Elsa: Luku 12

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Luku 11 Luku 12
Elsa
Kirjoittanut Teuvo Pakkala
Luku 13


Mari oli ollut Elsalle kuin suojelusenkeli, vaan muutenkin heidän välinen ystävyytensä oli vahvistunut ja uudistunut heidän puhellessaan usein kahden kesken myöhäiseen yöhön, kun Mari iltasin tuli Elsan luo. Muisteltiin lapsuutta ja keskusteltiin elämän kirjavuudesta, iloista ja suruista, ihasteltiin ja itkettiin. Elsalla jäi mieleen aina Maria kohtaan sydäntä särkevä sääli. Mari oli niin hyvä, herttainen ja niin kaunis ja olisi voinut uskoa, että hän voi tulla vielä onnelliseksi, mutta hän itse oli niin toivoton ja synkkä aina.

Mari oli kertonut, että hän rakastaa vielä Aappoa. Vaikka toisinaan ei häntä muistanut eikä luullut hänestä välittävänsä, niin usein tuli kuitenkin yht’äkkiä sellainen ikävän puuska, että ei tiennyt, miten jaksaa elää, ja piti joskus lähteä katselemaan nähdäkseen häntä edes vilahdukseltakaan.

»Jos vaan Aappo rakastaisi minua vielä, niin tekisin minä mitä tahansa ja voisin tehdä. Minä olisin niin hyvä, niin hyvä. Ja minä tekisin työtä ja auttaisin oikealla tavalla Aapon vanhempia ja veljiä ja siskoja, raukkoja! Vaan ei Aappo rakasta minua.»

»Ehkä Aappo rakastaa vielä, ja voithan sinä silti olla oikea ihminen.»

»En! Olen minä usein aikonut ruveta oikein elämään. Olen ajatellut mennä maalle, johonkin hyvin kauas, ettei kukaan tiedä minusta missä olen, vaan luullaan kuolleeksi. Siellä maallakaan eivät tietäisi kuka minä olen, eivät muuta kuin, että minä olen Mari. Minä tekisin työtä ja auttaisin kaikkia, ja kaikki pitäisivät minusta.»

»Ja sitten tulisi Aappo, joka myöskin olisi luullut sinua kuolleeksi ja ikävöinyt sinua.»

»Niin minä olenkin ajatellut, että Aappo tulisi sitten. Minä olisin vanha resuinen akka...»

»Minkä vuoksi vanha akka!»

»No mikäs minä olisin? Tietysti vanha resuinen akka ja ruma. Aappo ei tuntisi. Minä olisin suojelusenkelinä hänen talonsa ja väkensä ympärillä, aina valmiina ja valppaana kaikkeen. Minä tekisin kaikkea hyvää, olisin aina onnettomuuden edessä esteenä ja kaiken pahan parantajana. Ja palkkani olisi Aapon kiitollinen katse ja ystävällinen sana. Sitten kuolinvuoteellani, kun Aappo kysyisi kuka minä olen, sanoisin: sule rakkaudella silmäni, sillä minäkin olen sinua rakastanut, sovita rakkaudella sinäkin vääryytesi minua kohtaan – olen Ojanniemen Mari.»

»Mitä palkkiota olisi siitä Marille kaikesta rakkaudestaan? Miksi näin surullinen elämä ja elämän loppu!»

»Minusta se olisi kaunis ja olisin onnellinen, jos niin elämäni päättyisi.

Ei Elsa jaksanut sitä sulattaa. Hän jäi kuin jäikin itkemään ja säälimään ja itkustaan selkeni toivomaan ja uskomaan, että Aappo rakastaa vielä Maria ja ottaa hänet omakseen. Ja Elsa uskoi tämän valeen tapahtuvan, kun Aappo kuului joutuvan pian papiksi. Ja niin usein kuin Mari hävitti surullisilla kertomuksillaan tämän Elsan toivon, rakensi hän sen uudelleen ja entistä ehompana.

Vaan Mari repi sen sitten rikki katoamalla tietymättömiin jättäen ikävään ja kaipaukseen Elsan, ihmettelemään ja huolehtimaan Viion lesken ja Liisan.

Mari oli lähtenyt eräänä päivänä Liisan luota sanoen menevänsä vähän asioilleen, vaan sille tielle oli hän jäänyt. Liisa oli tavannut sitten hänet muutamia päiviä sen jälkeen, jolloin Mari oli kertonut hypänneensä hakemassa huonetta Vimparin joukolle ja saaneensa Kontinkankaan luona muutamalla pellolla jonkun hökkelin, jonne Vimpari oli joukkoineen muuttanut. Mari oli aikonut tulla taas Liisan luo ja ruveta työhön, vaan ei ollut kuulunut eikä näkynyt. Toista kuukautta oli hän ollut jo aivan tietymättömissä, niin ettei ollut kuulunut, ei näkynyt jälkiäkään, vaikka Liisa oli käynyt kurkistelemassa kulkupaikoilla ja kysellytkin joiltakin Marin tutuilta. Kuta pitemmälle aika kului, sitä enemmän ihmettelivät Viion leski ja Liisa, vaan Elsa varmistui luulossaan, että Mari oli mennyt maalle.

