Elsa: Luku 16
| Luku 15 | Luku 16 Elsa Kirjoittanut Teuvo Pakkala |
Elsa |
Ensimäistä päivää oli Viion leski virassaan vahtina maantien häkillä. Toimiensa loputtua istui hän vahtikopperonsa kynnykselle sukankudin kädessä.
Poutaisen kesäpäivän aurinko oli juuri laskenut. Taivas oli haalakan sininen ja pohjoisella kulmalla oli punertavan kellertävä kajastus. Väkevä koivun tuoksu lemusi viileässä ilmassa. Kaupungista kuului etäistä kärrynjyminää, joka väliin kiihtyi ja väliin hetkiseksi kuoleutui. Muualla oli yön hiljaisuus, ei kuulunut muuta kuin skailettikellon raksahteleva naksutus vahtikopperon seinällä ja yörastaan yksinäiset säveleet jostakin etäältä metsästä.
Vikkelin sormin kutoi Viion leski sukkaa. Mieli pyrki alakuloiseksi ja silmät vettymään. Hän koetti jouduttaa työtään aivan kuin kiirehtien toteuttamaan iloista toivettaan: saada Yrjö luokseen. Uudelleen kertasi hän kaikki mahdollisuudet siihen ja varmisti niillä toivettaan. Ja varmana piti hän, että muutamien kuukausien kuluttua saa nähdä Yrjön. Hän olikin päässyt niin tämän ilon valtaan, että kutoessaan ja katsellessaan kaupunkiin päin ei huomannutkaan maaltapäin tulevaa hevosella ajajaa, ennenkuin kärryt kolkkasivat aivan lähellä.
Siinä ajeli pieni kyssäselkä poika, joka päivällä oli kyydinnyt muuatta herraa ja oli nyt palaamassa yksinään. Silloin jo oli hän poikaa tunnustellut tunteakseen ja nyt näöstä muisti hänet Vimparin Villeksi ja kysäsi varmuudeksi.
»Missä äitisi on?» kysyi hän sitten.
»Äiti on huudolla, missä lienee. Minä viime talvena kävin pyytelemässä köyhäinhoidon esimieheltä, että äiti saisi jäädä minun luokseni, ja esimies lupaili, vaan eipä sitä sitten toteutettu. En ole kuullut mitään sitten äidistä, eläneekö vai liekö kuollut», selitti poika itkien. Vaan jatkoi sitten: »Mutta meidän isäntä aikoi tulla tulevana talvena huutokauppaan ja sanoa vedettömät sanat! Jos ei muu auta, niin hän huutaa äidin hoitoonsa, vaikka pitäisi siitä köyhäinhoidolle maksaa.»
»Missä veljesi ja sisaresi ovat?»
»En tiedä muita kuin Teutorin. Hän pääsee jo ensi talvena pois auksuunista.»
»Aappo, pastori, hänhän on täällä?»
»On, vaan hän kuuluu muuttavan pois, kun on ortineerattu rovastin sijalle johonkin.»
»Entä Kristiina?»
»Täällä kai se on Kristiinakin, vaan en minä ole nähnyt häntä kaualle aikaa.»
Surulliseksi painui Viion lesken mieli. Huoaten istahti hän kopperon kynnykselle ja jäi katselemaan ajelevan pojan jälkeen. Oli aivan kuin armoton käsi olisi syytänyt tuonkin perheen hajalleen, niin että ei toinen toisestaan tiennyt.
Katseensa kulkeutui Kontinkankaalle päin ja mieleen jysähti elävänä kuva Vimparin kuolemasta.
Uskoihan Vimpari raukkakin ja uskoi vahvasti! Vanhurskas Jumala, mikä Sinulle kelpaa?
Pitkään tuijotti hän sinne, ja kun siitä heräsi, oli mieli arka ja levoton. Hän työntyi kopperoon, pani säppiin oven ja heittäytyi vuoteelleen ensi yökseen tässä uudessa ja oudossa asunnossaan.
