Ei, vaan

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ei, vaan.

Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio


Ei leiju kukka lemmen
Nyt järven lahdella,
Ei vuokko, niinkuin ennen,
Kukoista rannalla,
Ne loistosat kukkaset poisti
Hyy talvinen, hanki ja jää,
Mi ennen niin sievästi loisti,
Sen surmasi hyyteinen sää.
Ei pohjan satakielen
Nyt ääni helkykään,
Ei helky, munkin mielein
Niin alavaksi jää. –
Vaan katselen pohjolan tulta,
Tuota roihua riemuisaa –
Oi lempeni! säihkyvä kulta!
Oi tuttua leimuavaa!
Tuo pohjan kirkas palo
Leimunnut kauvan niin,
Se liihoittaa, tuo valo,
Autuuden ailelmiin;
Se muistoja peittävät usvat
Taas kauvaksi kuohuttaa,
Ja sieltä mun kansani tuskat
Taas selvinä kangastaa.
Ei moinen polvi usko
Kuin kaunist’ oli se vaan,
Kuin pilvet aamurusko
Kultasi, veri maan;
Ja pohjolan roihuvaan loistoon
Vaan miehemme viittaeli,
Se lausuvi: kuoloon tai voittoon!
Taas poikamme ponnisti. –
Sä veltto kansakunta,
Katsahda taivasta,
Ja elä muinaisunta
Niin kuorsaa makeaa!
Kun taasen on ryöstö ja raasto
Sun lastesi keskellä,
Nyt huuda! – ei riittäne haasto,
Se ei riittänyt ennenkään.
Niin nouse tiikerinä,
Min pojat ryöstettiin!
Sun polkus pyörtehinä
Käy metsän uumeniin;
Ja kerkehin petturiroisto
Ei turvahan päästä nyt saa,
Oli tappio suuri, siis voitto
Myös olkohon loistoisa!
Mä pohjan virtain maassa
Sen hurmemettä join,
Sen leimutaivahassa
Vaan tulta nähdä voin,
Ja siksipä syömeni sykkii
Ja taistohon houkuttaa,
Se turha ei oo, sillä tykkii
Se kostamaan sorrantaa!


Lähde: Paavo-Kallio, Es. 1886: Honkakannel 1: kielten viritys. Oulu.