Tuntui nyt että Marin kertomus olisi toteutuva, että muuta enää ei voisi toivoakaan. Hän sille jo itki, samalla kun itki ikäväänsä, Maria menneenä iäksi päiviksi, sillä olihan hän aikonut mennä niin kauas, että ei kukaan tiedä. Joskus hän kuitenkin aivan kuin toivoi muuta ja joskus pelkäsi pahempaakin, kun Liisa viittaili kaikenmoisiin arveluihin. Muutamana iltana, kun he puhelivat kahden Liisan kanssa Marista, tuntui Liisa luulevan, että Mari on jotenkin menettänyt itsensä. Ja tähän takertuivat Elsan ajatukset kiinni kuin tositapaukseen.

»Mari puheli sellaisesta usein hyvin kylmällä välinpitämättömyydellä», sanoi Liisa.

Ja sitä mietti sitten Elsa koko illan niin, että kun äiti puhui hänelle jotakin, niin piti Elsan miettimällä miettiä, mitä se olikaan, eikä hän tahtonut mitenkään ymmärtää yksinkertaisinta kysymystä. Ja kun levolle astuessa tuli puhallettiin sammuksiin, tuli yhä selvemmin mieleen kauhistava ajatus.

Puolikuun heikko valo heijastui ulkoa kuuraisten ikkunain läpi, jotta huoneessa oli himmeä hämärä. Pakkanen jyski ulkona. Väliin jymähteli etäämmällä, jolloin kuului kuin joku rakennus olisi rymähtänyt alas. Väliin lähellä paukahti, jotta huone tärähti. Kosken pauhu kuului suuriäänisenä ja lähellä, aivan kuin olisi se ollut kadulla kuohumassa,

Viion leskikin heräsi muutaman kerran ja lausui itsekseen:

»Kylläpä se nyt huutaa!»

Tuntui kamalalle aivan kuin jotakin kauhistavaa olisi tapahtumassa. Hän nousi katsomaan lasta. Se nukkui rauhallisesti, mikä rauhoitti häntäkin, niin että pääsi jonkun hetken perästä taas uneen.

Elsa ei ollut vielä silmän täyttä unta saanut. Kauhistava kuva väikkyi mielessä.

Hän näki Marin seisovan sillalla kaidepuuta vasten, siirtyvän penkin kohdalle, nousevan penkille ja siitä kaidepuulle ja hyppäävän alas, uppoavan kuohuihin ja painuvan jään alle...

Kauhistutti että ruumista karsi, värisytti joka jäsentä.

Mustia aaveita lenteli kosken kuohujen päällä, seisoksi jään reunoilla ja sillalla, ja pauhu oli kuin niiden huutoa... Se oli kuin pahojen henkien veisuuta...

Kun Elsa painoi silmänsä umpeen karkoittaakseen kauhistuttavaa kuvaa, niin näkyi se selvemmin ja pauhu kuului kovemmin, ja tuntui kuin huoneessa olisi liikkunut joku ja ovesta tullut toisia sisään. Kun hän avasi silmänsä ja katseli ympärilleen, oli kuin kummituksia kaikkialla. Lapsen kätkyen ääressäkin röhmötti joku akka. Hän terästi katseensa ja huomasi, että siinä olikin vain tuoli ja siinä vaatteita. Kaikki hän sai selvitetyksi, vaan kun taas jonkun ajan perästä loi niihin katseensa, muodostivat ne uusia kummituksia.

Hän nousi, otti tulen ja rupesi työhön, vaan itki isomman ajan. Kun äiti aamulla heräsi, niin pani hän levolle niin uupuneena, että oli hervoton kuin lankavyyhti.

Päivällä tuli Liisa ja kertoi puhuttavan, että koskesta on löydetty naisen ruumis, vaan ei tietty nimeä.

Kaikki katselivat toisiaan kysyvästi ja lukivat saman vastauksen toistensa katseista:

Mari!

»Millä kannalla se Marin elämä oikeastaan oli?» kysyi Viion leski aralla ja säälin äänellä.

»Mari raukka!» huokasi Liisa. »Olihan se hänen elämänsä sellaista kuin oli. Kuka sitä olisi uskonut hänestä! Hän oli vieläkin niin soma tyttö. Niin hyväsydäminen ja hellätunteinen, että ei enempää enää toinen. Tuntui että hän voisi antaa vaikka silmän päästään toiselle, jos sillä voi auttaa. Ja niin herttainen hän oli, kun oli tavallisella tuulella. Minä mielistyin kovasti häneen tällä aikaa, kun hän oli meillä. Eikä hänen elämässään silloin ollut moitteen sijaa.»

Hetken ääneti oltuaan, aivan kuin itsekseen muistellen Maria, jatkoi Liisa:

»Toisinaan kun hän oli iloinen, niin ei mukavampaa ihmistä toista. Hän kun rupesi leikkiä panemaan, niin sai nauraa selkä suorana. Hän laski juttuja, toinen toistaan hullumpia. Ja ihmisiä hän osasi kuvata, huomasi heidän omituisuutensa heti ensi silmäilyllä. Ja kaikista asioista löysi hän hassunkin puolen. Mutta osasi hän puhella vakavastikin ja sitä kelpasi kuunnella. Se ei ollutkaan tyhjää korupuhetta, vaan ytimekästä ja sydämellistä. Ymmärsi hän ja tiesi oikean ja väärän. Säästi muita ja tuomitsi itseään. Selvillä hänellä oli, millainen hänen elämänsä pitäisi olla, ja hän ihasteli oikeaa elämää, mutta hän lopetti puheensa siitä aina ivallisesti sanoen: ’kun pääsisi rouvaksi, niin keittäisi hernettä!’»