Kello naksutti kovalla äänellä, se raksahteli huolettomasti ja aivan kuin välinpitämättömänä olostaan ja kaikesta muusta. Vaan sen kova ääni valtasi kokonaan Viion lesken huomion, ja kun hän sitä kuunteli, alkoi se puhella ja kertoa. Se kertoi Viiosta, puheli Elsasta, pilpatteli pienestä Yrjöstä, jotka kova kohtalo oli temmannut armottomiin käsiinsä. Alusta loppuun kertoi se surullisen elämän tarinan. Se kertoi toiveista, joita oli ollut ja joitten toteuttua elämä olisi todellisuudessa ollut kuin ihana satu.
Mitä oli elämä nyt? Se oli hajonnut kuin haaksi myrskyssä karille ja sirpaleet olivat sirottuneet sinne tänne. Viio oli merenpohjassa, Elsa kaikkien hyleksimänä päässyt päiviltä, nukkui nurmen alla hänen takanaan, jotta näki hautakummun luona olevan koivun maantieltä, Yrjö oli maailman jaloissa turvatonna, ja hän tässä yksin kuin autiolla rannalla.
»Jumala, Jumala, millä olen niin mielesi rikkonut, että minun tähteni kaikki tämä? Jos voisin käsittää, ymmärtää... Vaan en voi, en voi...»
Hän itki katkerasti ja ääneen. Kun hän kykeni ajatuksiaan hallitsemaan, joutui hän ajattelemaan, että hän ei yksin ollut raskautettu. Tolpan Annan äiti, Nikkilän äiti, olihan niitten kuorma vielä raskaampi, ja Nikkilät, Vimparit ja monet sadat köyhät, hän oli ennen päättänyt varmasti niiden rikkoneen jotenkin Jumalaa vastaan, niin että tarvitsivat niin kovaa Jumalan ruoskimista. Nyt oli itse samalla kohdalla, vaan ei hän ymmärtänyt, ei päässyt selville. Ovatkohan muutkaan selville siitä päässeet?
»Hyvä Jumala, opeta meitä kurjia, joita ruoskit. Saata meidät ymmärtämään tahtosi. Moni nöyrä sydän huokaa ja tuskissa paatuu. Anna heille apusi, neuvosi aikoinaan... Elä ole niin salattu... Me jäämme muuten ilman turvaa, henkemme kuolee, kuivettuu kuin petäjä, joka hongankeloksi muuttuu...»
Hän oli aamulla vakava, vaan mielensä tuntui keventyneelle. Oli kuin jotakin toivoa olisi taas ollut ja maailma kirkkaampi. Mutta omituinen hätä tuntui rinnassa, kun Liisa tuli eineen seudussa käskemään häntä eineelle tarjoutuen itse olemaan sen aikaa häkin vahtina. Liisalla oli ollut »muuan asia», josta hän oli jo kauan aikaa intoillut, vaan nyt hän riemuissaan puristeli Viion lesken käsivarsia.
»Jos olisitte puoltakymmentä vuotta nuorempi ja minä semmoinen viiripää kuin olin morsianna, niin taas tanssittaisiin!»
»No minkä vuoksi?»
»Muutaman asian vuoksi, joka on minusta hauska ja teistä hauskempi.»
»Sano se sitten.»
»Saatanhan minä sen sanoa», lausui Liisa ja tekeytyi hyvin vakavaksi ja oli tosissaan. »Siistikää koppero hyvin hyvästi ja pankaa parasta päällenne illaksi. Minä lainaan merinohuivini teille. Ja miten te saisitte niin, ettei näkyisi harmajat hiukset, sillä tänne tulee pian nuori mies, hyvin nuori, paljon nuorempi kuin te ja kaunis. Vaan kaunis tekin olette vielä. Ja hän teitä äärettömästi – rakastaa! – Vaan menkää nyt syömään ja syökää lujasti, että tulette punaveriseksi.»
