Elämä ja kauneus

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Elämä ja kauneus

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


Sun puolihämärässä unten näin,
oi kauneus, kun huikaisten sa väikyit,
tuhansin hohtokivin kimmeltäin
kuin sarastuksen aikaan lukinseitti.
Mut arkivaloaan kun päivä heitti,
näin ihanuutes tyhjään häipyvän.
Todellisuuden kosketusta säikyit.
Kun päivään elämän
sun viedä halusin, niin kuoli tässä,
mik’ eli haaveen aamuhämärässä.
Sa lilja olet raskasteräinen,
on kukkas painoon vartes liian hento.
Sun heteissäs on tuoksu korkeuden,
jok’ aistit valloittaa ja sielun hurmaa,
mut arjen henkäys sun pienin surmaa.
Tai kupla olet kirkkain, kuultavin,
kun ilman laineilla sen keinuu lento,
niin värein tuhansin
se läikkyy, loistaa purppuraa ja kultaa,
mut särkyy kohta, kun se koskee multaa.
Mun olet, kauneus. Maan elämää
miks elää tahdon, kalpaan ihmiskyliin?
Miks ikävöin sun vereen yhdistää,
maan päivät verhota sun tähtipukuus?
Et tänne jää, sa kuulut taivassukuus.
Iäinen, tuskallinen arvoitus:
Kun luonas oon, ma kalpaan mullan syliin,
mut riemus multa vie se kaipaus.
Maan yöstä kaipaan taivaas ihanuuteen,
sen saan ja halaan mullan tuskaan uuteen.
On tervapääsky pitkäsiipinen
iäksi ilmain mereen karkoitettu.
Se janonsakin viihtää lentäen
ja torniin korkeaan luo leposijan.
Mut joskus ylhäisen tuon katselijan
tavoittaa kaipaus luo tumman maan,
niin ikävöi tuo lentoon tarkoitettu
maan multaan tuoksuvaan,
niin vastustamaton sen valtaa kaipuu,
se että lennostaan maan syliin vaipuu.
Mut syli mullan tumma, lämpöinen
tuhoksi oudon saapujan se kääntyy.
Sen jalat pettävät ja siivet sen
niin kantavat, nuo, jotka pilviin saakka
sen nosti leikiten, nyt on vain taakka.
Takaisin ikävöiden vapauteen
se hullun sydämensä tähden nääntyy,
jos sitä harteilleen
ei tempaa tuulispää tai kypärälleen
ja taivaan tuuliin heitä sitä jälleen.
Meressä ilmain kaipaukseton,
hopeinen pilvi ui, ja sille avoin
koin, iltaruskon ruusuportti on,
yön tuuli keinussaan sen uneen soutaa.
Mut viikot, kuut jo kestettyään poutaa
se sähkön kullan valkeuteensa joi,
punaiseks tummui rypäleiden tavoin,
löi tulta, salamoi
ja raskain kaarroksin päin maata leijuin
luo ikävöi maan maahisten ja keijuin.
Ja janoavaan multaan toukokuun
se syöksyi, kohiseva, runsas sade,
maan kohtuun vajotakseen salattuun,
sen tummaan voimaan kirkkautensa liittäin,
sen hedelmöittäen, sen kanssa siittäin
sen yöstä nostaakseen maan kukkain päät.
Mut kevätahava sen kuivas kade,
ei ahnaat hellesäät
sen viivoitusta suoneet mullan vaivaan,
vaan usvaks nostivat sen tuuliin taivaan.
Oletko, elämäni kauneus,
siis valhe vain ja virvaleikki harhain,
vain viekas katinkultakimallus?
Mi totta on, se arjen kouran kesti.
Siis valhetta! Ei, totta tuhannesti!
Pakosta aikain ainut vapahdus,
sa sama öin ja päivin, myöhään, varhain,
iäinen kauneus,
sa totta olet, totta sinä yksin,
vain sinä, lunastettu kärsimyksin
Jos totta et, vaan valhe – olkoon niin!
Jos harhaa, tahdon harhassa ma elää.
Niin heittäydyn valheen pyörteisiin,
totuuden kompassista vallan luovun,
niin huumaudun viinistäs ja juovun,
ett’ tuoksut kalpenee maan riemujen,
ja avaruus kun ympärillä helää.
valosta totuuden
sun hurmaas nukkuen, kun viisaat valvoo,
sua, ylväs valhe, sydämeni palvoo.
Oi loimu kauneuden auringon,
mi tulinuolin sydämeeni ammut,
mua polta vain, sun liekkis riemu on,
ikeestä pääsy ahdingon ja pelon.
Ihanne kauniin, puhtaan, suuren elon,
majakka yöni, riittää kun sa näyt.
Mun päättyy päiväni, kun sinä sammut.
En pyydä, että veren liittoon käyt.
Oi Phoenix korkeuden, vain keinu siellä,
komeetta vapaa kaikkeuden tiellä.
Sun valoas ma silmin juoda voin.
Mut raskaan punainen ja tumman lämmin
on hyrskyävä laine valtimoin,
maan puoleen ainiaan se minut painaa.
Miks, ihanteeni, mulle myös et lainaa
– kun onni korkeudessas kukkii vain –
sydäntä, joka keinuis viileämmin
– kuin laineet hattarain –
sen punaista ja ikävöivää lihaa,
sen tummuutta kun kirkkautesi vihaa?


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1936: Unen kaivo: runoja. WSOY, Porvoo.