Jonkun aikaa mietittyään jatkoi taas Liisa:

»Omituinen ihminen oli se Mari. Auta armias, kun hän sattui pahalle tuulelle! Ei osannut olla mieliksi mitenkään. Hän simppuili, oikutteli, ylpeili ja oli hyvin levoton. Kummallinen sielu hän oli. Minä olen monta kertaa ihmetellyt, että tuosta ujosta Marista, meidän kainosta kuninkaanpojan morsiamesta – muistathan, Elsa! – on tullut tuollainen seikkailija. Maailman koulussa sitä muuttunee jos millaiseksi, ja sen koulun kokemusta hänellä näytti olevan suuret varastot.»

»Mari raukka!» säälitteli Viion leski. »Jokohan hän nyt on päivänsä päättänyt?»

»Ei se olisi ihme. Hän oli väliin niin synkkämielinen, että minua oikein peloitti.»

Elsalla oli kiertyneet vedet silmiin. Hän tunsi nyt vasta oikein, miten hyvä ja läheinen ystävä Mari oli hänelle ja miten paljon heillä elämässä oli yhteistä. Yhteinen päivänkirkas lapsuus, yhteinen nuoruus, joka alussa oli niin ollut ruusupukuinen...

Toimensa, tuumansa lapsuudesta saakka kulkivat nyt muistissa kuin tapaukset miellyttävästä kirjasta... Rakkaus täytti mielen mennyttä ystävää kohtaan, joka oli osoittanut olevansa paljasta hyvyyttä, uhraavaisuutta. Ja säälivä suru täytti mielen, ajatellessa, että hänen vaatimaton toiveensa, joka oli rakkauden uhrausta, ei voinut toteutua sekään.

He istuivat ääneti pitkän aikaa, kunnes Viion leski kysyi:

»Ehkä Vimparilla tietäisivät jotakin Marista?»

Elsa oli kuin käsketty heti valmis lähtemään sieltä tiedustelemaan. Mari oli usein puhunut Vimpareista, joita sääli ja surkutteli, ja tuntui että hän on ollut väliin siellä pitkät ajat jokapäiväinen vieras.

»Minä lähden käymään siellä.»

Maantieltä poikkesi kesällä ensimäinen tienhaara Kontinkankaalle, jonka takana Vimparin asunto oli. Tie lähti nytkin sinne vetämään. Outoa oli Elsasta kulkea talvella näitä seutuja. Joka puun, kiven ja kuopan tunsi hän ennen kesillä täälläkin, vaan nyt näytti kaikki vieraalle ja oli aivan kuin toinen paikka. Tien oheen oli ilmestynyt pitkä, punaiseksi maalattu pylväs, jonka nenässä oli suuri valkoinen taulu. »Kaikki rosga ja saasda kuin kaupungist tulee lanke tämän boolun takkapuolelle», oli taulussa kirjoitus ja sen takana oli korkeat kummut likalunta. Niitten luo päättyi tie ja ainoastaan syvät askeleet jatkuivat sinne päin, missä Vimparin asunto oli, mikä näkyikin vähän metsän läpi. Elsa lähti tätä askeltietä ja humahti heti polvia myöten lumeen, josta vaivoin pääsi ottamaan toisen askeleen. Sillä tavalla teki hän taivalta, huppuroiden hangessa, mistä sai aina vähän väliä palata haromaan kalossejaan.

Vimpari, joka oli asuntonsa ikkunasta pitänyt alituista vahtia odotellen Villeä tulevaksi kaupungista kerjuumatkalta, pyöristi silmiään huomatessaan odottamattoman tulijan.

Kuka se on? Mari se ei voinut olla eikä ollutkaan. Mari oli lihavanpuoleinen, tämä oli siro. Olisi luullut herrasnaiseksi, jos olisi hattu ollut. Vaan ovathan jotkut herrasnaisetkin huivi päässä. Voi olla joku jumalinen herrasnainen. Vaan nuori on hän jumaliseksi. Kaikessa tapauksessa ilahtui kuitenkin Vimpari ja alkoi kuvailla jo ihmeitä.

Ihmettä oli hän odottanutkin ja ehtinyt jo olla odottamattakin ja eläminen näyttänyt aivan mahdottomalle. Äiti oli laihtunut luiksi ja käynyt voimattomaksi, että eipä kyennyt paljon huoneessakaan liikkumaan. Aivanhan tuo horjui joka askeleella. Ei tiedä milloin nälkäänsä kaatuu. Lapset olivat nälkäytyneitä kuin suden penikat. Se Mari kun oli ollut käymättä niin kauan ja sitten kuin tuli, niin taas meni! Mihin riittivät ne muutamat markat, jotka hän antoi lähtiessään. Kipeimpään nälänsilmään muutamiksi päiviksi. Ville oli uuttera ja halukas toimeensa, vaan niukalta hän sai. Hän oli toivonut, että nyt sitä hyvin pärjää, kun Mari oli ilmestynyt. Marin anneilla olisivat hyvin tulleet toimeen siihen asti, kun hän pääsee sepelin hakkuuseen, jota kuuluvat hommaavan köyhille työksi ja ansioksi. Sitten eläisivät herroiksi. Mutta se nyt kävi sen Marinkin niinkuin kävi ja silloin se elämäkin musteni.

