Elegia (20)

Elegia. 20. Kirjoittanut Erik Johan Stagnelius

Suomentanut Gustaf Gideon Forsman.

Lähtevä oon ma, Amanda, ei koskaan nähdyille maille,

   Tuonelahan avaraan. Et tule kanssani sie,

Vaskitetulla sen portilla kättäsi en puristaa saa,

   Sen pimeän joen yl’ silmäsi ei mua vie.

Oi, miten helppo on kuolema lempivän lemmityn eestä!

   Lempeä ei puetus hirvitä, hauta ei myös.

Tolkkua pyytämähän elämästä se, rohkea, rientää,

   Es’ripun tuon sumean voitolla raastavi myös.

Taivahan maitapa siellä se katsovi; haimio sinne

   Arkadian asettaa, hukkahan etsityn tääll’.

Hauta on temppeli, kun sitä kaunistaa kukat lemmen;

   Henkien laulantohan sen pyhä-kuorissa soi.

Hengettäret surevat, nojaten alas patsasta vasten,

   Polvistuen pyhätkin sielujen eest’ rukoilee,

Kunnes paistavi suuri ja loistoinen ikipäivä

   Hautojen synkeyteen, siksikuin enkelien

Ääni ne uinahtavat herättää, heläten: herätkää jo

   Kumpiki kultainen! Nyt kevät Ēden’in on.

Puistoissa ruusuja on vesihelmine, poimiaksenne;

   Toivosta, nautinnost’ kukkivi puu elämän.

Lempivien uni on sulo; en näe unta, Amanda!

   Rakkauden kera men’ toivo ja uskoki pois.

Lähde: Forsman, Gustaf Gideon 1882: Pohjolan puolukoita: keräymä runoja, suomennoksia ja alkuperäisiä, sepinnyt G. G. F. G. W. Edlund, Helsinki.