Elsa: Luku 14

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Luku 13 Luku 14
Elsa
Kirjoittanut Teuvo Pakkala
Luku 15


Elsa oli kitumistaan kitunut, sairastamatta kuihtunut, että hän ei ollut enää kuin entisensä varjo. Viion leski oli ollut varma, että hän ei enää kesää näe. Hän tiesi että Elsa itse sitä toivoikin ja toivoi poikaansa kumppanikseen. Sitä oli hän Elsan huomannut rukoilevan Jumalalta. Ja sen toivon näki hän Elsan hehkuvassa katseessa, punottavissa poskissa, hymyssä, joka aina ilmausi hyväillessään poikaansa. Kun Liisa, joka itsekseen itki hänkin peloissaan, että Elsa kaatuu hautaan seisovilta jaloiltaan, puhui kuitenkin toivoen kesästä, joka virkistää Elsan, sanoi Viion leski tyynesti:

»Elsa on kuin istukaspuu, joka imee juuri sen verran nestettä, että oksat ovat vielä notkeat. Vaan lehden silmuakaan ei näy, kun toiset ovat jo täydessä lehdessä, ja se kuivettuu kesken kesäisten sateitten.»

»Elkää olko niin toivoton!» sanoi Liisa. »Kuulkaahan mitä minä olen ajatellut. Minä olen kuvaillut, että Tuira tulee ja Elsa mielistyy häneen, oppii häntä rakastamaan ja heistä tulee onnellinen pariskunta. Tuira rakastaa Elsaa vieläkin. Iikka on kirjoittanut, että hän on tavannut häntä ja että Erkkiä tuntuu vanha suola janottavan. Ettekö usko, että kaikki voisi kääntyä vielä hyväksi? Eihän se mahdottomuus ole!»

»Liisa kulta! Minä en osaa mitään uskoa, mitään ajatella, en mitään toivoa. Kaikki on kuin sumussa. Elsa toivoo kuolevansa poikineen. Minä jään silloin aivan yksin elämään tänne, kitumaan kuin jalkapuuhun, vaan minä en osaa sittenkään toivoa kuolemaa itselleni. Minun sydämeni on turtautunut, mutta jotakin kai on tuleva, joka sen sittenkin pakahduttaa, niin minusta tuntuu.»

»Tekin olette sairas ja ihmekös se!» sanoi Liisa säälien. »Mutta kyllä vielä parannus tulee. Ei yhtä tuulta kestä iänkaiken.»

Muutamana sunnuntaiaamuna tuli Liisa touhussa ja toi Elsalle kirjeen, joka oli ollut sulettuna hänelle mieheltään tulleessa kirjeessä. Ja samaa tietä sanaa puhumatta lähti Liisa takaisin hätäytyneenä hyvästä mielestä. Hän juoksi kuin olisi ollut johonkin kiire ja kotia tultuaan itki iloisena onnesta. Se oli Tuiralta, päätti hän. Ja levottomana oli sitten mieli, sydän löi kiivaasti ajatellessaan, mitä Elsa oli sanova.

»Puhukaa tekin, äiti, Elsalle», sanoi Liisa äidilleen suoraa päätä ja alkoi kertoa asian alkusiaan myöten. »Teihin hän luottaa ja ottaa neuvostanne vaarin», sanoi Liisa aivan kuin peläten, että Elsa hylkää Tuiran.

»Oliko se Tuiralta se kirje?»

»Keneltä se sitten olisi!»

»Eikö Iikan kirjeessä ole mainittu siitä?»

Iikan kirjeessä? Sitä ei ollut Liisa lukenutkaan!

»On sitä sinussakin vielä entistä höläkettä!» nauroi äiti, kun Liisa luki Iikan kirjeen, jossa oli vain muuan rivi, että muutaman kuukauden perästä on hän kotona, ja että toimittaa Elsalle tämä Risto Kivisen kirje, joka pantiin tällä tavoin tulemaan, jotta varmaan perille tulee. Liisa juoksi taas samaa kyytiä Viiolle.

Elsa oli kiintynyt kirjeeseen niin, ettei katsettaan nostanut Liisan tullessa. Saatuaan pitkän kirjeen loppuun luki hän sen uudelleen ja luettuaan jäi hän pitkäksi aikaa mietteisiinsä istuen käsi poskella ja katsellen ikkunasta pientä pilven sirpaletta, joka oli yksinänsä keskitaivaalla.

Kukaan ei virkkanut sanaakaan koko aikana. Sanaa lausumatta ojensi Elsa kirjeen Liisalle, järjesteli pukunsa ja lähti ulos kävelylle.

Mielessä hetvahteli jotakin keventävää, välähteli jotakin kuin kirkasta, joka hetkeksi ilahdutti. Hän ei osannut vielä mitään ajatella, selvitellä, hän tunsi vain aivan kuin olisi ollut jotakin hyvää tulossa. Keventynein askelin kulki hän kaupungille päin ilman minkäänlaista aietta, poikkesi puistoon ja asteli hiljalleen sen läpi, yli kadun toiselle ja niin kulkeutui toisia puistoja rantaan päin. Ensi kerran huomasi hän kesäisen ilman ja luonnon. Puistot olivat täydessä kesäpuvussaan, koivut lehdissä ja vihanta ruohokenttä levisi pehmoisen näköisenä kuin sametti. Tuulenhenki, niin mieto, että ei saanut puitten lehtiä leputtamaan, liikkui sinne tänne huljutellen ilmassa tuorekasta kevätkesän tuoksua, jota ehdottomasti hengitti tavallista syvemmälle. Leppäkerttu laski lyhyttä viehkeää liritystään ja uudisti sen, kuunneltuaan vastauksen raikuvan jostakin etäältä. Vikkelä ja toimekas västäräkki juoksi hiekoitettua käytävää, lentää leuhahteli nurmikolle, siitä kohosi yht’äkkiä räpyttämään jonkun matkan maasta ja parilla lennon notkauksella siirtyi aidalle, jota myöten juosta piiperti keikutellen purstoaan.

Elsa katseli kaikkea tarkkaan, kuin olisi se ollut jotakin aivan uutta. Vaan se oli vanhaa tuttua, millä oli taas uusi viehätyksensä. Hän istahti muutamalle sohvalle katsellakseen kaikkea oikein perinjuurin ja katselikin aluksi, vaan sitten unehtui. Kun hän havahtui, niin luuli kauankin istuneensa. Hän huomasi kaaren, jonka kengällään oli käytävän hiekkaan piirtänyt, ja tuntui kuin olisi kuullut puhuttavan Marista, Aaposta, Jorista ja tuhansista seikoista. Hän lähti kävelemään, ja itsestään pulppusi mieleen tapauksia lapsuuden ajoilta ja myöhemmiltä, Liisan häistä ja sieltä täältä, aivan kuin vanhat muistot olisivat ponnahtaneet irralleen sidotusta sykkyrästä ja pyörineet sikin sokin toistensa ympärillä.