Annappas olla mitä nyt tämä oli! Ja Vimpari ehti varmistuttaa itseään muistelemalla kaikki ihmeet, jotka olivat tapahtuneet. Viimeinen niistä oli se, että Kristiina, heidän tyttärensä, haettiin lastenkotiin. Se oli Marin toimia, oli hän arvannut sitten, eikä ollut siitä hyvillään, kun Kristiina oli kyennyt kerjäämään jo ja hankkimaan elatusta. Mutta toisekseen arveli hän siitäkin, että ei tiedä miksi hyväksi on sekin.

»Äiti! Tuolla tulee joku fröökynä tänne», sanoi Vimpari iloissaan.

»Fröökynäkö?»

»Niin mamselli, mikä tuo lie. Sievä ja kaunis on, mikä sitten lienee.»

Vimparin vaimonkin rauenneet silmät kiilsivät ja ruumis ojensihe suoremmaksi. Lapset alkoivat hälkyillä, vaan asettuivat, kun isä tikasi kieltävän sanan. Teutori ja Assari ehtivät kuitenkin vielä tehdä riidan siitä, kumpi heistä ottopojaksi pääsee ja Assari rupesi raapimaan Teutoria kynsillään siten tukeuttaakseen toisen vaatimuksen. Isä joutui väliin, vaan Assari oli kerennyt vetästä kolme pitkää ja näkyvää naarmua Teutorin poskeen, jotka vakuuttivat Assarille voiton.

»Viion Elsahan se onkin!» sanoi Vimpari nolona, kun Elsa astui sisään.

»Elsako!» hyvitteli Vimparin vaimo. Hän oli ihastunut Elsaan, kun naapureina asuivat, jolloin Elsa opetti lapsia ja kävi usein heidän asunnossaan. Vaikka Elsa oli ollut lapsi vain, niin oli hän vaikuttanut virkistävästi ja lohduttavasti aina. Oli tuntenut kuin jotakin turvaa ja toivoa, aivan kuin hän olisi ollutkin enkeli eikä ihmislapsi. Pitkät vuodet oli nyt kulunut, että ei ollut häntä nähnyt.

»Teitä en ole nähnyt herran vuosiin. Olette aikaistunut, vaan niin kaunis olette», puheli Vimparin vaimo, pidellen Elsan kättä omassaan ja katsellen Elsaa silmiin ihastuneena. »Käykää johonkin istumaan, vaikka eihän ole juuri istuinpaikkaa. Istukaa tähän vuoteen laidalle.»

Omituiselle tuntui Elsasta. Oli tuttua aivan kuin olisi hän eilen viimeksi käynyt ja sitten yön aikana muuttunut se, mikä oli muuttunut. Samat huonekalut, mitä niitä oli, ja ryysyjä kaikkialla. Lapset olivat kasvoiltaan aikaistuneet, vaan muutenpa ei olisi juuri osannut sanoa heidän kasvaneen. Outoa oli, kun he suu auki katsoa tollistelivat nyt ja ennen olivat niin hyviä tuttuja. Surkealle ja kurjalle näytti ja tuntui. Vimparin vaimo oli kuin haudasta noussut, laiha, silmät syvällä päässä ja iho mustankellertävä. Ilma oli täällä niin tukehduttava, että alkoi tuta heti pahoinvointia.

»Onko se vai eikö Elsa naimisissa?» kysyi Vimparin vaimo.

»En minä ole.»

»No sepä kumma, että Elsaa ei ole vielä viety. Vaan ei taida huoliakaan kaikista. On se kuitenkin jo katsottu ylkämies?»

»Mitä sinä tinkaat toisen asioita!» murahti Vimpari. »Samahan se sinulle on naivatko toiset vai palavat. Ei suinkaan se sinua hyövää.»

»Ei sen vuoksi, vaan ainahan sitä on halukas kuulemaan», sanoi vaimo ja rupesi sitten kyselemään Elsan äitiä, miten hän jaksaa, mitä tekee ja tuumii ja siitä puheltua kysyi, onko Elsa nähnyt nykyisin Aappoa, selittäen että ei ole kuullut hänestä kaualle aikaa mitään.

»Joka päiväkö sinun pitäisi saada vereksiä tietoja», sanoi Vimpari. »Tiedäthän että hän on hyvässä tallessa ja papiksi lukea porottaa.»

»Oliko Elsa kuuntelemassa», kysyi Vimparin vaimo, »kun Aappo saarnasi, milloin se nyt olikaan, isä? Eihän se viime kesänä ollut?»

»Toissa kesänä», ärjäsi Vimpari. »Etkö tuota nyt muista! Toissa kesänä se täällä saarnasi, vaan on se sitten saarnannut muualla maankirkoissa. Eikö tuo lie posmittanut jo jonkun puolikymmentä kertaa. Ja hyvästi se saarnaa. Kyllä se silloinkin, kun täällä saarnasi, maalasi ihmisen sydämen niinkuin se on, minua oikein nauratti. Ja sitten kun se rupesi puhumaan kauniisti, niin se oli kaunista, sitä ei jaksanut, se on varma, puoletkaan käsittää. Raamattua laski sekaan sakeasti. Kyllä sen kuuli että Aappo raamatun tuntee kuin aapisen. Meidän äitikin itki että minun jo ilkeäkseni kävi, vaikka ei se itku minultakaan ollut kaukana. Minä olen monasti ajatellut, että sitä olisi pitänyt Nikkilän saada kuulla, niin toisin olisi senkin vainajan sielun asiat.»