Liisa työnsi hänet menemään nauraen.
Viion leski lähti ja tuumi, mitä olla mahtoi oikein Liisan puhe ja hommansa. Ei se aivan alutonta ole, vaikka taas toisekseen ajatteli: – saattoi sittenkin olla vain jotain puheenjatkoksi. Liisa rukka kun koettaa jos jollakin tavoin saada iloisen ja kevyemmän puolen elämästä esille, vaikka se ei aina onnistu! Huono juttu tämä sellaiseksi oli. Hän naurahti kuitenkin Liisan hyvälle tahdolle ja rupesi ajattelemaan Liisan puuhaa ja toimia sekä Elsa vainajan ja heidän kaikkien hyväksi. Ilman Liisaa ja Latun emäntää olisi ollut heidän elämänsä kurjaa kurjempi. Omituista oli hänen nyt muistella, miten molemmat ennen tuntuivat vastenmielisille ja kuitenkin olivat perin juurin hyväsydämisiä ihmisiä. Nyt oli hän heille äärettömässä rakkauden velassa.
Olisikohan hänessä ollut tätä rakkautta heitä kohtaan, jos hänelle olisi käynyt hyvin ja heille huonosti? Nöyränä tunnusti hän kylmäsydämisyytensä Liisaa kohtaan, kun tämä oli vielä tytön hurjimus ja kaikki hänestä huonoa odottivat. Hän ajatteli samaa kuin muutkin, eikä rukoilevaa sanaa ollut Liisan puolesta, ei minkäänlaista huolta hänen tulevaisuudestaan, vaikka Elsasta niin huolehti.
Hänen eteensä nousi linnasta päin tulevalta tieltä linnan vahtimies jonkun naisen kanssa. Sydän sälähti tuskallisella tunteella ja hiljaa tietämättään kuiskasi hän:
»Voi armollinen Jumala!»
Nainen katsahti taakseen, pysähtyi ja ojensi kätensä tervehdykseksi Viion leskelle.
»Mari!» huoahti Viion leski ja suurin silmin katsoen kysyi:
»Minne sinä lapseni nyt?»
Mari hymähti surullisesti, arvellessaan että kysymättäkin sen tiesi.
»Mari rakas...» muuta ei Viion leski osannut sanoa. Hänen sydäntään viilsi nähdessään hänet näin, vaan tuntui samalla kuin lohduttavalle. Itkien syleilivät he toisiaan vahtimiehen seisoessa vieressä ja vakavana katsellessa heitä.
»Jumala olkoon armollinen sinulle lapseni», sanoi Viion leski nyyhkytyksien välissä, kun Mari itkien pudisti vielä hyvästiksi kättä ja lähti astumaan rautatien asemalle viepää tietä, vahtimies jälessä.
Mari kulki kiireesti katsomatta minnekään ja astui suoraan vaunuun, joka oli mustaksi maalattu ja pienet ikkunat varustetut rautaristikoilla.
Näin raskaalta ja vaativalta ei ollut koskaan elämä tuntunut hänestä. Parempi olisi ollut, kun ei olisi yhtäkään ainoaa, joka oli ystävällinen, vaan kaikki kylmiä kuin jää, tuomitsevia kuin Jumala. Voisi silloin itseään puolustaa, ylpeänä kohottaa päänsä ja sanoa pari murhaavaa sanaa, joilla tappaa heidän haukkumisensa ja tekopyhyydestä lähteneet nuhteensa ja neuvonsa. Ei olisi velvollisuutta mitään, itsellään mitään vaatimuksia...
Hän istui otsa vaunun seinää vasten painettuna ja kädet puristettuna ristiin.