Hän nousi viimeiseltä puistolta kadulle ja lähti rantaan, vavahti ja yritti pyörtämään takaisin ajatellessaan yht’äkkiä, että jos Tuira sattuisi juuri nyt tulemaan. Mutta sittenkin hän meni sinne.

Pieni höyryvene, sunnuntain kunniaksi liputettuna, lähti salmeen. Veneitä souteli kaikkialla saarien lomissa. Ihmisiä tuli ja meni ja seisoksi. Tuntui virkistävälle ja elähyttävälle.

Hän ei ollut täällä käynyt kaualle aikaa ja kuinka kauan olikaan, kun hän oli nähnyt meren näin tyynenä ja kirkkaana, jolloin se hänestä oli kaunein.

Hän muisti mitä Tuira oli kirjoittanut, ja tuli samassa mieleen Riston kirjeestä: »Te ette arvaa, ette voi aavistaa te naiset, millä tunteilla me nuoret miehet jätämme kotirannat. Kukaan ei voi kuvailla sen nuorukaisen mielialaa, joka eroaa kotoisilta mailtaan säretyllä sydämellä, pettyneenä kauneimmissa toiveissaan...»

Minkälainen oli Tuiran mieliala?...

Kaipauksen ja sääliväisyyden tunteilla katsoi hän kauas ulapalle, mistä näkyi höyrylaivan savu. Olikohan se menevä tai tuleva? Hän päätteli, että se on tuleva ja että siinä on Tuira...

Häntä olisi haluttanut istua jossakin täällä ja katsella laivaa niin kauan kuin se tulisi satamaan ja laivapaatti soutaisi kaupungin rantaan. Mutta kun huomasi salmesta päin tulevan laivapaatin, tunsi hän omituista levottomuutta. Hän katseli sitä kiihtynein ja uteliain katsein, kun se lähestyi kiivasta vauhtia. Näytti hauskalle säännöllinen, reipas soutu, ja airojen yhtäaikainen vilahdus hytkäytti omituisesti mieltä. Hän toivoi ja pelkäsi, että siinä tulee Tuira, ja rauhattomana lähti hän pois ja palaili puistokäytäviä. Häntä halutti itkeä, minkä vuoksi, sitä hän ei tiennyt. Rauhaton tunne vaivasi, vaan samalla jotakin tyyntä ja rauhaisaa kangasti mielessä. Hän oli neuvoton, mihin hän oikeastaan menisi.

Kaupungille tultua joutui hän kulkemaan kirkkoon menevää väkivirtaa vastaan. Hän poikkesi toiselle kadulle ja lähti sitä takaisin kirkkoon päin. Kirkon portaille tultua ajatteli hän pyörähtää takaisin, sillä vaikka olikin viime aikoina ahkerasti käynyt kirkossa, melkein joka sunnuntai ja väliin kahdestikin yhtenä, tuntui hänestä vaikealle nyt sinne meno, kun oli rippilasten sunnuntai. Väkijoukko vei hänet mukanaan ja hän pyörähti istumaan ovensuupenkkiin alttaria vastassa. Hän ei uskaltanut kumartua tavanmukaiseen rukoukseen peläten, että itku työntyy väkistenkin. Vaan hän oli sitten kumartunut, niin ettei itse tiennytkään.

Kaikuva kirkko jymähteli ovien käydessä, ja hän kuuli sen, vaan ei muistanut kirkkoa ei ihmisiä. Hän itki haluaan ollakseen pieni kerjäläistyttö, resuisissa vaatteissa, joita istui kirkon portailla päiväpaisteessa... tahi niinkuin ennen oli silloin kun toisten kanssa kesät juoksi metsiä, hyppi Karjansillan takana hietikkotöyräillä ja talvisin kuunteli Nikkilän huvittavia kertomuksia ja opetuksia. Tuntui tuonne kaipuu, pakottava ikävä. Olisi haluttanut irtautua siitä mitä oli, juosta entisille leikkipaikoille, karistaa siellä nämä vaatteet kaikki pois ja muuttua pieneksi paitasillaan hyppiväksi lapseksi... enkeliksi...

Siellä kirkon ovensuussa eli hän omaa elämäänsä tietämättä mitään ympäristöstään. Hän eli uudelleen lapsuutensa, viattomuutensa ja unohtui kerrassaan siihen, sen onnellisuuden ihailuun. Hän oli pienenä lapsena, pienenä Mari, Liisa, Risto ja muut, hän rakasti heitä ja he häntä, hän rakasti Nikkilää, emäntää, Ristoa, Tolo Mikkoa, kaikkia ihmisiä...

Hän ei ollut kuullut saarnaa, ei huomannut rippilasten alttarille menoa. Seurakunnan noustessa seisomaan jäi hän yhä kumarruksiinsa. Ja siinä hän urkujen mahtavasti soidessa, johon yhtyi seurakunnan voimakas ääni, tunsi kuin olisi hän heittäytynyt johonkin, joka oli loistavan kirkasta, ei riemuisaa, mutta suloista, ei onnellista, mutta rauhallista, ja siinä hän oli kuin vähän koholla maasta – aivan kuin leväten liikkumatta minnekään, ajattelematta mitään...

Kotona oli äiti yksinään. Elsa huomasi, että äiti on itkenyt. Hänen sydäntään viilsi ja tuntui kuin olisi hän jotakin pahaa tehnyt äidille. Ja kun hän heittäysi äidin kaulaan, oli hän sanovinaan:

»Minä olen ollut paha. Olen rukoillut, että Yrjö ja minä kuolisimme, ajattelematta sinua, joka meitä olet rakastanut niin äärettömästi.»

Elsa sanoi vain:

»Antakaa, äiti, anteeksi.»

Äiti ei ymmärtänyt ensiksi mitä Elsa tarkoitti, vaan jätti kysymättä, jääden hetkiseksi miettimään ja huomasi sitten Elsan anteeksipyynnön koskevan sitä, että hän ei voi tehdä, minkä tiesi äidilleen olevan mieliksi: ottaa Tuiran.

