Elsa: Luku 7

Luku 6

Luku 7 Elsa Kirjoittanut Teuvo Pakkala

Luku 8

Ei unta, ei päivän töitä,

Ei päiviä, ei öitä,

Ei mulla muutakaan:

Kun poissa on armas kulta,

Niin poissa on kaikki multa

Ja tyhjää...

Elsa rutisti paperin, jolle hän kirjoitteli, ja tuppasi sen taskuunsa. Köyhiä olivat sanat, aivan mitättömiä! Ikävänsä oli sydäntä ahdistava tuska, jota ei voinut lausua eikä ajatella, vain tuntea. Ja hän luuli, ettei hän kauan sellaista kestä. Ensimäinen päivä oli pitkä kuin vuosi ja tämä viikko oli kuin iankaikkisuus. Aivan mahdotonta oli jaksaa kuukausia, jotka Jori oli viipyvä. Hän rukoilee hartaasti Jumalaa, että Jori tulisi pikemmin takaisin.

Tämä sunnuntai oli ensimäinen Jorin mentyä, ja oli aivan kuin pimeä arkipäivä, jolloin mieluinen työ on kesken loppunut eikä tiedä mitä tehdä. Sunnuntait olivat aina olleet niin äärettömän hupaisia. Joko aamupuolet tahi iltapäivät olivat he yhdessä. Kun eivät olleet purjehtimassa, niin olivat kävelyretkillä kaupungin ympäristössä, jotka Jori tarkoin tunsi ja tiesi kauniita ja somia paikkoja, joita Elsa ei ollut voinut aavistaakaan oleviksi. Milloin tapautuivat pienelle, kauniille lammelle, milloin lorisevalle purolle, milloin jollekin suurelle yksinäiselle kivelle, joka oli kuin jättiläisrakennus sakeassa metsässä, tahi kauniille aukealle. Väliin kulkivat he peninkulmia metsissä kierrellen, tavaten milloin mitäkin uutta ja ihmeteltävää.

Mitä hän nyt tekisi tänään, miten saisi kulumaan ajan? Oli ollut puhetta äidin kanssa lähteä kirkkoon, missä saarnasi ylioppilas Vimpari, jota kuulemaan tulvanaan virtasi kansaa Vaaraltakin. Vaan Elsaa ei haluttanut nyt, hänestä tuntui, ettei hän voi lähteä. Halusi saada itkeä ja sitä varten päästä johonkin yksikseen. Esteeksi äidilleen selitti hän päänkivistyksen, jonka vuoksi mieluummin halusi mennä kävelemään.

Hän meni maantielle, jota astui kiivaasti, aivan kuin olisi johonkin kiire ollut, ja poikkesi Karjansillan tielle. Itku oli kurkussa, vaan se oli kuin salpauksissa, että ei omin ehtoinsa lähtenyt. Ja se tuntui pahalle ja tuskalliselle.

Voi sitä Joria, kun meni! Mitä hänen tarvitsi ruveta »käytännölliselle alalle». Olisi ruvennut ylioppilaaksi ja papiksi niinkuin Aappokin. Tahi ei olisi ruvennut miksikään. Olisi ruvennut kivenhakkaajaksi!...

Hän tuli Montinin kaukavainiolle, koivikkokunnaalle. Täällä sunnuntai tuntui pyhälle ja juhlalliselle. Täällä voi hän Joria ajatella rauhassa ja muisti hänet selvemmin.

Tuosta oli Jori kulkenut, tuossa istunut, tuohon kaivertanut heidän nimensä koivuun. Täällä oli mieluista ja armasta. Kaikki tunsivat täällä Jorin ja ikävöivät häntä. Koivut huokailivat, linnut alakuloisina ja äänettöminä hyppivät puitten oksilla ja pyörähtelivät pensaikoissa. Ainoa oli leivo laulava, vaan senkin sävelet olivat kaipausta. Marjanvarret ympärillään, kivet, joita oli siellä täällä koivikossa, tuolla kedot, niiden takana metsä, kaikki olivat alakuloisia yksinäisyyttään, ikäväänsä. Elsa itki omasta ja heidän puolestaan...

Mutta itkettyään riemuitsivat he Jorin tuloa, kertoilivat toisilleen sitä onnea ja ajan armautta! Kumpu oli kauniimpi, kivet kirkkaammat, koivut kuiskailivat toivoa, kedot hymyilivät ja metsä niiden takana auerti iloa, aurinko paistoi helakammin ja valkoiset pilvet hohtivat onnen suloa. Elsa itse oli huumauksissa odotellessaan, että Jori tuli ja sulki hänet syliinsä...