»Sinä lopikoit taas, isä rukka.»

»Lopikoin! Onko se lopikoimista, kun minä puhun totta asiaa?»

»Vaan anna, me nyt Elsan kanssa haastelemme vähän ja mene sinä katsomaan eikö sieltä Ville raukka jo ala palailla.»

Vimpari ehti käydä katsomassa ja puhelemassa ja taas katsomassa.

Elsan sydäntä särki, kun Ville kyssäselkä raukka tuli itkien paleltumassa. Vimpari antoi Villen korin äidille ja rupesi itse hankaamaan Villen jalkoja ja käsiä lumella. Muut lapset kerääntyivät äidin ympärille, joka korista jakoi osan itsekullekin, minkä riitti puolesta kymmenestä potaatista, parista silahkasta ja muutamista pienistä leivän siruista, mitkä menivät niin tarkoin lapsille, että Vimparille ei jäänyt mitään eikä hänelle itselleenkään muuta kuin kouran silmän täysi hienoa murua, jonka kopisti korista helmaansa.

Viion leski itki, kun Elsa kertoi käynnistään.

»Ei ollut kuin luu ja nahka Vimparin vaimossa. Tietäähän sen kun eläminen oli sen varassa, mitä Ville kerjäämällä saa, ja niin monta nälkäistä suuta on. Mari heitä on autellut, vaan hän ei ole käynyt siellä enää pitkiin aikoihin.»

»No minne se Mari on joutunut?»

»Ei se Vimparin vaimo ruvennut selittämään, vaan kiersi kysymykseni. Vaan minä luulen, että Mari on mennyt maalle.»

»Mitä hän maalle olisi mennyt?»

»Työhön. Mari itse puhui minulle siitä.»

Siihen luuloon he tulivat molemmat ja varmistuivat siinä, kun Liisa tuli ja tiesi, että koko juttu naisen ruumiin löytämisestä koskesta oli perätön. Hän oli kysynyt poliisilta ja se oli sanonut, että ei ole pontta ei perää.

»Jo minä aloin itsekin epäillä tuumiessani, että miten se ruumis olisi koskesta löydetty. Miten se siinä olisi pysynyt? Veden mukanahan se olisi mennyt ja painunut jään alle.»

»Kosken pauhun synnyttämää mielikuvitusta koko juttu», sanoi Viion leski ilahtuneena.

»Niin, taikka kellonvalajan nostama juoru, jotta saisi hyvä-äänisiä kelloja», nauroi Liisa.

Siitä surusta oli siis päästy ja tuntui kaikista keventyneelle mieli. Mutta huoleksi kävi taas Vimparin joukon sääliä ja surkua herättävä elämä.

»Eikö voi se Aappo mitenkään auttaa ja huolehtia heitä?» sanoi Liisa kuultuaan Elsan kertovan heidän elämästään.

»Jouluna kuuluu aina lähetettävän Aapon kodista apua», kertoi Elsa ja sanoi Aapon äidin sanoneen, että kyllähän Aappo kulta auttaisi, vaan eihän hänellä itsellään ole millä auttaa.

»Onhan se niinkin. Vaan onhan niitä muitakin keinoja. Voisihan Aappo hankkia työtä isälleen käymällä pyytämässä herrastaloissa, joihin hän on tuttu, tahi muuta neuvoa miettiä», selitti yhä Liisa.

»Mutta keksi sinä, Liisa, nyt joku neuvo, jolla tulevat autetuiksi, muuten kuolevat siihen kynsilleen», sanoi Elsa. »Sinä olet sellainen homman ihminen, minä olen niin tyhmä tällaisissa asioissa. Kerjuulle meidän ei nyt enää sovi lähteä niinkuin käytiin pienempänä.»

»Mitä Vimpari tuumi?» kysyi Liisa aivan kuin syrjään jättäen Elsan puheen, vaan jäi kuitenkin sitä miettimään.

»Vimpari odotteli vain jotakin ihmettä tapahtuvaksi ja sanoi, että isoja aikoja ei enää ole siihen, kun Aappo papiksi joutuu, jolloin ei ole enää huolta.»

»Vanha virsi. Aivan kuin sitten paranisi!» sanoi Liisa.

»Miksikäs ei paranisi?» kysyi Viion leski. »Tottapa Aappo sitten elättää vanhempansa ja siskonsa ja huolen pitää heistä, kun kykeneväksi joutuu.»

»Huolehtia voisi hän heitä nytkin ja elättämään hän ei kykene paremmin papiksikaan tultuaan.»

»Minkätähden?»

»No niinhän sitä sanotaan, että pappina on paha olla: ei ole leipää, kun on hampaita, eikä ole hampaita sitten kun on leipää. – Kuule, Elsa! Huomenna lähdemme köyhäinhoidon esimiehen luo.»

»Minäkinkö?»

»Niin tietysti!»

»Siellä oli Mari käynyt kerran, vaan oli ajettu ovesta ulos!»

»Minäpä en lähdekään ulos niin helpolla. Minä seison näin ja sinä siellä selkäni takaa ja kainaloni alta selität asian, kerrot miten on ja minä sitten sanon loppusanat.»

Elsaa mieli naurattamaan, vaan Liisa oli tosissaan. Ja kun Liisa oli kerran saanut päästä kiinni, niin siinä ei enää auttanut Antin armo eikä Tuomaan tuluksetkaan.

