Elonaikana

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Elonaikana.

Kirjoittanut Eero Eerola


Kenelle kerran suotiin suuret surut,
se sydämen myös suuren, syvän sai,
kenenkä kehdon luona tuuti tuska,
kenenkä ristivettä siunas kaipuu,
sen rinnassa soi ikikaihon urut,
sen silmissä on suuret toivon kaaret –
niin viljavat on unelmitten saaret –
ja kaksin innoin mies se työhön taipuu.
Ja unelmat ja työ, ne sisarukset,
ne kaksoiset ja rinnan kasvaneet,
ne missä suurina vain yhä yhtyy,
ne missä yksin mielin työhön ryhtyy,
ne liekin suuren syttää, pyhän palon,
ne kauniin antaa elämälle valon. –
Taas tullut on Suomeni suurin kuu,
elonkorjuun ihana aika,
taas tähkien kruunu se kellastuu,
se keinuu kultana, kumartuu –
oi, suuri on suven taika!
Ja maamies kulkevi pystyin päin,
hän siunaten peltoja astuu:
jyvän kymmenen sain minä töistäin nyt,
kakskymmentä saan, kun on syventynyt
minun peltoni multa – hän miettivi näin
ja silmänsä riemusta kastuu.
Elokuu, elokuu, täm’ on korjuun kuu,
pian täyttyvi lato ja laari.
Elokuu, elokuu myös kylvön on kuu,
hyvin kyntele maa,
hyvä siemen saa,
ota toukojen ajasta vaari!
Sun toivosi – ehkä ne täyttyivät,
hikihelmet kun otsalla päilyy;
nyt luo sinä unelmat korkeammat,
nyt sytä sinä uskosi uljaimmat,
niin ehkäpä, ehkä, kun aika se saa,
sinun suuretkin unesi säilyy.
Sinä näet sen kotisi kaunoisen,
pyhät pihlajapuut sitä varjoo,
ja ohra se kuiskivi kauralle näin:
paljo toivoi se mies,
myös tehdä se ties
maan auvoksi työtä, ja puolestaan
maa onnen taimia tarjoo.
Oi, onni se alla sun orttesi on,
sinun pirttisi kaunis on, pyhä,
ilo korkea kaartuvi kattona sen,
se on lämmin, laaja ja kultainen.
Työn onni on kestävä yhä.
Työ – unelmat, missä ne yhtyvät
niin puhtaina niinkuni siellä,
kun kantoja, kiviä perkaillen
mies raivaa maan, luo pelloksi sen
ja vapaana käy kuin kuningas
oman valtavakonsa tiellä!


Lähde: Eerola, Eero 1913: Peltojen päivä: runoja. K. J. Gummerus O.y., Jyväskylä.