Vahtimies istui asemalle päin olevassa ikkunassa ja katseli ulos. Hänestä tuntui painostavalle Marin mielenliikutus, se hellytti hänenkin sydäntään ja aivan kuin lohdutukseksi alkoi hän puhella. Hän selitteli että paljon on kaupunki muuttunut muutamissa vuosissa. Tämän rautatien tultua on Vaara aivan kuin uudesta syntynyt. Uusia rakennuksia on tullut, komeita kuin keskikaupungilla, ja vanhat ovat parsitut. Siellä täällä näkyy vain joku vanha kömmänä, joka on nyt kurjan näköinen, vaikka ennen oli paraanpuoleisia. Paljon on parantunut maailma.
Mari ei virkkanut sanaakaan, vaan ajatteli, että hänestä on kaikki huonontunut. Silloin kun pienenä juoksentelivat, oli niin kotoista ja herttaista. Kadut nurmikkona, pienet talot kaikki kuin koteja. Päiväkin paistoi kirkkaammin.
Hän itki yhä enemmän, muistellen kultaista lapsuutta, jolloin kaikki oli puhdasta, kirkasta. Elämä oli kuin enkeleillä. Hän muisti kuopat ja röykkeliköt tässä, missä nyt oli tämä rautatielaitos, muisti pellot tuolla edempänä, joitten ojissa juoksivat, metsät kivineen, Karjansillan kauneuksineen, hiekkatöyräät pensaineen, puineen ja tuhansine leikkeineen. Hän eli nyt sitä aikaa ja leikki nyt leikit uudelleen – hautajaiset, enkelisillä hypyt, kuninkaan pojan morsiamet ja kamuut...
Vahtimies siirtyi ulos vaunun portaille katselemaan. Väkeä tuli tavattomasti asemalle. Näytti, että jotakin erinomaisempaa on tulossa. Rouvia kokoontui enimmäkseen ja kaikki olivat hyvin toimessaan, liikkuivat ja puhelivat. Pastori Vimpari näkyi olleen se odotettu, sillä hänet kaikki keskelleen saartivat, kun hän saapui.
Hän pyöri ja kääntyi alinomaa kätellen ja puhellen sanan kullekin ja häntä hyväiltiin ja taputeltiin, joihin hän vastasi hymyllä ja rakkauden katseella.
He asettuivat hiljaisiksi kaikki, kun ensikertaa soitettua kajahti köörin säveleet jotakin kaunista hengellistä laulua. Sen vaiettua tuli jäähyväiset, jolloin kyynelsilmin ja monin sanoin pudistivat rouvat pastorin kättä ja jäivät sitten kyyneliään kokoomaan nenäliinoihin, joista ilmaan lemahti hyvä tuoksu.
Autettuaan kukitetun rouvansa vaunun sillalle kohotti pastori hattuaan huutaen:
»Jumalan armon haltuun, rakkaat ystäväni!»
Nenäliinat huiskuivat, jotta aseman edustalla oleva väkijoukko peittyi valkoisiin. Kööri aloitti virren:
»Sun haltuus, rakas isäni»...
Aseman kello soi ja päättyi kolmella lyönnillä, kuului sirisevä pillin vihellys ja veturin hihkaseva huuto. Virren sävelten kaikuessa ja nenäliinojen yhä kiihkoisemmin huiskuessa lähti juna hiljalleen liikkeelle...
»Hyvä pappi se olikin», sanoi vahtimies vaunuun mennessään, tarkoittaen sitä Marille. Mari seisoi äänetönnä ikkunassa katsellen metsään päin. Juna kulki vielä hiljalleen, vaikka kiihtyen vauhdissaan. Muutamalla kujalla marssi poikia seipäät olalla. Ne olivat nähtävästi sotamiehinä. Muutamalla viljelemättömäksi jääneellä kedolla tien varressa oli parvi pieniä tyttöjä. Eräällä oli seppele päässä ja kukitettu muutenkin runsaasti. Hän mahtoi olla joku morsian – ehkä kuninkaanpojan morsian!