Ja se kävikin mainiosti. Köyhäinhoidon esimies oli kuunnellut hartaasti Elsan kertomusta ja luvannut toimittaa avun. Elsa oli hyvillään jos hyvillään. Hän oli mielestään saanut jollakin tavoin korvatuksi sen vahingonkin, jota Vimparin joukko oli saanut kärsiä sen aikaa, jonka Mari oli häntä auttanut.

»Vimparille näytetään taas ihmeitä!» sanoi Liisa hyvillään Viion leskelle ja kertoi sitten retkestä miten oli käynyt. »Elsan puhe kävi niin puhtaasti, että siinä ei ollut kuin laukaista. Sinä osaat kertoa, Elsa, puhella kuin enkeli. Voi kun se esimies katsoi Elsaa korein silmin ja minullakin sydän hytkähteli ja itku pulppusi kurkussa. – Mutta puhellaan sitten illalla enemmän. Minä tulen tänne käsityöni kanssa, kun saan lapsen nukutetuksi. Puhellaan sitten kaikkia maailman asioita. Minusta on nyt niin hauska!»

Illalla oli Liisa kuin irti laskettu varsa. Hän oli saanut mieheltään kirjeen, jota oli kauan odottanut ja huolehtimaan jo alkanut, kun ei mitään tietoja ollut saanut. Asiat pyörivät taas hyvin päin ja päällekkäin. Niin meni kaikki kuin messinkihöylällä. Hän oli niin lapsellisen iloinen ja tyttömäisesti vallaton. Kujeili ja ilvehti heti ovesta sisään tultuaan.

Elsa rupesi vielä puhelemaan tuosta retkestä, joka hänestä oli niin erinomainen tapaus. Hän kun oli luullut ulosajettavan, vaan joka käski istumaan se esimies!

»Vai niin», ihmetteli Viion leskikin, joka ei ollut vielä tätä seikkaa kuullut.

»Joo!» alkoi Liisa ilvehtiä. »Heti kun minä olin saanut sanotuksi, että ’mamma sikka o saa, pappa helsa o paa’, niin esimies sanoi ruotsiksi: ’istukaa vassakuu!’ ja minä kiitin franskaksi: ’silvuuplää frankomtee suspanksee pukspee!’ ja kumarsin näin.»

Ja sitten kertoi Liisa sen käynnin niin hassusti, että Viion leski ja Elsa nauroivat minkä jaksoivat. »Sitten kun me lähdimme, niin sanoi esimies: ’klöm inte port’ ja minä sanoin että ’takkar och pokkar!’ ja esimies niiasi ja pokkasi.»

Kun toiset olivat nauraneet kylläkseen, syötti Liisa heille uusia juttuja toinen toistaan hullumpia.

»Voi, voi jos olisi se Mari, niin sitten te vasta nauraa saisitte», tuumi Liisa, kun Elsa makasi lattialla pitkänään ja Viion leski paineli sydänalaansa vesien tippuessa silmistä. »Se Mari kun jutun kertoi, niin sitä ei kärsinyt kuunnella kuin paikotellen.»

»Hyvä tuota olet sinäkin!» oihki Viion leski.

»Ei, vaan jos olisitte kuulleet Marin kertovan siitä, ’kun he akat lähtivät lystäilemään, purjehtimaan maailman ympäri mutaproomulla’. Sitä kertomusta kesti pitkän illan, eikä ne akat päässeet lähtemään sittenkään. Osasi se Mari kuvata akkaväkeä!» sanoi Liisa ja alkoi kertoa muutamin paikoin Marin juttua.

»Ei tämä ole hyvän edellä», sanoi Viion leski selvittyään vähän naurusta.

»Eipä taida ollakaan», myönsi Liisa ja aivan kuin sen pelosta vakaantui ja rupesi puhelemaan oikeista asioista.

Kaikilla tuntui mieli raikkaalle, elämä näytti eriväriselle. Kaikki oli kuin keventynyt ja väljentynyt. Huolet, jotka mielessä olivat makailleet, olivat huokeampia, toiveet ja tuumat mieluisempia.

Viion leski ja Liisa kääntyneinä keskusteluun istuivat pöydän ääressä, jossa tekivät käsitöitään. Elsa hoiteli poikaansa sirkutellen sen kanssa laitellessaan sitä uuteen pukineeseen.

»Oletteko nähneet mussaketta?» sanoi Elsa lapsen kielellä tuoden Yrjön pöydän luo toisten nähtäväksi.

»Hella Jeetus sitä pientä tollaketta!» sanoi Liisa, ja kaikki naurusuin ja kiiltävin silmin katselivat lasta, joka silmät suurina tapaili katseellaan lamppua ja niskat kenossa ja käsillään huiskien ryntäili sylissä.

»Mummon kultakipene!»

»Kummin ressukka!»

He kaikki säikähtivät, kun joku samassa kiskasi ovea raolleen, mistä sitten näkyi pitkä miehen turjake, aivan kuin aave. He tunsivat Vimpariksi, kun hän sisään vääntäysi kumartuen matalassa ovessa, vaan sydän löi kaikilla vielä kiivaasti ja pahalle tuntuva tunne kiersi rinnassa.

»Vimpariko se on? Minä vähän säpsähdin», sanoi Viion leski ja lisäsi: »meillä kun ei käy miehiä».