Viion leski oli Elsan kituvaa elämää surressaan tyydyttänyt mieltään ajattelemalla Elsan uskollista ja syvää rakkautta rakastettuaan kohtaan, joka oli hänet hylännyt. Mutta Liisan kanssa nyt puheltuaan äsken oli hänkin ruvennut ajattelemaan, että Elsan itsensä kiduttaminen hylätyn rakkauden siteissä oli sairautta, vahingoksi itselleen ja lapselleen, ja oli tullut siihen luuloon ja toivoon, että Elsa nyt voi mielistyä Tuiraan, oppia häntä rakastamaan ja tuta uuden onnensa. Ei ollut ihme, jos Elsa ei voinut ajatella avioliittoa Tuiran kanssa, silloin kun Tuira sattui tulemaan juuri niin pahalla aikaa. Häpeä ja kunniantunto esti häntä siitä ja lienee ollut toivoa vielä vanhasta rakkaudestakin. Nyt ei ollut hän osannut ajatella mitään syyksi Elsan kieltäytymiselle. Ja hän kummastui sen vuoksi neuvottomuuteen saakka ja mieli, joka jo oli kirkastumaan yrittänyt, musteni entistä synkemmäksi. Tuli jatkumaan sama kituva elämä. Hän oli näkevä Elsan rukoilevan loppua pojalleen ja itselleen ajattelematta mitään muuta. Samalla Viion lesken kävi sääliksi Tuiraa. Levottomaksi tuli mieli ajatellessa Tuiran tuloa ja kohtausta Elsan kanssa, joka saattoi tapahtua kukatiesi jo huomenna. Mieleensä nousi uhkamielinen ajatus Elsaa vastaan ja aikoi sen purkaa ivallisiksi sanoiksi:

»Minäkin rupean rukoilemaan elämäni loppua, rukoilen ääneen kotona päivät ja yöt ja kulen kirkossa ainoastaan sitä rukoilemassa, ja minulla on siihen syytä!»

Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja hetken perästä katui koko ajatustakin, mietittyään, että Elsan voisi käydä samoin kuin Mari raukankin äidittömäksi tultua. Ennen hän itse kärsii vaikka mitä ja odottaa sitä, joka lopuksi hänen sydämensä pakahduttaa.

»Pitäkää, äiti, silmällä Yrjöä», sanoi Elsa ja heittäysi maata väsyneenä.

Vaan tunteensa olivat niin virkeässä liikkeessä, että ne eivät suoneet hänelle hetkenkään unta. Hän ei ollut voinut ajatella mitään eikä voinut nytkään, oli tunteittensa vallassa kuin höyhen tuulessa. Hetken maattuaan nousi hän ylös ja rupesi järjestelemään huoneessa innolla ja kiireellä arvellen, että Tuira ehkä jo tulee tänään. Vaan kesken kaikkea istui hän lukemaan taas Riston kirjettä katsellen sieltä täältä sitä.

»Tuira, tämän kirjeen saatuasi, on ehkä jo siellä onneaan nauttimassa, vaan minä kuleksin täällä kuin sijaton sielu kaukana sieltä, levottomana, rauhattomana, toivon ja toivottomuuden kidutuksessa odotellessani sieltä jotakin tietoa Marista.»

Elsa jäi tuijottamaan kirjettä. Hän ei ollut nähnyt Maria Aapon häitten jälkeen kuin yhden kerran muutamana iltana alushameisillaan kartanolla reuhaavan kuin hurjistunut. Mihin lienee sitten joutunut? Elsa käänsi lehteä lukeakseen muuta ja unohuttaakseen tämän ikävän muiston Marista.

Hän luki taas Riston kirjeestä: »Niitä siteitä, joilla minun sydämeni on kiintynyt Mariin, pitäisi olla katkomaan suuri voima. Ne ovat punoutuneet tuhansista hienon hienoista säikeistä vahvaksi köydeksi.»

Seurasi sitten pitkä kertomus miten Ristossa rakkaus oli juurtunut Mariin siitä alkaen, kun hän pienenä poikana kantoi Marin keskikaupungilta, jonne Mari oli kulkeutunut yksinään ja eksynyt, istuen katuvierellä itkien. Itkien luki Elsa taas tätä kuvausta Riston tunteista Marin kasvaessa aikuiseksi, kauniiksi, viehättäväksi, ihailtavaksi, rakastettavaksi tytöksi, jona Risto häntä vielä muisteli ja jollaista hän ei voinut toista ajatella olevaksi.

Riston rakkaudessa Mariin kuvastui Elsalle Tuiran rakkaus häneen. Hän ei tiennyt sen syntyä eikä perusteita, hän tunsi sen suuruuden. Ja hän olisi tahtonut olla niinkuin oli Liisan häissä ja hautautua Tuiran syliin...

Elsa aukaisi silmänsä aamu-unesta ja katseli ympärilleen, huomaten että oli nähnyt unta. Hän muisteli sitä hetkisen ja vaipui uudestaan uneen. Pahalle tuntuva tunne väikkyi mielessä, kun hän nousi, ja teki olon painostavaksi. Hän ei ensin tiennyt mistä se oli, vaan päivemmällä johtui hänelle yht’äkkiä muistoon aamullinen unensa: Hän oli Tuiran sylissä ja Jori tuli hänen taakseen, pani kätensä hänen olkapäälleen ja katsoi surullisesti häneen.

Se oli niin selvä ja mieleen uurtautunut, jotta kuvastihe melkein kuin tosi tapaus. Ja se vaivasi häntä toisen päivän ja kolmannenkin, pitäen alakuloisena ja aivan kuin katuvana. Hän rupesi selittämään itselleen, ettei Tuira hänestä välitä. Sitä hän ei ollut vielä tähän asti epäillyt, vaikka kesä oli kulunut syyspuolelleen ja Tuiran olisi pitänyt Riston kirjeen mukaan olla viimeistäänkin keskikesällä täällä. Ei hän nytkään sitä epäillyt ja oli varma, että Tuira tulee, mutta hän tahtoi niin luulla aivan kuin säälien Joria.

Tätä alakuloista mielialaansa ei hän saanutkaan enää irroitetuksi Riston kirjeelläkään, joka häntä tähän asti oli vireissä pitänyt. Hän joutui vain syvemmälle ristiriitaisissa tunteissaan: odotti Tuiraa ja sääli Joria, joka ei voinut olla onnellinen. Hän oli kuvaillut Tuiran tuloa kymmenillä eri tavoilla, pienimpiä yksityisseikkoja myöten, ja aina itsensä reippaana ja iloisena vastaanottamassa Tuiran astuessa huoneeseen. Vaan kun Liisa tuli eräänä päivänä kertoen, että »Patria» oli tullut ja arvellen että siinä Tuirakin on ehkä tullut, sillä »Patriassa» tavallisesti tulivat kotia matkustavina passilla ulkona olevat merimiehet, niin valtasi Elsan ujous ja arkuus. Hän hommautui kiireellä ulos ja meni kävelemään maantielle, kääntyen Karjansillalle vievälle tielle, jota asteli, pysähtyen joskus levähdyksekseen ja katsellen sopivata asettumasijaa, jota löytämättä painui aina edemmäksi. Hän joutui tällä tavoin aina lähelle Montinin kaukavainiota ja kulki sitten perille asti, koivikkokunnaalle, missä uupuneena heittäytyi maata ja ratkesi itkemään. Itse hän ei ollut onneton, hänellä oli hyvä olo, vaan hän sääli Joria, joka tuntui hylätyltä ja yksin jääneeltä.

Ja kun hän lähti pois, tuntui että jää yksin tämä koivikkokunnas, kedot, niiden takana metsä ja sen sisässä joutsenlampi. Ne olivat kerran olleet onnellisia, nyt jäivät ne elottomina tuijottamaan. Ja hän sääli näitäkin.

