Ei ollut totta

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ei ollut totta.

Kirjoittanut Kauppis-Heikki


Maakauppias Pomo oli laajalti tunnettu rahojensa vuoksi, joita hän lainaili lyhyiksi ajoiksi korkealla korolla. Pomo ei ollut ylpeä kellekään, joten hänellä olisi ollut hyvinkin paljon lainaajia, jos vaan korko olisi ollut kohtuullisempi.

Mutta sitten levisi tieto, että Pomo on ollut vaarallisesti sairaana ja että hän tämän johdosta on alentanut lainauskoron kuuteen. Moni velallinen kiitti sydämessään tästä sairauden sallimuksesta. Laittoivatpa jotkut Metsäkylän isännät yhden joukostaan tietämään tarkemmin tätä asiata. Isäntä Kukkonen katsottiin liukaskielisemmäksi ja muutenkin rehelliseksi asioita toimittamaan. Hänelle laitettiin näet matkaan useita valmiiksi kirjoitettuja vekseleitä, vieläpä varmuuden vuoksi pitäjän kappalaiselta kirjallinen puoltolause, että ne ja ne talolliset ovat kyllin päteviä sitoumuksensa suorittamaan.

Tämmöiset paperit taskunsa ajoi Kukkonen Pomon kotiin. Palvelijat ilmoittivat isäntänsä jo olevan terveenä. Kukkonen astui kauppiaan huoneeseen ja tehtyään hyvän päivän sanoi terveisiä kotikylältään.

– Kiitoksia, kiitoksia, sanoi Pomo ystävällisen kohteliaana. Mitäs sinne kuuluu?

– Eipä sinne erikoisia, kuin vanha rauha vaan. Mitenkäs kauppias on jaksanut?

– Kiitos, kyllä minä taas tätä nykyä jaksan hyvästi.

– Sepä hyvä. Mutta on kuulunut sinne meidän kylälle, että kauppias on sairastanut.

– Kyllä minä sairastin.

– Sepä oli ikävä. Puhuivat vielä että on ollut aivan kuoleman lähellä. Onko se totta, vai oliko se perätöntä puhetta? Ne ihmiset tahtovat usein liioitellakin.

– Ei siinä ole liioiteltu yhtään, se on aivan totta, vahvisti kauppias. Minä olin aivan menemäisilläni, henki oli aivan kuin veitsen terällä, että kummalle puolelle vaan kallistuu. Totta siinä on puhuttu.

– Onpa hyvä että on kumminkin näin mennyt, sanoi Kukkonen. Mutta onkos siinä puheessa perää, kun sinne kuului, että olette huojentanut lainauskoron kuuteen sadalta.

– Ei siinä ole perää ensinkään, kielsi kauppias. Se on kerrassaan tyhjä puhe. Sitä minä en ole sanonut elämässä enkä kuolemassa.

– Vai perätöntä se puhe olikin, virkkoi Kukkonen.

– Kerrassaan, vahvisti kauppias. Minä ihmettelen mitenkä on voitu uskoa minun semmoisia sanoneen.

– Kyllä sitä sielläkin vähän epäiltiin, sanoi Kukkonen, mutta arveltiin että jos semmoinen ankara tauti olisi mielet muuttanut.

– Ei mitenkään, se on mahdotonta. Kymmenellä korolla minä kyllä voin antaa, jos nimet ovat oikein luotettavia.

– Kyllä minulla luotettavat nimet olisi ollut, sanoi Kukkonen ja kaivoi paperit poveltaan. Tässä on vielä meidän kappalaisen antama todistus.

Pomo silmäili vekseleitä samoin kuin todistuksiakin ja sanoi:

– Luotettavat nimet, kyllä minä nämä tunnen. Ja tämä todistus on myös minun mieleinen. Siinä on sanottuna asia selvästi ja lyhyesti. Mutta kun nuo N:n papit antavat todistuksen, niin siinä on luettuna akat ja lapset ja ripillä käyneet... Mitä se minuun kuuluu? Minulle on sama, vaikka ei olisi nähnyt sitä miestäkään, joka on ripillä käynyt, kunhan velkansa maksaa.

Isäntä Kukkosesta oli erittäin hupaista kuulla näin kiitettävät lausunnot papereistaan, mutta ei hän kärsinyt niitä rahaan vaihtaa, vaan vei omistajilleen takaisin, ilmoituksella, ellei Pomon rahan korko ole alentunut, eikä tule alenemaan elämässä eikä kuolemassa.

Kauppis-Heikki.


Lähde: Työmies 31.8.1899.