Ei, vaan

Ei, vaan. Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio

Ei leiju kukka lemmen

Nyt järven lahdella,

Ei vuokko, niinkuin ennen,

Kukoista rannalla,

Ne loistosat kukkaset poisti

Hyy talvinen, hanki ja jää,

Mi ennen niin sievästi loisti,

Sen surmasi hyyteinen sää.

Ei pohjan satakielen

Nyt ääni helkykään,

Ei helky, munkin mielein

Niin alavaksi jää. –

Vaan katselen pohjolan tulta,

Tuota roihua riemuisaa –

Oi lempeni! säihkyvä kulta!

Oi tuttua leimuavaa!

Tuo pohjan kirkas palo

Leimunnut kauvan niin,

Se liihoittaa, tuo valo,

Autuuden ailelmiin;

Se muistoja peittävät usvat

Taas kauvaksi kuohuttaa,

Ja sieltä mun kansani tuskat

Taas selvinä kangastaa.

Ei moinen polvi usko

Kuin kaunist’ oli se vaan,

Kuin pilvet aamurusko

Kultasi, veri maan;

Ja pohjolan roihuvaan loistoon

Vaan miehemme viittaeli,

Se lausuvi: kuoloon tai voittoon!

Taas poikamme ponnisti. –

Sä veltto kansakunta,

Katsahda taivasta,

Ja elä muinaisunta

Niin kuorsaa makeaa!

Kun taasen on ryöstö ja raasto

Sun lastesi keskellä,

Nyt huuda! – ei riittäne haasto,

Se ei riittänyt ennenkään.

Niin nouse tiikerinä,

Min pojat ryöstettiin!

Sun polkus pyörtehinä

Käy metsän uumeniin;

Ja kerkehin petturiroisto

Ei turvahan päästä nyt saa,

Oli tappio suuri, siis voitto

Myös olkohon loistoisa!

Mä pohjan virtain maassa

Sen hurmemettä join,

Sen leimutaivahassa

Vaan tulta nähdä voin,

Ja siksipä syömeni sykkii

Ja taistohon houkuttaa,

Se turha ei oo, sillä tykkii

Se kostamaan sorrantaa!

Lähde: Paavo-Kallio, Es. 1886: Honkakannel 1: kielten viritys. Oulu.