Hän olisi halunnut, että Tuira ei olisi vielä tullut.

Hitaasti kulki hän takaisin ja ajatteli, että jos Jori sattuisi tulemaan vastaan! Jori astuisi alakuloisena, onnettomana, sanoisi hänelle: »Sinä, Elsa, olet hylännyt minut, vaikka minä en ole ketään toista rakastanut.» Mitä hän sanoisi Jorille? – Hän selittäisi Jorin tehneen väärin, itse onnettomuutensa luoneen onnensa sijaan, tienneen että kukaan muu ei häntä niin rakasta... He olisivat olleet niin onnellisia.

Tätä onnea kuvaillen nyt ajatuksissaan Jorille, jota oli satoja kertoja kuvaillut itselleen, tuli hän kotia ja huomasi itsensä vasta sisällä.

»Eikö Tuira ole tullutkaan?»

»Ei ole vielä näkynyt», vastasi äiti.

Aivan kuin Elsa olisi ollut varma Tuiran tulosta, rupesi järjestelemään huoneessa kuitenkin kuin salaten äidiltä sitä, minkä unohutti pian innostuen työhönsä mielessä, että Tuira tulee illalla, ja tässä varmassa luulossa huolehti hän omaakin somuuttaan.

Liisa tiesi illalla, että Tuira ei ollut »Patriassa» tullut, oli kuullut muutamalta merimieheltä, joka oli siinä saapunut kotia. Kysyvästi katselivat Viion leski ja Liisa toisiaan, ja huolestunut katse oli molemmilla vastauksena.

Hän on hukkunut? utelivat he äänettöminä toisiltaan.

Elsa liikuskeli levottomana toimien muka jotakin ja ylpeys ryhdissä, jota toiset kummastellen katselivat. Hän ei puhunut Tuirasta koko iltana mitään, vaan seotti muittenkin puheen siitä ladellen muita asioita mitä milloinkin. Ja hän ilveili ja nauroikin aivan kuin elämä olisi ollut keveä niinkuin ei mitään. Mutta omiin rauhoihinsa päästyään purkautui uhkamielisiä ajatuksia.

Tuira ei välittänyt hänestä. Vaan elköön! Ei hän ole sitä pyydellytkään, eikä ole ollut hänen rakkauttaan vailla, eikä tarjoillut hänelle rakkauttaan.

Hän oli suutuksissaan kuitenkin itselleen, että oli osoittautunut välittävänsä ollenkaan Tuirasta. Vaan siitäkin syytti hän Liisaa, joka oli höyvöttänyt ja hulmunnut. Mutta kun Liisa tuli seuraavana päivänä ja selitti, että joku tulleista merimiehistä oli nähnyt aivan äskeisin Tuiran, jotta se on siis hengissä, vaan ei ole joistakin muista syistä päässyt tulemaan, oli Elsalla jo uneuksissa vihansa Liisaa kohtaan. Liisahan oli ollut aina hyvä, ja hyväänsähän Liisa rukka nytkin tarkoitti. Nauraen sanoi Elsa hänelle:

»Sinä Liisa olet oikea hommantoosa!»

Liisa ymmärsi tarkoituksen, vaan löi leikiksi.

»Minun vahva puolenihan oli jo pienenä häitten hommaaminen.»

»Niin, mutta enemmän vielä hautajaisten», sanoi Elsa.

»Ei ne nyt enää huvita minua, mutta häät! Se on jotakin. Silloin minä juoksen jalat olalla vaikka päivät päästään», sanoi Liisa.

Siihen jäi keskustelu siitä, eikä Elsa ruvennut puhelemaan nyt muutakaan. Liisa katsoi häntä syrjäsilmällä ja huomasi hänen kasvoiltaan kadonneen tuon iloisen, hymyilevän ilmeen, joka oli tehnyt hänet nuorekkaaksi tyttöseksi, joka muistutti häntä entisestään ja vaikutti niin valtavasti. Se kaunisti Elsaa, ja Liisa oli monta kertaa ihaillut itsekseen Elsan kauneutta ja viehätysvoimaa, niin heikko ja kuihtuneen näköinen kuin Elsa olikin vielä. Nyt oli palautunut kasvoille taas tuo hymytön jäykkä vakavuus ja ainoastaan katseeseen oli jäänyt jotakin elähyttävää. Liisalle tuli hätä ja tuska, hän päivitteli itsekseen Tuiran viipymistä.

Miehensä tultua oli Liisan ensimäinen kysymys Tuirasta: onko hän nähnyt häntä, milloin viimeksi, ja puhuiko tulostaan tänne? Ja ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa uteli hän kaikki tarkoin, mutta mitään varmempia tietoja ei saanut. Tuira oli kysellyt Tepolta Elsasta ja Teppo oli kertonut, mitä oli hänelle täältä kotoa kirjoitettu. Tulostaan ei hän puhunut mitään Tepolle, vaan Kivinen oli sanonut hänen päättäneen lähteä käymään täällä tänä kesänä. He olivat olleet jossakin yksissä Kivisen kanssa, joka myöskin arveli, että jos hyvin sattuu, niin hänkin tulee käymään kotipuolessa. Muuta ei Liisa mieheltään tietoa saanut.

Elsa ei välittänyt kysyä asiasta Liisalta. Vaan siitä, että Liisa ei mitään Tuirasta kertonut nyt miehensä tultua, varmistui hän päätöksessään, että Tuira ei välitä hänestä, ja se oli hänestä vielä enemmän yhdentekevää kuin ennen. Hän pyyhkäsi kuin yhdellä kädenvedolla pois tunteensa, jotka hän oli ensi hetken innostuksessa elänyt, ne menivät niinkuin ei niitä olisi ollutkaan. Tuira oli hänelle vieras niinkuin ennenkin.

Mutta hänelle oli jäänyt jonkunmoinen rakkauden kaipuu. Hän tahtoi rakastaa, vaikka ei ollutkaan itse rakastettu. Hän halulla nautti taas tuota entisyyttä, muisteli noita äärettömän onnen suloisia kirkkaita aikoja, ja kaipauksen seassa tuntui jotakin kuin toivonsekaista. Hän ikävöi niitä paikkoja, joissa menneitten aikojen tapaukset liikkuivat, ne tuntuivat ikävöivän ja odottavan häntä.

Muutaman kerran huomasi hän olevansa menossa kaukavainiolle, juuri kun maantieltä kääntyi Kontinkankaan kuvetta menevälle tielle, sillä tässä rupesi hän nyt tarkkaamaan tuttuja seutuja. Kauhukseen huomasi hän kaikenlaista törkyä ja roskaa ympäriinsä hajallaan molemmin puolin tietä. Edemmäksi tullessa oli sitä korkeat kasat. Hän riensi kiivaasti päästäkseen ohi, vaan se lisäytyi vain. Tiepuolessa huomasi hän nyt tuon osoitustaulun, »rosgan ja saasdan» merkin. Näitä hän viime kerralla ei ollut huomannut ollenkaan, ei nähnyt vilahdukseltakaan.

