonet!” (pajonettisille), sillon oli heidän viimeinkin asia haudasta pois ja sitä kyytiä metsään. Neljä vihollista pakenivat yhteen saunaan; viiden miehen juostiin sinne, reväistiin saunan ovi selälleen ja minä kiljasin: ”Vertaa!” Silloin viskasivat aseitansa yli kynnyksen ja antautuivat vangiksi. Mainitun notkon äyräällä laski luoti hattuni läpi, komppanian merkin vieritse; monet vuodet pidin sitä sittemmin kirkkohattuna.

Ruonan sillalla sodittiin kolmatta päivää. Toisena sotapäivänä iltasella karkasi meiltä kotiinsa alaupsieri Borpus seitsemän miehineen. Palatessamme tapeltiin kaiket päivää Ylistarosta Kyröön asti ja sittemmin Oravaisilla; kummassakaan ei ole muistamista: siinä oltiin ”armeian” (sotajoukon) selkämyksenä, kai’ottamassa kasakoita sotajoukon kannoilta. Tuosta huonosta virasta päästiin vihdoin Kelviöllä, mistä meidät laitettiin Iisalmeen. Tullessamme kuului Virralta jyty, johon joudutettiin että vielä ennätettiin rääpiäisille. Meidän vältvääpäli Kollan tehtiin tämän perästä upsieriksi.

Joku viikko jälemmäksi olin viimeisen kerran oikeessa sodassa: yötä myöten astuttiin läpi soita ja metsiä takaisi Virralle, mutta vastaamme joutui jo viholliset, jotta pilkkosessa pimeässä nousi surkea surma. Ei tiennyt usein, oliko ystävä vai vihollinen vastasassa; täytyi yhä huutaa: oletko ”Vinski” (Suomalainen) tai kuka?, ja ken ei sievään vastannut sai tuliset tuliaiset. Lopulta minä heittäysin piiloon närheen juurelle, kunne päivä vähän valkeni, milloin pääsin omilleni. Tornioon jouduin Jouluksi ja siitä vielä Ruotsiin, kunne Maarianpäivän aikana v. 1809 minut päästettiin kotiin. Torniosta lähtiessä sanoi kerran ruotsin-voittosella kielellänsä minulle katteini Brunov: ”teitä on kaikkiaan enää 15 miestä komppaniassa niitä, kuin Mikkelistä läksivät”. Muut olivat välillä värvätyitä eli hajonneita rykmenteistä tulleita. Jos joskus yhtä rykmenttiä, niinkuin Revolahdella ja toinen kerta Virralla, lähetettiin vihollisia vastaan, niin pääsi pyrkimällä toisestakin rykmentistä mukaan, kuin ettähän vaan oli samaa ”univormua” (vaatepukua)”.

Näin pitkältä ukon puheita. Lopuksi vaan vakuutti ei koskaan häntä rangaistiin eikä päivääkään viettäneensä sairashuoneessa, lisäten, että muinonen pappi Laukaassa oli ottanut eläkerahaa hänelle etsiäksensä, vaan hukuttanut ukon kirjat välille, jotta Villillä oli ”asia suoli-vyötänsä kiinittämään”. Herttasia sanoja ovat sujuneet Suomen saloille riutuneitten uroimme hoidosta hautainsa partaalla. Se on oikeus ja kohtuus. Nuorisolle nousevalle näkösätä muistoa nämät isänmaan vanhat vartijat siihen lisäksi ansaitsisivat, varsinki ne, jotka sotaketoa mittasivat Toivolasta ja Siikajoelta Ruotsiin. On maailmassa monesta huonommasta asiasta muistorahoja valettu. Tosin kalmistoon ilman sitäki osaavat, niinkuin heidän toverit heitä ennen; mutta olisihan tuo lastensa lapsille jälkimuistoksi, miten ovat urot jaksaneet elää unhotettuna puolen vuosi-sataa sellaisen verisen vaivan jälkeen. Saisihan niitä heille vaikka teräksestä teettää – teräksestä kuin ukot itse ovat olleet – niin eivät kaltaisia himentäisi ja olisivat kuitenki meistä kultasia kalliimmat.

–s. –s [Isak Alexis Wallenius].

*) Kuin täältä mennä kesänä kirjoitin Suomettarelle (n:roon 32) Paavo Pitsistä, en tiennyt vielä Villin samoja uroja olleen.


Lähde: Suometar 14.1.1859.