Elämän muoto ja toivo
| Elämän muoto ja toivo. Kirjoittanut Jaakko Juteini |
- Itku ombi osa meillä,
- maja musta mullassa;
- erhetys on elon teillä,
- elo turha tuskassa,
- kiildäväkin kullassa.
- Itkein lapsi ilmestyypi
- mammonata maistamaan,
- huolden vanha hämmendyypi
- tuonen laksoon lahoamaan,
- murtumaan ja maatumaan.
- Vahvuus, valda voimallisen
- ombi hellä heikkous,
- tunnon peiliin tuskallisen
- langee luonnon surkeus,
- niin kuin kurja kuvaus.
- Murhe, muodot murtavainen,
- menoansa muuttelee,
- hekumakin hehkuvainen
- turhuudella turmelee,
- ihmis-raukat rundelee.
- Surma kaikki sorteleepi,
- viipyy haudan vierellä,
- kuolon kitaan kokoileepi
- yhden toisen edellä
- kauhealla kädellä.
- Riutuvatpa rauniotkin,
- kivet muldaan murtuvat,
- katoavat kalliotkin,
- metsät kerran kaatuvat,
- jotka maassa maatuvat.
- Luojan voiman vaikuttaissa
- luonnot kaikki liikkuvat
- tahtoansa tunnustaissa
- taivahatkin taipuvat,
- vuoret maahan vaipuvat.
- Katsos, kuinga, turvatoina,
- elon tie on tuskainen;
- vaan ei olla onnetoina,
- kuin on tundo tasainen,
- toivon valo vakainen.
- Tuskaisengin taivahalla
- toivon tähdet loistavat,
- kärsiväiset kaikkialla
- vaivat viimein voittavat,
- onnen mettä maistavat.
- Toivo tuopi lohdutuksen
- itse tuskan tulossa
- huojendaapi huokauksen
- vielä hätä-huudossa,
- ollen turva tunnossa.
- Varhain kaikki vanhenduupi,
- kuivaa massa kukkainen,
- niin kuin lehti lakastuupi,
- näändyy itse ihminen,
- vaeldava varjoinen.
- Mutta toivo muistuttaapi
- laupiutta Luojalla,
- Luoja meitä lohduttaapi
- aina armon avulla,
- elon toisen edulla.
- Aldis armon auringosta
- lohdutus on loistamaan.
- Viisas vielä vahingosta
- tottuu toivon tundemaan,
- Luojahansa luottamaan.
- Viisauden vaikuttaja,
- väkevyyden valdias,
- taivastengin taivuttaja,
- Ruhtinasten Ruhtinas,
- ombi isä armias.
- Onni, osa ihmisyyden,
- armon kautta annetaan,
- ilo, riemu iäisyyden
- alahalla aljetaan,
- toivossa jo tunnetaan.
- Eipä puku sielun pyhän,
- huku meildä haudassa,
- vaan, kuin itu jalon jyvän,
- menestyypi mullassa,
- tuleunduu taivaassa.
- Varokon siis vakaisesti
- itse kukin käändymään,
- riendäkön jo riemuisesti
- parannukseen pyhimbään,
- uskon uuteen elämään.
- Rakas, älä riukuttele
- vaivain yli vanhana;
- toivoon mieles totuttele,
- pidä tuska turhana,
- raju-ilma rauhana.
- Pystyisenä pysyväinen
- patsas katon kannattaa,
- toivon kautta kärsiväinen
- huokaukset huojendaa,
- heikon voiman vahvistaa.
- Ehkä olis’ onnetoina
- aikas täällä angara,
- älä ole toivotoina;
- taivas ombi avara,
- riemu taivaan tavara.
- Pyydä pyhin kuljeskella,
- ehkä päiväs pimenee,
- anna kuolon kolkutella;
- viimein varjo valkenee,
- autuus etees aukenee.
- Kohden hautaa kulkemassa
- jälkeen toinen toisemme,
- levotoina loppumassa
- toivo ombi onnemme,
- usko turva, tukemme.
Lähde: Sanan Saattaja Viipurista -lehden vuosikerta 1833, 6. huhtikuuta s. 1–3. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 22.12.2006. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Sanan Saattaja Viipurista, vuosikerta 1833. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/ssv/ssv1833_rdf.xml.