Tähän kohtihan Vimpari kuoli, paleltui hankeen leipäpinkka niskassa!...

Elsa seisoi siinä hetkisen kuin kivettyneenä, kaikki ajatukset pysähdyksissä. Yht’äkkiä tempautui hän siitä sitten liikkeelle ja lähti kiireesti takaisin. Vähän matkaa tultuaan ilmestyi tien mutkassa vastaansa muuan nainen ja herra, joita hän luuli ensi silmäyksellä paremmin kummituksiksi kuin ihmisiksi kun nainen oli vaaleapohjaisessa karttuunipuvussa ja hyvin omituisesti koristeltu.

Naisen tunsi hän kohdalle tultuaan Vimparin Kristiinaksi.

»Oliko se Kristiina?» kysyi hän ääneen itseltään ja vastasi siihen: »Kristiina se oli.»

Elsa katsahti jälkeensäkin vielä ja häntä nauratti ja säälitti Kristiinan puku, joka oli niin pyntättyä ja rakenneltua, vaan aivan hassulle päin kaikki. Ja minnekkä he menivät? Kuka oli tuo herra?

Hän ihmetteli ja kummasteli koko matkan sitä. Tuntui olonsa kaikin puolin ilkeälle ja pahalle. Ja tuntui kammottavalle ajatus, että olisi sattunut menemään edemmäksi ja viipynyt iltaan asti! Hän tuli kotia aivan kuin takaa ajettuna.

Täällä oli Liisa juuri pois lähdössä, avaimessa käsi, kun Elsa oven aukaisi. Elsa huomasi, että Liisa ja äitinsä olivat puhelleet jotakin, josta keskustelu katkesi hänen tullessaan kesken sanan. Hän ei siitä sen enempää välittänyt, vaan kun Yrjö sanoa toimitti hänelle, että täällä on käynyt vieraita, niin katsoi hän kysyvästi Liisaan ja äitiin, jotka näyttivät hämmentyneiltä, kun asia, jonka he olivat päättäneet salata, paljastui niin arvaamatta.

»Ketä täällä on käynyt?»

»Montinin Jori herra», vastasi äiti jonkun hetken mietittyään.

Elsa katsoi pitkään vuoroon Liisaa ja vuoroon äitiä. Mielessä kiersi silmänräpäyksen ajan joku vihainen kysymys näille, vaan se sammui samassa riemastukseen, joka valtasi hänet. Huoneeseen lemahti kirkkaus.

»Mitä hän täällä kävi?» kysyi Elsa sydän sykkien kiivaasti.

»Olivat jotakin tarkastusta pitämässä ja tulivat herrat tänne juomaa pyytämään», selitti Liisa.

»Oliko täällä juomaa?» tuli Elsalle hätä ja katseli karafiinia pöydällä.

»Olihan sitä vettä.»

»Oliko se edes raitista?» huolehti Elsa ja kysyi innostuneena sitten: »Sanoiko Jori mitään?»

»Ei sanonut», vastasi Liisa. »Ei välittänyt edes kiittää! Vaan minä ajattelin sanoa...»

Elsan katse katkaisi Liisan lauseen ja hetkisen aikaa katsoi Liisa Elsan ojennettua kättä ja sormea, joka viittasi oveen, ja viittausta noudattaen nöyrästi kuin arka lapsi astui hän kiireesti ulos.

Kaikki oli Elsasta nyt kuin valaistua, kirkastettua, kaikki saanut elämää ja henkeä. Elähyttävä juhlallisuus asui huoneessa, se oli kuin jäänyt tänne Jorin jälkeen ja sitä säteili juomalasi, vesi karafiinissa, jotka olivat kuin pyhitettyä tavaraa.

Elsaa olisi haluttanut kysyä yhtä asiaa äidiltä: näkikö Jori Yrjöä? Vaan häntä peloitti, että äiti sanoo jotakin pahaa Jorista, ja hän jätti kysymyksen ja rupesi itse arvelemaan kaikkia mahdollisuuksia. Ollessaan Yrjön kanssa kahden kyseli hän tältä, vaan Yrjö puhui toisesta herrasta ja toisesta. Toinen oli kätellyt ja kysynyt jotakin, taputtanut poskelle, vaan kumpi se oli?

Jos ei päässytkään siitä selville, oli hänellä kuitenkin siitä ilon aihetta. Ja hänelle välähteli taas tuo toivo, joka oli ollut kytemässä, nyt kirkkaana mielessä. Hän ei kuvaillut mitään tapahtuvaksi, vaan oli varma, että jotakin äärettömän iloista tapahtuu. Hän odotti joka päivä, viikon, toisenkin ja aina tuntui se mahdolliselle ja varmalle.

Äiti oli Yrjön kanssa Latulla muutamana sunnuntaina ja Elsa istui kotona lueskellen jotakin kirjaa ikkunan ääressä, vaan huolenaan oli pitää silmällä ohi kulkevia aivan kuin odottaen Joria. Koputettiin yht’äkkiä ovelle ja hän vavahti. Hän tiesi, että koputus on tapana herrasväessä. Päätä huumasi ja hän painoi kädellä rintaansa. Ehti ajatella, että Jori on tullut toisaalta päin, joten hän ei ole huomannut.

»Luulit kai paremmaksikin!» sanoi nauraen Mari huomattuaan että Elsa oli hämillään. »Terve, terve kotvasta ajasta! Helsningar från Helsingfors, siltä joka peräpenkillä istuu», ilvehti Mari koettaakseen peittää sen alle muuta mielenliikutusta ja estääkseen syntymästä vakavaa tapautumista. Mutta hän itse vakaantui ensiksi. Hän katsoi Elsaa pitkään ja vakavasti silmiin ja sanoi alakuloisena:

»Aiotko sinä kuolla!»

»Eei», vastasi Elsa naurahtaen.

»No sitähän minäkin, vaan sitten sinun pitää ruveta syömään», sanoi hän taas koettaen palautua keveämmälle jälelle. »Kuule, Elsa, onko minulle täällä joku kirje? Liisa minut tapasi ja puhui jotakin semmoisesta.»

Elsa arvasi, mistä oli kysymys, ja alkoi hakea Kivisen kirjettä. Hän ei heti muistanutkaan missä se oli, oli viime aikoina ollut siitä välinpitämätön.

»Sinullehan tämä on», sanoi Mari katsottuaan kirjeen alkua.

»Sinulle se oikeastaan on», vastasi Elsa.

»Sepä somaa», naurahti Mari ja katsahti kirjeen loppuun. »Risto! Ja virstan pituisen kirjeen. Oikeastaan pitäisi syödä näin pitkälle taipaleelle lähtiessä», sanoi Mari. »Onko tämä hyvin surullista?» kysyi hän vielä, ennenkuin alkoi lukea.

»Ei se surullista ole.»