Kotonakin oli kirkkaampaa ja kaikki esineet taas aivan kuin hymyilivät. Kirkkaimmin säteili valkoinen kivi, jonka muutamalla purjehdusmatkalla Jori oli löytänyt ja Elsa sen ottanut ja piti koristusten joukossa piirongin päällä. Sen kanssa hän ajatuksissaan puheli, se ymmärsi paremmin kuin muut. Se kertoi hänelle kaipausta herättäviä muistoja ja elähytti sitten kirkkaalla toivolla.

Oli hauska sitten viikollakin illoin tulla kotia, kiihdyttää itseään kaipauksen tunteella ja hurmata mieltään Jorin tulolla. Eihän hän olisi ymmärtänytkään, miten äärettömän onnellinen hän oli ja miten oli suloista elämä, jos ei Jori olisi ollut poissa.

Nyt vasta hän osasi oikein nauttia heidän kävelyretkistään metsissä, jossa he olivat kaukana maailmasta, ja paremmin kuin missään muualla tunsi ja tiesi olevansa kahden. Siellä he leikkivät kuin lapset, rakennellen patoja johonkin ojaan, vuoleskellen laivoja johonkin lampeen, rakensivat kivistä milloin mitäkin laitoksia johonkin kankaalle tahi jonkun kaukaisen kedon varrella hän sitoi seppeleitä ja Jori kukkia haki. Ja heidän purjehdusmatkansa olivat kuin kaunista unta. Päivät päästään uudelleen voi hän mielenkiinnolla muistella sellaista retkeä: kun pieni paatti keinui kaukana meren selällä, jonka laskeva aurinko kultasi ja jonne kaupunkia näkyi ainoastaan kirkontorni kapeana patsaana ja meren takaa joku yksityinen saari. Jori puhui väliin vakavaa ja kaunista, väliin herttaista leikkiä tahi lauloi kauniita lauluja. He eivät kaivanneet silloin mitään...

Tuo menneisyys oli kesäisen kirkasta. Vaan kirkkaampi oli tulevaisuus. Se oli hohtavaa ja häikäisevää, kuin pilven valkoinen laita, ja levisi punertavana ruusutasankona, ja ilma oli lintujen viserrystä täynnä.

Mutta väliin pyrki ikävä kuitenkin omiin valtoihinsa, jotta töin tuskin sai sen tukahdutetuksi. Ja uudistuessaan oli se aina ankarampi. Se otti hänet valtoihinsa kerrankin kesken hauskoja muistojaan ja ajoi itkulle, jota vaivoin sai pidätetyksi kotona puhkeamasta.

Hän riensi ulos, koetti kiiruhtaa lähimpään yksinäiseen paikkaan. Mutta Pikkukankaalla, jonne hän poikkesi maantieltä, oli lapsia marjanraakoja poimimassa, eikä hän tuntenut omaa rauhaa pyrkiessään syvemmälle metsään, kun sinne harvan metsän läpi näkyi liike maantieltä. Hän lähti maantielle päin, mennäkseen edemmäksi, Kontinkankaalle, missä oli rauhaisaa. Metsää kahloessaan näki hän maantiellä ajavan maalle päin Montinin tytöt ja Vimparin Aapon. Aappo istui takana ja Hulda ajoi hevosta, laski menemään kiivasta juoksua kauniilla hevosella. Hevonen oli jo ohi ja näkyvistä mennyt, kun Kastor laukkasi jälessä. Elsa ilahtui aivan kuin hyvän toverin näkemisestä. Sen jälkeen kun Jori oli mennyt, ei hän ollut nähnyt Kastoriakaan. Ja häntä halutti kutsua sitä luokseen, vaan tuntui kuitenkin, että se olisi väärin. Vaan kun Kastor pysähtyi äkkiä ja nuuskien lähti tietä juoksemaan takaisin ja katosi näkyvistä, päätti Elsa, että hän kutsuu, kun Kastor uudelleen menee ohi. Hän jäi vahtimaan sitä ja kulki hiljalleen maantielle päin. Elsan vähääkään aavistamatta syöksyi Kastor hänen eteensä jälestäpäin, haukkui ja hyppi ja oli riemussaan hävittää Elsan, joka oli suojatakseen itseään kyyristyksissään maassa.

