Elegia (20)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Elegia.
20.
Kirjoittanut Erik Johan Stagnelius
Suomentanut Gustaf Gideon Forsman.


Lähtevä oon ma, Amanda, ei koskaan nähdyille maille,
   Tuonelahan avaraan. Et tule kanssani sie,
Vaskitetulla sen portilla kättäsi en puristaa saa,
   Sen pimeän joen yl’ silmäsi ei mua vie.
Oi, miten helppo on kuolema lempivän lemmityn eestä!
   Lempeä ei puetus hirvitä, hauta ei myös.
Tolkkua pyytämähän elämästä se, rohkea, rientää,
   Es’ripun tuon sumean voitolla raastavi myös.
Taivahan maitapa siellä se katsovi; haimio sinne
   Arkadian asettaa, hukkahan etsityn tääll’.
Hauta on temppeli, kun sitä kaunistaa kukat lemmen;
   Henkien laulantohan sen pyhä-kuorissa soi.
Hengettäret surevat, nojaten alas patsasta vasten,
   Polvistuen pyhätkin sielujen eest’ rukoilee,
Kunnes paistavi suuri ja loistoinen ikipäivä
   Hautojen synkeyteen, siksikuin enkelien
Ääni ne uinahtavat herättää, heläten: herätkää jo
   Kumpiki kultainen! Nyt kevät Ēden’in on.
Puistoissa ruusuja on vesihelmine, poimiaksenne;
   Toivosta, nautinnost’ kukkivi puu elämän.
Lempivien uni on sulo; en näe unta, Amanda!
   Rakkauden kera men’ toivo ja uskoki pois.


Lähde: Forsman, Gustaf Gideon 1882: Pohjolan puolukoita: keräymä runoja, suomennoksia ja alkuperäisiä, sepinnyt G. G. F. G. W. Edlund, Helsinki.