Mari katsoi heitä niin kauan kuin suinkin näki, istahti penkille hervottomana ja kuiskasi itsekseen, ennenkuin itku ehti tulla:
»Hyvä Jumala, varjele heidät minun poluiltani!...»
Veturin savun näki Viion leski kiitävän kaukana metsän sisässä, kun hän palasi häkille. Hän ei ollut voinut puhua sanaakaan Marista Latun emännälle.
»Vimparin pastori kai meni nyt. Asemalta kuului laulua ja veisuuta», sanoi Liisa Viion lesken tullessa.
»Meni siellä Marikin», lausui alakuloisena Viion leski ja Liisan kysellessä kertoi kohtauksestaan.
»No sattuukin ne asiat vastakkain», sanoi Liisa.
»Mari vanginvartijan saattamana ja Aappo Jumalan siunauksilla evästettynä matkustavat samassa junassa – eri teitä! On se tämä maailman meno somaa. Olisi se hauskaa nähdä, millä muodolla Jumala tätä maailmaa katselee», sanoi Liisa jonkunmoisella uhkamielellä ja lähti kiireesti pois peläten Viion lesken nuhteita.
Viion leski ei ollut kuullutkaan, mitä Liisa oikeastaan sanoi. Hänen ajatuksensa olivat menossa Marin mukana. Hän tunsi nyt äidin hellyyttä ja rakkautta Mariin, jota sääli sydämensä syvyydestä.
»Mari raukka, joka oli turvaton, ilman vähintäkään lohdutusta maailmassa. Hän oli huonompi kuin sylkylaatikko! Häntä inhoen tahi surkutellen katsellaan, vaan ken rakkaudella ajattelisi häntä? Ken todellisella säälillä ajattelee, että hänkin on ollut viaton lapsi, että Jumalan pyhä kuva hänessä vieläkin on ja että hän on ihminen? Ken on yhtäkään rukousta hänen edestään lähettänyt niistä, jotka inhovat, tahi niistäkään, jotka surkeilevat häntä? Hänkin, joka oli niin lähellä Maria hänen lapsena ollessa, ei muistanut rukouksissaan tuota lasta, joka äitinsä erehdyksestä oli maailmaan tullut ylenkatseen leima jo syntyessä otsassaan.»
Kaipuuta mieli täynnä katseli hän illalla asemalle päin junan tullessa. Tuntui katkeralle ja toivottomalle.
»Auta Sinä Jumala häntä, jos voimansa ovat heikot, ja heikothan meidän ihmisten voimat ovat. Hän on kuin hukkuva, joka ilman apua vaipuu...»
Synkällä, alakuloisella mielellä istahti hän kopperon kynnykselle. Tuntui kuin olisi hän puhunut mahdottomuuksia. Eihän ollut mikään apu mahdollinen, sortuminen, sortuminen aina vain syvemmälle, sehän oli menona. Tuntui kuin Jumalakin olisi ollut neuvoton ja kykenemätön niinkuin lääkäri kuolevan vuoteen ääressä.
Hänen istuessaan siinä allapäin tulivat Latun emäntä ja Liisa, molemmat hyvin omituisen näköisinä. Liisa hymyili ensin niin merkillisesti, vaan sitten rupesi itkemään.
»Tämä elämä käy sellaiseksi, että minä alan epäillä jo itseäni», sanoi Viion leski. »Hymyilyä ja kyyneleitä, synkkyyttä, toivottomuutta ja toivon iloisia välähdyksiä ja taas toivottomuutta. Joka päivä on tällaista.»
»Niin, Viioska rakas», sanoi Latun emäntä, »niin se on meidän elämämme. Ei tikka kirjava, vaan ihmisen elämä kirjava.»
Kuului kärryn jyrinää ja Viion leski meni avaamaan häkkiä kaupungista päin tulevalle hevoselle. Samassa avauksessa meni muuan herra ja nainen kävellen. Hän katseli naista aivan kuin tunteakseen ja silmäsi vielä jälkeenkin. Nainen oli sitäpaitsi omituisen näköinen, hattu päässä, vaan talonpoikainen naama, ja muuten koreasti puettu, että näytti oudolta ja silmäänpistävältä. Viion leski katsoi ja katsoi ja silmäsi sitten Liisaan kysyäkseen tunsiko Liisa tuota naista.