Mari naurahteli lukiessaan, jota Elsa kummasteli itsekseen, ja nauraen pani hän pois kirjeen. Elsa katsoi häntä kysyvästi.

»En ole ollut milloinkaan puoleksikaan noin hyvä ja kaunis. Risto rukka erehtyy. Ja vielä enemmän erehtyy siinä, että minä vielä olisin muka jotakin!»

»Etkö aio vastata sitten?»

»Elsa kulta! Mitä minä vastaisin! Sen voisin vastata, että: Risto rakas, tule järkiisi! Minä voin sinulle varmasti sanoa, että ainakin kymmentä vertaa paremman saat, kun otat ensimäisen hameen, joka Englannin rantaan tullessa vastaan sattuu! Eei – Risto on liian hyvä mies. – Mutta kuule! Missä Tuira?»

»En tiedä suuntiakaan.»

»Milloin hän kävi täällä?»

»Ei hän ole käynyt.»

»On hukkunut varmaankin!»

»Ei ainakaan, jollei viime päivinä.»

»No mitä perhanaa! Onko tämä jotakin pilantekoa tämä kirje?»

»Tosiaankin!»

»Eei. – Tämä on Riston käsialaa ja Risto ei pilaa tee.»

»Niin no, olipa totta tahi leikkiä, sama se minulle on», sanoi Elsa välinpitämättömänä ja tahtomattaan lisäsi: »Jori on käynyt täällä.»

»Häihinsä kutsumassa?» kysyä tokasi Mari heti.

»Ei...»

»Minä luulin», sanoi Mari, »että hän olisi kohteliaampi kuin Aappo minulle, jotta olisi siis kutsunut ja käynyt päällepäätteeksi itse kutsumassa. Siellähän tulee suuret, komeat häät!»

Kun Elsa katsoi epäilevästi Maria, sanoi tämä:

»Joo, ja aivan kohta, kolmen viikon päästä! Tänään kuulutetaan Joria ensi kerta.»

Elsa nauroi ja haki ompelurasiastaan napin ja pisti sen Marin kouraan.

»Etkö sinä sitä usko», sanoi Mari nauraen sille, kun Elsa luuli hänen laskeneen tahallisen valheen, josta napilla palkitaan.

Elsa ei vastannut mitään, vaan rupesi puhumaan muista asioista.

Hänestä Marin mentyä tuntui aivan mahdottomalle, että Joria olisi kuulutettu. Se oli vain jotakin Liisan keksimää juonta koko Marin puhe. Eipä ollut kuulunut Jorin kihlauksesta sen enempää kuin mitä Mari silloin sanoi. Hän oli ollut tyhmä, kun oli uskonut sitä ja tähän asti!

Hän kysäsi viikolla Liisalta kuin pilanpäiten, että tietääkö Liisa Joria kuulutetun. Liisa tiesi ja mainitsi morsiamen nimen. Elsa tunsi hänet. Hänestä tuntui siinä nyt olevan jotakin alkua, vaan että siinä on joku erehdys tahi muuta sellaista. Levottomana piti se kuitenkin häntä joka hetki.

Sunnuntaina meni hän kirkkoon istuen syrjäiseen paikkaan. Hän istui tunteettomana ja katseli ihmisiä huvikseen ja koetti keksiä kaikkea aikansa kuluksi, katuen että tuli sitten vielä niin varain, kun muutenkin jumalanpalvelus tuntui jo edeltäpäin pitkälle ja ikävälle. Kun veisattiin, rupesi hänkin veisaamaan, vaan heitti sen jo kesken ensi värssyä, luki kirjastaan muuta, väsyi siihenkin ja rupesi katselemaan ihmisiä. Hän näki Marinkin tulevan kirkkoon. Elsa rykäsi huomauttaen Maria, vaan mitä se kuului veisuussa ja urkujen soidessa, huomasi hän itsekin. Mari astui pystökkäänä käytävää, uljas ryhtinsä uljaampi kuin koskaan. Suoraa päätä meni hän muutamaan penkkiin saarnatuolin lähellä. Elsa ihmetteli. Suurin surminsa hän ei olisi rohennut noin näkyvälle paikalle mennä!

Vaan Mari se rohkeaa, nauroi Elsa mielessään muistaessaan kerran Marin sanoneen, että kun Aappo ensi kerran pappina saarnaa, niin hän menee istumaan punaisella veralla puettuun kuvernöörskan penkkiin! Tätä hän ajatteli ja kuvaili mielessään, kun kuuli papin äänen, jolloin kääntyi katsomaan saarnatuoliin. Siellä oli Aappo!

Elsan tunteet vaihtuivat alinomaa ilman mitään määrää ja irtonaisina kuvina liikkui mielessä tapauksia Marin elämästä ja muusta. Milloin näki hän Marin vanhana akkana kaukana jossakin sydänmaalla, jossa Aappo oli pappina, milloin Vimparin kuolleena hangessa, Marin Aapon hääiltana huutamassa, Aapon äidin kuihtuneen muodon, Marin alushameisillaan hurjistuneena räyhäävän kartanolla, Vimparin Kristiinan kävelemässä herran kanssa epäilyttävillä teillä, ja aina oli hän vaatimassa edesvastaukseen näistä tuota, joka pauhasi Jumalan vanhurskaudesta ja viimeisestä tuomiosta ojennellen käsiään. Ja Elsaa inhotti, kun se sitten alkoi puhella mairitella sävyisästi sanoen vähä väliä: »rakkaat sanankuulijani!»

Välinpitämättömänä kuunteli hän rukouksia, joissa ei tuntunut olevan mitään elähyttävää, mitään sydämeen menevää, vaan ainoastaan tyhjää ääntä. Kun Aappo rupesi lukemaan kuulutuksia, muisti Elsa taas oman asiansa, jonka hän oli unohtanut kerrassaan.

»Jumalan pyhän kolminaisuuden nimeen kuulutetaan toinen kerta kristillinen avioliitto, joka asianomaisten hyvällä suosiolla on aiottu päättää seuraavien välillä: kunniallinen ja toimellinen herra asioitsija Georg Gustaf Montin ja kunniallinen ja siveä neiti Hilma Sofia Eufrosyne Himmelros.»

Elsa lähti heti tämän jälkeen pois kirkosta, meni kotia tyynenä ja keventyneellä mielellä. Hän tunsi täyttä lohdutusta siitä, että hän ei ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin Joria, eikä voi rakastaa. Rakkaudella hän uhrautuu, toivoo ja suo hänelle onnea. Hän tunsi samalla, että Jori muistelee häntä myös rakkaudella.

Tulisesti hyväili hän Yrjöä, josta tuntui olleensa kauan aikaa erillään ja olleen aivan kuin häneltä unohduksissa.

