Elämän ehtoona

Elämän ehtoona. Kirjoittanut B. F. Godenhjelm

Kaikk’ ompi hiljaa. Vinttikamarissaan

Hän uupuneena istuu yksinään;

Pää käteen vaipuneena, aatoksissaan

Hän näkee entisiä päiviään;

Nuoruuden ajan armas aamukoitto

Luo säteitänsä synkkään mielehen,

Ja muistot elpyneet, kuin vieno soitto,

Sydäntä sykittävät vanhuksen.

Tuo mennyt aika kirkkaudessansa

Taas uudistuen herää unhostansa,

Sen raikas riemu, toiveet uljahat

Ja ensi lemmen utu-unelmat.

Runotar hälle antoi suosionsa

Ja hänen rintahansa innon loi;

Niin jaloin äänin kaikui kantelonsa,

Ja mainehen se laulajalle toi.

Mut riemu raukesi ja toiveet haihtui

Ja into, maine hukkui myrskyihin,

Ja kolkon kylmäks elon päivä vaihtui.

Jo aikaa kuihtui lemmenkukatkin.

Nyt hyljättynä, yksin muistoinensa,

Hän riutuu painamana murheittensa,

Kuin rintehellä yksinäinen puu,

Syystuulten revittävä, surkastuu.

Mut kuule: hiljaa ovi aukeaapi,

Arasti nainen tuolta lähenee,

Ja vanhus mietteistänsä havahtaapi

Ja tulijata tarkkaan katselee.

On, niinkuin vanhat muistot elon saisi

Näin entisyyskö hälle kangastaa?

Se onko ihme? Kuinka rohkeaisi

Hän todeks uskoa, mit’ aavistaa?

Niin, hän se on, jot’ oli kaipaellut

Ja unissansa usein ajatellut,

Ei nuorna, kaunihina loistaen,

Vaan vanha, harmaantunut, ryppyinen.

Min ruusuisena hymys neitoselle

Elämän aamu hänen kodissaan:

Mutt’ onnen kukkaset, ne päivän helle

Ja harmaat hallat saattoi kuihtumaan,

Ja tuhat huolta syvää, haikeata

Hän rintahansa oli sulkenut,

Ja kokein monta vaivaa vaikeata

Näin tuskain tietä oli kulkenut.

Mut vastoinkäymistenkin pyörtehessä

Yks muisto kallis säilyi sydämmessä;

Tää muisto kuihtumaton vihdoin tuo

Nyt vanhan vaimon ystävänsä luo.

Ja silmä silmään vaipuu, kädet yhtyy,

Ja mielet valtaa aika entinen.

Mut nainen lempeä nyt toimeen ryhtyy

Ja somaks järjestääpi huonehen,

Ja pientä pöytää, tuoksuin armahasti,

Jo kukkaisvihko tuore kaunistaa.

Näin vaimo, askaroiden taitavasti,

Tuon huoneen halvan kodikkaaksi saa.

Sydammet avautuu. Mut tuskin kieli

Kaikk’ ilmaistuksi saa, min kätkee mieli

Vaan ilohonkin kaiho kuvastuu.

Kuin veden kalvoon tyyni illan kuu.

Mut vaimon poistuttua vanhus vielä

Jäi hetken istumahan tuolilleen,

Ja rauha laskeusi hälle siellä,

Niin valoisa ja tyyni, sydämmeen.

Viel’ asuu rauha hänen otsallansa

Ja onnen hymy hänen huulillaan,

Kun illalla hän lepää vuoteellansa

Ja uni pitää häntä vallassaan.

Hän nukkuu näin, kun aamuloistehensa

Luo aurinkoinen hänen kasvoillensa;

Niin unta viimeistä hän uinuaa,

Ain’ yhtä hiljaista ja rauhaisaa.

B. F. G[odenhjelm].

Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. VI. 1899. Suomal. Kirjall. Seuran kirjapainon osakeyhtiö, Helsinki.