Elo ja Kuolo

Elo ja Kuolo. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Elon enkel’ Luojan kädell’ istuiksen,

Alla maa viel’ uinui lapsuudessahan;

Näki korkuudestaan Korkein suuttuen

Ensi synnin siinä nyt jo versovan.

Lennä, lausui Herra elon hengellen,

Rankaiseppa maata syntiin uupuvaa!

Älköön riemu kukkiko siell’ ikuinen,

Turmelust’ ei mikään luotu välttää saa!

Herran airut lensi maahan syntisään,

Riehui kalvallaan, kun Herra käski näin;

Mullan lapsi turman jäljet nähtyään,

Valkohengen kutsui Kuoloks’, säikähtäin.

Korkee niittomies ei säästä. – Kalvallaan

Kaataa halvat ruohot, tammet korkeat;

Suuret pienet, orjat herrat – kaikki vaan

Ankaraa ja voimakasta kammoovat.

Mutta täällä kaatamista uhreistaan

Jalouden hän korjaa heissä piillehen,

Saasta-aineksista puhdisteltuaan

Sovitellen kaikki vie taas Herrallen.

Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1885: Lyyrillisiä runoelmia 1. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.