Tyyntä ja rauhaisaa mieltä hän ei jaksanut kuitenkaan kauan pitää. Väliin hän äkkiä tunsi itsensä onnettomaksi ja toisinaan kiihtyi kuvailemaan omaa hyvyyttään uhrautuessaan rakkaudella, hakien vertaa itselleen lukemiensa romaanien henkilöiden elämässä. Hän näki itsensä silloin ihailtavana, kunnioitettavana, jalona. Mielikuvitus loihti esiin tapauksia, jolloin tuli tekemisiin Jorin rouvan kanssa ja tämä kunnioitti häntä kuin sankaritarta.

Mutta kun hän hääiltana meni morsianta katsomaan, kaatuivat kaikki kauniit tuulentupansa, jalot tunteensa hävisivät kuin lumi liukkaalta jäältä tuulen puhaltaissa, heti kun hän näki häätalosta illan pimeään tulvivan valon. Hän pysähtyi etäällä, puristi rintaansa, yhteen puristettujen hampaitten välitse veti henkeä, pidätti sitä hetkisen ja pusersi sen sitten ulos omituisena sähisevänä äänenä. Se tapahtui tahtomattaan, tietämättään.

Morsianta! kuului huuto, jota kiskova tuuli pieksi ilmassa, niin että se kuului väliin hiljaa väliin kuin korvan juuressa. Elsa tempautui juoksemaan puskien vastatuuleen, mikä hameet painoi jalkoihin, niin että suurin ponnistuksin sai askeleen.

Nyrkit puristuksissa tuijotti hän morsianta, joka kauniissa puvussa seisoi kirkkaan salin ikkunassa nyökytellen päätään ja hymyellen onnellisena.

Eläköön! huusi suuri väkijoukko.

Kun morsian oli kadonnut ikkunasta, kulki Elsa väkijoukossa etsien Maria. Mutta hän ei löytänyt, vaikka haki kuin neulaa lattialta. Kun morsiuspari esiintyi toisen kerran, kuuli hän jonkun vieressään sanovan Jorista, että se on rumistunut, lihonut ja pullistunut, että on ilettävän näköinen. Se meni Elsalla toisesta korvasta sisään toisesta ulos, hän ei nytkään huomannut katsoa muuta kuin morsianta. Ja hän nauroi itsekseen.

Kunniallinen ja siveä! Tuommoiset silmät, ja vartalo kuin jauhosäkki! Ei ole valittu! Kun eläköön huudettiin, nosti hän sateensuojansa pystöön vahvistaakseen omaansa ja väkijoukon huutoa.

Joka kerta oli hänellä uusia muistutuksia morsiamesta, kun hän esiintyi. Vaan ne tuntuivat hänestä itsestään terättömiltä, kun ei ollut kenelle sanoa. Tehottomammiksi kävivät aina joka kerta, ja väkijoukon eläköönhuuto, joka oli hänen mielestään ollut ivaa ja pahansuopaa, muuttui enemmän ja enemmän suosiolliseksi. Hänen kätensä ei enää kohonnut, ja voitettuna, masennettuna nojautui hän seisomaan seinää vasten.

Siinä hän seisoi vielä, kun koko muu joukko oli mennyt tuulen ja sateen ajamana jo aikoja sitten. Ypö yksin seisoi hän sateisen tuulen pieksäessä, musta synkkyys yllään ja sivuillaan, edessään kirkas häätalo. Hän ei huomannut itseään aivan kuin ei olisi ollut häntä olemassakaan. Ajatukseton katseensa asui kauniissa salissa, jonka hekkumallisessa valossa hienopukuiset naiset liitelivät kuin satujen keijukaiset.

Hän säpsähti niin että äänsi, kun joku kosketti häneen mainiten hänen nimeään.

»Äiti! Tekö? Olisinhan minä tullut...»

»Olisihan ollut aika jo tullakin.»

Latun emäntä istui sängyn ääressä, Viion leski ulompana Yrjö sylissään, Mari istui matalalla pallituolilla sängyn päässä, johon otsallaan nojaten itki äänetöntä itkua. Viion leski tuijotti kuivin silmin eteensä ja Latun emäntä katseli sairasta pyyhkästen silloin tällöin poskilleen vierähtävän kyyneleen.

Elsa avasi silmänsä ja heikolla äänellä käski nostaa ylös ikkunaverhon, joka oli laskettu auringon paisteen estämiseksi huoneelle.

»Missä Yrjö?»

Viion leski laski sylistään Yrjön, joka heti lähti äitinsä luo painaen päänsä ojennetulle käsivarrelle.

»Nouse, äiti kulta!»

»Äiti kultasi on pian multa...» Hän katsoi poikaansa hymyilevällä katseella ja vaipui taas uneen hymy suupielissä. Hetkisen perästä heräsi hän, katsoi äitiinsä, joka seisoi nyt sängyn ääressä, ja käski ottaa Yrjön pois.

»Missä Mari?»

Mari nousi näkyviin.

»Liisa?»

»Meni hakemaan pappia.»

»Rovastia?»

»Niin.»

»Ei tarvitsekaan...» Hän nukahti taas siihen.

»Joko Elsa on kuollut?» kysyi kuiskaten Liisa tultuaan asialta ja katsottuaan Elsaa, joka nukkui.

»Ei ole vielä, vaan kaukanakaan ei ole», vastasi Latun emäntä.

»Ajatelkaa mikä harmi!» sanoi Liisa. »Ei saatukaan rovastia. Ei sopinut hänen itsensä tulla, vaan sanoi toimittavansa apulaisensa. Enhän minä olisi halunnut, vaan enhän kieltääkään voinut.»

He huomasivat ikkunan ohi tulevan pastori Vimparin ja Mari riensi kiireimmän kautta ulos.

Elsa nukkui pitkään ja pastori istui odottamaan, ruveten kovalla äänellä puhelemaan, selittäen tämänkin, että Jumala kutsuu tässä ihmisen nuoressa iässä pois täältä, osoittavan Jumalan suurta rakkautta ja armoa, samalla kuin se on vakava muistutus, että tulisi kunkin olla valmis.

Hän olisi puhellut pitkäänkin tavallista ulkolukua, joka häiritsi kaikkien mieliä, vaan Yrjö keskeytti viitaten sormellaan pastoria ja ääneen kysyen:

»Mikä tuo on?»

Pastori naurahti.

»Yrjö raukka!» sanoi Liisa. »Poika raukka jää aivan orvoksi, äidittömäksikin.»

»Kyllä Jumala hänestä huolen pitää», ehätti pastori sanomaan, kaivaen taskustaan hopeaisen paperossikotelon, joka lupsahti äänekkäästi avatessa ja kiinni pannessa, mitä Yrjö ihmetteli. »Jumala on lasten niinkuin kaikkein meidän turvamme», vakuutti vielä pastori saatuaan paperossinsa palamaan.

»Lieneekö siitä kaikille sitä turvaa kuin pastorille on ollut», sanoi Liisa terävästi saadakseen jotenkin keskeytetyksi alkavan saarnan.

»Omasta kokemuksestanipa minä tiedänkin...»

Elsa heräsi ja Aappo astui sängyn ääreen.