»Minä sivumennessäni ajattelin, että pistäynpä täällä nyt», sanoi Vimpari laskien nuorassa roikkuvan suuren leipäpinkan lattialle ja katseli itselleen istuinta. »Minähän en ole täällä käynyt sitten kuin sen yhden kerran rahan lainuussa. Ei ole sopinut sitä maksaa vielä, vaan nyt sopisi... Kyllä se on Viioska niin, että kun sitä uskoo, niin ei tosi hätää tule. Kuulkaahan...» Vimpari lähti istumaan likemmäksi Viion leskeä.

»Tehän olette humalassa, Vimpari!» sanoi Liisa äkäisesti.

»No, no Liisa! Ei vihaa, ei eripuraisuutta, se on turhuus ja hengen vaiva... Kuulkaa, lapset... Kenenkä piltti tuo on?» viittasi Vimpari Elsan poikaa, joka käsillään huitoi kätkyessään.

»Omani on!» sanoi Liisa.

»Jaa, sinähän olet naimisissa... Mutta tuota tuota, mitä sinä Liisa kysyitkään? Niin joo, joo. Joo kihloissa se on!»

»Kuka?» kysyi Liisa.

»Abraham, minun poikani, joka myös Aapoksi kutsutaan», vällötti Vimpari tosissaan.

»Kihlajaisiako te olette sitten pitänyt?»

»Joo minä taidan olla vähän ryypyssä. Mutta kuulkaa, Viioska. Te ette tiedä, miten vaikea on joskus uskoa!»

»Uskosta ei voi puhua tuossa tilassa.»

»Tässä tilassa... On helppo uskoa...»

»Onko Aappo kihloissa?» kysäsi Elsa.

»On, on... ja sievän fröökynän on poika kähveltänyt. En minä ole nähnyt, vaan tottakai se on sievä, kun se on oikein fröökynä.»

»Kuka se on sitten?»

»Sanoi Aappo nimenkin, vaan... olkaapas vaiti... ei se tainnut Hilta olla, vaan h:n päältä se oli.»

»Kenen tyttäriä?»

»No Montinin...»

»Montinin Hulda!» sanoi Elsa kiihkeästi ja enemmän itselleen kuin muille.

»Lieneekö tuo totta», sanoi Liisa Elsalle.

»Totta!» tokasi Vimpari pörhistäytyen pystöksi. »Se on totta. Aappo sen itse sanoi. Ja katsokaa!» Vimpari näytti viisimarkkasta. »Tuon tuippasi minulle pörssistään Aappo ja vielä koperoi hopioita liivin taskusta... Niillä ostin minä leipää ja otin muutakin jumalanviljaa... Jumalanviljaa se on viinakin... en tullut kysyneeksi Aapolta, Aappo sen olisi tiennyt... Jumalanviljasta se on niinkuin tuo leipä... Kyllä se muori nyt tulee iloiseksi ja ihmettelee, kun minä paiskaan tuon leipäläjän rahille ja sanon, että nyt ei ole hätää... Se Aappo se veivaa... Minä sanoinkin muorille heti, että pappi siitä tulee, vaan muori ei uskonut, mutta minä uskoin. Ja muori sanoi, etten menisi Aapon tykö, että herskaapi tykkää pahaa, vaan minä menin ja sanoin kauniisti, että mikä nyt neuvoksi, nyt kuollaan nälkään, että paha on tulla, vaan paha tulemattakin olla, ja että hätää ei olisi, vaan kun se Marikin joutui pois, joka meitä on auttanut... Silloin Aappo rahat väänsi käteeni ja sanoi, että olisi hän käynyt siellä meidän tykönä, vaan on ollut kiireitä lukemisia... ja että hän on kihlannut... Ei se ollut Aappo ollenkaan: puhuttelipa melkein kuin vertaistaan... Saavat hyvän papin kerrassaan ja siitä vielä pitäjät riitelevät...»

»Missä Mari on?» kysyi Elsa.

»Joo... Mari on vähän reisaamassa», sanoi Vimpari nauraen ja koettaen vilkuttaa silmää.

»Eivätköhän ne odota kotona Vimparia?» sanoi Viion leski toivoen pääsevänsä vieraastaan, joka kaikin puolin alkoi käydä sietämättömäksi.

»Joo... minä lähden!» vaan hän kuitenkin puheli vielä paljon ja sekavaa, josta ei selvää saanut kuin hapuilemalla. Jotakin hän näytti tarkoittavan, että ei hän olisi pahana pitänyt, jos Aappo olisi nainut Marin, vaikka parempi oli kuitenkin oikea fröökynä, joka on rikas ja oikea ihminen.

»Elkää jättäkö leipiänne», muistutettiin häntä, kun oli ovessa menossa.

»Minä otan palatessa.»

»Ettekö mene kotia suoraan?»

»Joo... minä menen...» ja otettuaan leipäpinkkansa lähti hän kompuroiden porstuassa, jättäen huoneeseen viinan ja ilkeän lian hajun.

»Se oli lystin loppu!» sanoi Liisa katsellen vuoroon Viion leskeä vuoroon Elsaa, joka istui kädet helmassa ja tuijotti eteensä.

Kukaan ei virkkanut enää sanaakaan, vaan istuivat äänettöminä ja alakuloisina tuijottaen lamppuun, jonka heikkoääninen kirinä, jota se piti palaessaan, kuului ainoana äänenä.