Liisa katseli suurin silmin vuoroon äitiään, vuoroon Viion leskeä ja noita meneviä, löi sitten kämmeniä yhteen ja lausui kummastuksissaan:
»Vimparin Kristiina!»
Toiset kertasivat nimen hämmästyksissään ja aivan kuin epäillen. Liisa purskahti nauramaan.
»Ja sinä naurat?» sanoi äitinsä.
»No nauraahan hevonenkin tuommoiselle kummitukselle!» sanoi Liisa. »Olisipa pitänyt pastorin olla tässä katsomassa!»
»Liisa! Missä sun säälisi ja ihmisrakkautesi on?» sanoi Viion leski.
»Minä en tunne sääliä, ei Aappokaan ole säälinyt. Tämä on Jumalan rangaistus Aapolle.»
»Anna sinä olla Aapon alallansa!» sanoi Viion leski. »Hän vastatkoon Jumalan edessä itse teoistaan. Syytön Kristiina on hänen tähtensä kärsimään. Ajattele että Kristiinallakin on tunteensa, toiveensa, tahi on ollut, että hänelläkin on viattomuutensa ollut, jonka kadottamista saa katua, maine ja kunnia, joitten menettäminen tekee elämän raskaaksi, että hänessäkin on Jumalan pyhä kuva. Minä olisin luullut, että sinä, joka olet itse saanut pienenä kärsiä ja taistella ihmisten kylmyyttä vastaan, joka niin lämmintä rakkautta olet osoittanut langenneille ja sortuneille tovereillesi, olisit ymmärtänyt tämän.»
»No niin, kyllähän minä sen ymmärrän, että on se ihminen Kristiina raukkakin ja sääliä häntä tulee ja säälinkin minä», sanoi Liisa. »Mutta sanokaas, oletteko nähneet koskaan myllynkiven suorastaan sen kaulassa, joka on pahennuksen tehnyt? Sitä ette ole nähneet eikä sitä näe koskaan. Sen vuoksi tuntuu hyvälle, kun näkee heidän sivustapäinkään saavan jonkun kolauksen.»
»Tuomitseminen ja rankaiseminen on jätettävä Jumalalle. Me ihmiset rukoilkaamme rakkaudella kaikkien edestä, niittenkin edestä, jotka pahennusta saattavat. Silloin Jumala on kuuleva rukouksemme», sanoi Viion leski.
Liisa istui äänetönnä kopperon penkillä, jonne kaikki olivat vetäytyneet. Hän oli vakava ja mietteissään. Oli johtunut mieleen yht’äkkiä, että hänelläkin on itsellään tyttö.
Herra Jumala! Jos hänenkin tyttönsä kulkisi vielä noin kuin Kristiina ja sitten vielä joku nauraisi niinkuin hänkin nauroi!
»Niin, rukoilla niidenkin edestä, jotka meille pahaa tekevät», lausui Latun emäntä. »Niin on käsky. Mutta kaukana on meistä tällainen lähimmäisen rakkaus, kun sorretutkin sortavat toisiaan. Miten voimme sitten rakkautta odottaa niiltä, jotka meitä sortavat?»
He istuivat sitten kopperossa äänettöminä kukin mietteissään, josta Liisa ja Latun emäntäkin havahtui kuin unesta, vasta kun Liisan tyttö ja Yrjö seisahtuivat kopperon ovelle käsikädessä.
»Tässä se on se nuori mies!» sanoi Liisa jotakin puhuakseen, kun näki Viion lesken vaalenevan hämmästyksissään.
»Yrjö!» lausui Viion leski pitkän ajan kuluttua ja rupesi itkemään.