Elämän kasvojen edessä
| Elämän kasvojen edessä. Suomennos ”Työmiehelle”. Kirjoittanut Maksim Gorki |
Elämän julmien kasvojen edessä seisoi kaksi miestä. Molemmat olivat he tyytymättömiä ja, elämän kysymykseen: ”mitä tahdotte minulta?”, vastasi toinen raukealla äänellä:
– Vastustelemisesi katkeroittaa elämäni. Turhaan kokee järkeni käsittää olemuksen tarkoitusta, ja sieluni on neuvottomuutta ja epäilyksiä täynnä. Itsetuntoni sanoo tosin minulle, että ihminen on korkein luoduista olennoista, mutta...
– Mitä sitten tahdot minulta? keskeytti hänet elämä välinpitämättömästi.
– Onnea... Mutta voidakseni saada sitä, täytyy sinun tehdä samanlaisiksi sieluni kaksi päävastakohtaa: minun ”minä tahdon” ja sinun ”sinun täytyy”.
– Tahdo aina sitä, mihin minun ”sinun täytyy” pakottaa sinua, – vastasi elämä kylmästi.
– En tahdo olla leikkikalunasi, – huudahti mies vihaisesti. – Itse tahdon olla oman elämäni herra, vaan sinä pakotat minua taivuttamaan niskani sinun lakiesi ikeen alle. Miksi olet niin julma?
– Kylläpä puhut lapsellisia, – sanoi toinen mies, joka seisoi lähempänä elämää, vaan toinen siitä huolimatta jatkoi:
– Tahdon vapautta. Tahdon elää sopusoinnussa toiveitteni kanssa, vaan ensimmäinen toiveeni on se, etteivät velvollisuuden käskyt pakottaisi minua lähimmäiseni palvelijaksi tahi ystäväksi. Vapaasti tahdon valita asemani yhteiskunnassa... joko sitten orjana tahi veljenä. Mutta en tahdo olla kivi, jota yhteiskunta mielensä mukaan saa viskellä, samalla kun se laatii muureja onnen esteeksi. Minä olen ihminen, sielu, henki, elämä! Minun täytyy olla vapaa!
– Riittää jo! – sanoi elämä jurosti hymyillen.– Paljon olet jo lörpötellyt, ja niitä aiot lisätä, tiedän jo edeltäkäsin. Tahdot vapautta. Ota itse sitä itsellesi! Taistelkaamme, voita minut ja rupea minun herrakseni. Silloin olen kuuliainen orjasi. Sinä tiedät, ettei minulla ole omia pyyteitä ja että aina alistun voittajalle. Mutta voittaa täytyy sinun minut. Onko sinulla rohkeutta ryhtymään kanssani taisteluun saadaksesi vapautta? Oletko tarpeeksi väkevä voittaaksesi ja luotatko itseesi?
Katkera tuska kuvastui miehen kasvonpiirteissä, ja hän vastasi:
– Sinä olet houkutellut minut taisteluun oman itseni kanssa, olet terottanut järkeni teräväksi kuin partaveitsi, joka on tunkenut sydämeeni ja haavottanut sen.
– Älä valita, vaan sano suoraan, mitä tahdot? – virkkoi toinen mies.
Mutta toinen jatkoi:
– Kova kätesi puristaa kurkkuani. Ole armias, anna minulle vähän ilmaa, vähän onnea!
Taas hymyili kuolema, ja se hymy oli kylmää kuin jään kiilto.
– Onko se rukous vai vaatimus?
– Oi, rukous, lämmin, nöyrä rukous!
– Kerjäät siis, kuin katukerjäläinen. Tiedä kuitenkin, raukka, ettei elämä anna almuja! Ja muista, ettei se, joka tahtoo olla vapaa, kerjää antimiani, vaan ottaa itse! Mutta sinä olet aina minun oikkujeni orja... etkä mitään muuta. Vapaa on vaan se, jolla on voimia kestämään vaikka mitä puutteita antautuaksensa kokonaan... elämän tarkotustensa perille ajamiseen. Ymmärrätkö?
Hän ymmärsi ja paneusi nöyränä, kuin koira, taipumattoman elämän jalkoihin äänetönnä kootakseen suuhunsa ne murut, jotka sen pöydältä putoavat.
Julma elämä käänsi nyt värittömät silmänsä toisen miehen karkeisiin, vaan rehellisiin kasvoihin.
– Rukouksesi?
– Ei minulla ole mitään rukousta sinulle, vaatimus vain.
– Mihin?
– Oikeuteen! Anna minulle sitä! Muuta otan minä kyllä sitten itse. Ensin tahdon oikeutta. Kauan olen odottanut sitä kärsivällisesti, väsymättä olen ponnistellut, valotta kuluttanut voimiani. Olen jo tarpeeksi odottanut sitä... nyt täytyy minun saada. Anna minulle sitä!
Välinpitämättömästi vastasi elämä:
– Ota!
Lähde: Työmies 6.11.1902.