Vasta päivällisen jälkeen kotiutui Elsa väsyneenä, vaan reippaalla mielellä. He olivat Kastorin kanssa kierrelleet metsiä, ketoja, väliin juosseet ja leikkineet kuin vallattomat lapset, väliin kulkeneet kumpikin omissa tuumissaan, väliin taas lepäilleet jollakin kauniilla muistorikkaalla paikalla, jonne Elsaa oli usein haluttanut, vaan jonne ei ollut yksinään uskaltanut lähteä. Ja nyt oli hän saanut taas vereksiä aineksia, joilla elähyttää mielikuvitustaan ja kirkastaa onnellisuutensa tunnetta odotellessaan Joria.

Onnen paisteessa keskellä kirkasta iloa ja rauhaisaa tyyntä eli hän, kun syysmyrskyt alkoivat puhaltaa ja päivät olivat muuttuneet harmaiksi ja illat mustiksi ja synkiksi. Hän odotteli talven tuloa, joka tuntui olevan nyt lähellä ja sen kanssa tuo jännittävä hetki, jolloin sai nähdä Jorin, nähdä hänen kauniit silmänsä, kuulla hänen puhuvan. Vaan sittenkään ei jaksanut aina maltilla odottaa. Tuntui aika olevan vielä niin kaukana, ja se peittyi väliin hämärään kaukaisuuteen, pakkaspäivien jälkeen ja korkeitten lumikinoksien taakse sinne saakka, kun pitkien pimeäin perästä taas aurinko alkaa pilkoittaa. Jori oli sanonut, ettei hän tiedä tuleeko joululle vai jääkö sinne vielä joulun yli.

Voi kuinka kaukana tuo aika tuntui olevan, kun syksyinen taivas selkesi ja aurinko paistoi lämpöisesti, oli tyyni ja kesäinen henki leyhähteli ilmassa. Ikävän puuska tuli silloin kuin rajuilma, se painosti mieltä ja pimitti toivon.

Hän tunsi olevansa niin yksin. Kun olisi ollut jokukaan, jolle puhella, jolle sanoa huolensa, itkeä ikävänsä!

Melkein kuin tietämättään meni hän Marin luo, jossa ei ollut käynyt sitten viime talven, eikä tavannutkaan häntä kuin joskus kadulla, eikä sen enempää silloinkaan, kuin että sivumennen sanoivat hyvän päivän toisilleen. Vaan sitä hän ei tullut ajatelleeksikaan nyt, eikä Marikaan kummastellut Elsan tuloa vähääkään. Hän oli hyvin ystävällinen ja puheli aivan kuin olisivat olleet yksissä joka päivä.

Elsasta tuntui kuitenkin Marissa jotakin hyvin outoa. Näöltään oli hän muuttunut. Kasvot olivat turpeat ja muutenkin oli hän lihava ja ruman täyteläinen höllässä kotipuvussaan. Hän puheli kovalla äänellä ja väliin taas kuiskutteli, nauroi paljon ja nauraissa väliin iski silmää. Äänensä kähisi ja toisinaan oli siinä jotakin hyvin karkeaa, joka oli vastenmielistä. Omituisia sanoja ja sananparsia käytti hän ehtimiseen ja joskus lausui sanan tahi pari ruotsiksikin. Käytöksessään oli hän huolimaton, niin että istuikin miten sattui. Hän kertoi hauskuuksia ja kaikenmoisia mieluisia tapauksiaan, vaan niin katkonaisesti, ettei Elsa niitä ymmärtänyt, ei saanut selvää mikä oikeastaan niissä oli hauskaa. Hänen kertomuksensa tuntuivat Elsasta kummallisilta jutuilta. Niissä oli osakkaina henkilöitä, joita Elsa ei tuntenut ollenkaan, ja aivan ylioppilaita ja muita herroja. Marilla oli myöskin muutamia heidän valokuviaan, joita hän näytteli ja itsekustakin aina jotakin mainitsi, mikä oli »hyvin kaunis poika, paljon kauniimpi kuin valokuvassa», mikä rikas, mikä hyvin hauska ja herttainen, mikä vakava ja hyvä poika, mikä mukava velikulta. Muutaman valokuvan hän sieppasi pois.

»Sitä en näytä.»

Elsa luuli, että se oli Aapon kuva.

»No saat sinä sen sentään nähdä, vaan en minä sano nimeä.»

Elsa ei tuntenut sitä, Mari kertoili siitä ylistellen kaikin tavoin ja lopuksi sanoi nimenkin, joka oli sekin vieras Elsalle.

Aapon kuvaa ei ollut eikä Mari puhunut hänestä sanaakaan eikä muistakaan entisistä asioista.

Elsa sai sen käsityksen, että Marista piti hyvin moni poika. Ehkä kaikki nuo, joitten kuvat hänellä oli, olivat rakastuneet häneen ja hän on hylännyt Aapon.