»Menkää pois!»

»Se on pastori», sanoi Latun emäntä, vaan Elsan katseessa ilmestyi kiivas viha.

»Viettelijä!»

Elsa kuiskasi sen vihaisella äänellä, vaan heikosti, että sitä ei muut kuulleet kuin Latun emäntä.

»Teillä taitaa olla vanhoja välejä, näyttää ja kuulostaa siltä, me muut menemme pois, että saatte tehdä sovinnon», sanoi Latun emäntä.

»Ei meillä ole eikä ole ollutkaan», ehätti pastori sanomaan.

»Elkää menkö!» karjasi Elsa, kun Latun emäntä nousi seisomaan. Houreinen katse silmissä ja käsillään tehden poistavia liikkeitä huusi Elsa:

»Hän suutelee minua, auttakaa!»

»Houraa», naurahti pastori.

»Liisa!» kiljasi Elsa niin kovaa, että kaikki säikähtivät. »Ota kiinni Vimparin Aappo. Se nakkasi Marin nuken kaivoon ja Mari itkee. Nyt se pudottaa suuren kiven minun päälleni.»

»Houraa», sanoi taas pastori yksitoikkoisesti.

»Houriossa on raukkani taas», sanoi Latun emäntä ja mietti, miten hän huomauttaisi pastorille, että hän lähtisi, koska läsnäolonsa näkyi vain häiritsevän sairaan rauhaa.

»Minulla on kiire ja tuskin hän siitä tointuu pitkiin aikoihin. Mutta jos hän kaipaa minua tuntien viimeisen lohdutuksen tarvetta, niin pankaa minua käskemään», ja hyvästellen kaikkia lähti pastori taputellen Yrjöä viimeiseksi poskelle ja lausuen sitten kaikille:

»Jääkää Herran armoon ja turviin.»

Lepoon päästyään nukkui Elsa kauan, eikä tietty elääkö vielä vai kuollutko oli.

Herättyään oli Elsa taas virkeämmän näköinen ja levollinen, kutsui kaikki lähelleen, katsoi hetkisen poikaansa, joka oli Viion lesken sylissä. Kätensä ojensi sitten äidilleen, katsoi muita, jokaista silmiin vuoroonsa kutakin ja vaipui uneen. Odotettiin jännityksellä viimeistä henkäystä. Se viipyi vielä. Huulet rupesivat sitten vähän liikkumaan ja hän avasi silmänsä vielä katsoen äitiin.

»Lukekaa... Jeesus... lapsia... syliinsä...»

Ennenkuin ehdittiin mitään hänen pyyntönsä johdosta tehdä, ummisti hän silmänsä ja hetkisen perästä kohosi rinta korkealle, laskeutui sitten alas ja henki pusertautui pois korinalla.

Hetken äänettömyyden jälkeen, joka oli kuin vielä viimeinen odotus, lausui Latun emäntä hiljaisella äänellä:

»Elsa on poissa. Nuori sydän on päässyt rauhaan kärsimyksistään. Me kaipaamme sinua, vaan iloitsemme onnestasi, jota nyt enää ei mikään häiritse...»

Tuira seisoi ja katsoi ruumista, joka hankituksissaan makasi arkussa, mikä oli asetettu keskilattialle tuolien päälle. Hän seisoi liikahtamatta, katsoi silmää räpäyttämättä. Tiesi kuinka kauan olisi seisonut!

»Siinä jäykistyneenä lepää maallisen onnesi enkeli!» sanoi Liisa hänelle, kun hänestä alkoi pitkälle ja mieltä liian rasittavalle tuntua Tuiran tuijottaminen. »Avoin sydän olisi hänellä ollut sinulle, että ei muuta kuin sulkea syliisi, ja se syleily olisi ollut teidän molempien onni tänäkin päivänä.»

Tuira istahti tuolille takanaan ja vaipui kumarruksiin kasvot käsiin peitettyinä. Huoneessa, jossa ei ollut muita kuin hän ja Liisa, ei kuulunut minkäänlaista ääntä. Kello seinällä oli vaiennut vedon puutteessa. Tätä haudan hiljaisuutta kesti kauan, se tuntui Liisasta jo pitkältä kuin iankaikkisuus ja että mitään loppua siitä ei tule. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa ja hän istui kuin kytkettynä tuoliinsa, että ei voinut liikahtaa, syvä äänettömyys painoi joka jäsentä ja sen vaikutus kävi yhä voimakkaammaksi. Hänen silmänsä olivat kiintyneet Tuiraan, joka ryhmötti tuolillaan luonnottomana läjänä, ja siitä hän ei saanut silmiään irti. Hän koetti kiskoutua irralleen tästä piinaavasta olosta, ääntää jotakin, vaan ei nyt tuntunut kulkevan äänikään. Tuntui pahalle ja pyörryttävälle. Huone musteni silmissä.

Ovi aukeni, ja Liisa oikasihe suoraksi kumaraisesta asennostaan, johonka hänkin oli vaipunut. Ääni ovea aukaistessa kuulusti kovalle jysähdykselle, vaan oli kuin olisi hauta auvennut, jonne elävänä on joutunut. Ilahtuneena hypähti hän pystyyn.

»Tännekö jäitte asumaankin?» sanoi Latun emäntä.

Tuira ei hievahtanutkaan ja Latun emäntä jäi häntä katsomaan hetken aikaa pitkään. Liisaa rupesi peloittamaan.

»Tuira!» lausui Latun emäntä kovalla äänellä ja puisti olkapäistä Tuiraa.

Häntä sai toinnutella pitkään, ennenkuin hän nousi. Katsomatta ympärilleen lähti hän huoneesta ja sanaa puhumatta erosi kadulla Latun emännästä ja Liisasta astuen tietään allapäin.

Muuan syksyinen, usvainen ilta pimeni, kun hän istui laivan kannella lynkäpäisillään tuijottaen eteensä mielessä kuva, joka ei ollut irtautunut siitä saakka, kuin hän sen silmiinsä sai Viion lesken tuvassa. Hänet havautti joku jysähtävä ääni, jota hän pörhistäysi katsomaan. Mikä se oli, ei hän saanut selville, vaan hän tapaili katseellaan Latun emäntää, Liisaa ja ruumista. Hän nousi seisomaan ja katseli tutkivasti ja tarkasteli oloaan kaikin puolin ja pääsi vähitellen selville.

Laiva keikkui loikan käydessä ja koneiston jyske kuului jalkain alta. Jälessäpäin näkyi majakan tuli, joka tunki sumun sekaan neljänä pitkänä valosiipenä, mitkä pyörien kuin tuulimylly, vaan vaakasuorassa ja hiljalleen, näyttivät kuolevan hapuilemiselta.

Hän istahti uudelleen jääden sinne katsomaan. Hän istui ja katsoi vielä, kun pimeys oli joka taholla ympärillään, niin ettei yhtään ainoata valonsädettä näkynyt.