Kotia mennessään Liisa näki Vimparin tulevan kaupungilta päin ja jäi varjopuolella katua katsomaan poikkeaako Vimpari vielä Viiolle. Mutta hän astua hoippasi keskikatua leipäpinkka olalla ja puheli itsekseen. Liisa katsoi häntä niin kauan kuin näki hänen kääntyvän maantielle päin.

Maantielle tultua kaivoi Vimpari taskustaan pullon ja imi pari pitkää siemausta kurkistellen sitten pulloon ja puhellen jotakin sekavaa, että äiti rukallekin pitää säästää Aapon kihlajaisia.

»Tarvitsee äiti... tekee hyvää ja voimistuttaa...»

Pantuaan pullon taskuunsa katseli hän leipäpinkkaa ja nauroi puhellen jotain lapsistaan, joitten nimiä mainitsi. Nostettuaan leipäpinkan olalleen lähti hän astua tarpomaan puhellen ja nauraen. Väliin pysähtyi ja horjui joka suunnalle ojennellen kättään ja lausuen sekavia sanoja. Vähin puheli hän sillä tavoin varjolleen, joka liikkui kuutamoista tietä hänen edellään, väliin jollekin riihen nurkalle tai aidan seipäälle. Aapon nimeä hän mainitsi suu naurussa. Sanansa kävivät sekavammiksi, niin että lopulta ei saanut muuta kuin Aapon esille ja senkin sekavasti. Hän horjui kahta puolta tietä ja käynti kävi yhä epävarmemmaksi, niin että kompastui viimein silmälleen. Siitä kun suurella vaivalla pääsi ryömysilleen ja kaikella varovaisuudella pystöön, niin lähti juoksujalassa eteenpäin, kunnes taas puulasi päälleen. Sitä menoa pääsi tienhaaraan, jossa lankesi öristen ja jäi vähäksi aikaa makaamaan. Lakittomin päin lähti taas liikkeelle pitäen lujasti nuorasta, jossa leipäpinkka killui roikkuen sinne tänne, ja aivan kuin sen painosta kaatui hän kylelleen tiepuoleen.

»Issikka!» ärähti hän, kun kuului maantieltä romakka kulkusten ääni.

Hevonen katsoa pörhisti metsään arastellen ja kuski silmäsi sinne myös tarkkaavasti. Tien suun kohdalla näkyi metsässä jotakin liikkuvan, josta ei selvää saanut. Nainen reen perässä vetäysi pelonalaisena lähemmä kumppaniaan, joka turvaavasti puristi rakastettuaan vartalosta,

»Tuolla, Abe, oli jotakin. Mikä se oli?»

»Oletko sinä Hulda pelkuri?» naurahti Abe. »Lieneekö tuolla ollut mitään, vaan näin kuutamolla kuvastaa metsässä kaikki niin aavemaiselle», selitti nuori sulhanen.

Kuski kiinnitti suitsia, hepo polki kiivaammin tietä ja kulkuset soivat kiihkeämmin.

Vimpari istui pää rintaa vasten retkottaen ja alkoi sitten pyrkiä pystöön. Hän pääsi kulkemaan jonkun matkan ja kun näki valon pilkoittavan asuntonsa ikkunasta, ojensi hän kättään ja tapaili huutoa. Vimmastuneena ryntäsi hän vaajan takana olevalle törkylumitönkyrälle, vaan vyöryi siitä alas nurin niskoin ja makasi kuin taidoton jonkun aikaa. Alkoi sitten öristä ja nousi ryömysilleen haroen käsillään, kunnes tapasi lähellä olevan leipäpinkan, nousi varoen pystyyn, pääsi tien laitaan, josta askeleet lähtivät asunnolle, astui polulle, tupsahti silmälleen syvälle hankeen ja jäi siihen leipäpinkka niskassa...

»Taas viinan uhri», alkoi Vimparista kertomus sanomalehdessä, jota luettiin Viiolla kolmikannassa. »Tänä aamuna tavattiin työmies Aappo Vimpari kuoliaaksi paleltuneena n.s. Kontinkankaalla itäisen maantien varressa, johon oli humalassa uupunut maata. Vimpari asui mainitun kankaan laidassa, jonne oli matkassa, vaan väkijuomia liiaksi nautittuaan ei jaksanut perille, vaan yöpyi lumiselle vuoteelle, josta kontettuneena hänet löysi oma pieni poikansa aamulla. Vimpari oli varustettu jumalan viljalla: pullo ja leipäpinkka mukana! Perheelle, joka perheen isän juoppouden ja laiskuuden takia on saanut kärsiä nälkää ja kurjuutta, oli varmaan mieluinen ja tervetullut leipäpinkka, jonka poika raahasi kotia selässään, tuodessaan sanoman isän kuolemasta. Suuri perhe joutuu taas siinäkin köyhäinhoidon rasitukseksi.»

Elsa oli kuivin silmin, kun äitinsä ja Liisa itkivät ja surkuttelivat. Kun Viion leski säälitellen mainitsi Aappoakin, lausui Elsa tyynesti ja vakuuttavasti:

»Mari istuu kuritushuoneessa, mutta Jumala on pitänyt huolen, ettei Aaponkaan kihlajaisilo ole murheeton. Se oli Aapolle rangaistukseksi.»

Viion leski istui äänetönnä, hämmästys ja neuvottomuus kuvautui kasvoilla.