Minkähän tähden Mari on Aapon hylännyt? ajatteli Elsa kotia mennessään. Miksikähän hän ei rakastanut Aappoa, vaikka kaikki ihmiset kiittivät Aappoa ja sanoivat, että hänestä tulee hyvä pappi, hän oli niin kauniisti saarnannut.

Elsa päätti, että hän ei kenestäkään pitäisi muusta kuin Jorista, ei vaikka tulisi kuin kaunis ja kuin rikas ja kuin ylhäinen ja vaikka Jori olisi mikä hyvänsä. Vaikka Jori olisi rumakin, niin hän pitäisi, rakastaisi sittenkin vielä Joria, sillä Jori oli niin hyvä, että ei kukaan koko maailmassa.

Nyt vasta Elsa tunsi, kuinka paljon hän rakastaa Joria, että hän rakastaa äärettömästi. Mitään koko maailmassa ei ollut, jota hän ei voisi hylätä Jorin tähden. Hän olisi nyt vain halunnut jotenkin osoittaa tätä rakkauttaan.

Hän rupesi kuvailemaan mielessään miten hän uhrautuisi. Hän näki Jorin sairaana, kuolemaisillaan ja hän istui Jorin vuoteen ääressä, hoiti ja valvoi ja rukoili ja paransi hänet rakkaudellaan. Jori joutui kaikenlaisiin vaaroihin ja hän ilmestyi pelastajana pannen henkensä alttiiksi.

Elsa oli onnellinen niissä mielikuvissaan, joita hän vieritteli toisen toisensa jälkeen esiin. Hän ei ollut enää yksistään rakastettu, vaan rakasti. Ja kaipauksensa oli sitä suurempi.

Jori raukka, joka oli siellä yksin, ei ketään, joka häntä rakastaa. Kukatiesi on sairaana eikä ole ketään, joka hoitaa. Ja kun syksyinen ilta pimeni, tuuli ja sade pieksi ikkunoita, tuntui Elsasta, että Jori siellä kaukana kodistaan on myrskyssä turvatonna. Ja hän olisi tahtonut hänet suojata... syleillä... suudella...

Ei kukaan koko maailmassa voisi olla Jorille niin hellä kuin hän, eikä Jori missään saisi tuntea niin suurta rakkautta kuin hänen luonaan.

Hellää huolta pitäessään Jorista, verhotessaan häntä rakkautensa koko lämmöllä, tunsi hän aina samalla syvää sääliä Aappoa kohtaan.

Aappo raukka, josta Mari ei enää välittänyt!

Kai hän on kauhean onneton hylättynä. Jos Aappo tulisi ja puhelisi hänelle, niin hän lohduttaisi ja taivuttaisi Marin rakastamaan Aappoa. Ehkä Mari onkin vain jostakin väärinkäsityksestä Aapolle suutuksissaan ja rakastaa vielä Aappoa.

Elsa kuvitteli täydellisen kertomuksen, jossa nämä rakastavat ovat väärinkäsityksestä luopuneet toisistaan, vaan rakastavat toisiaan kuitenkin ja ovat onnettomia. Elsa sääli molempia ja itki.

Muutamana iltana Elsan työstä tullessa tuli Aappo Elsan kanssa kävelemään. Elsa oli hilpeällä, raikkaalla mielellä. Ilma tuntui niin talviselle ja virkistävälle. Koski pauhasi kuin talvipakkasella ja kylmä tuulen henki otti kasvoihin. Maa oli kohmetuksissaan, taivas selkeä ja kuu paistoi täysinäisenä.

Aappo esitti että lähtisivät vähän kävelemään johonkin, vaikka maantielle. Elsalle se oli mieleen, sillä hän oli usein toivonut tapaavansa Aappoa jossakin sopivassa tilaisuudessa senkin vuoksi, että kysyisi Jorista, josta Aappo varmaankin tiesi jotakin. Ja hän oli kuin odottamalla odottanut, että Aappo joskus tulisi tahtomaan häntä kävelemään, jolloin saisi puhella kaikesta.

Aappo puheli yhtä ja toista tavallista, viipymättä missään asiassa, laski leikkiä ja oli hyvin tuttavallinen puheessaan ja käytöksessään. Suru ei häntä painanut, sen huomasi Elsa heti, päinvastoin oli hän iloinen ja huoleton, ylimielinenkin. Aivan toisenlainen oli hän kuin Elsa oli luullut.

Hänestä tuntui Aappo vastenmieliselle ja sen vuoksi ei tullut mieleenkään kysyä Jorista, vaan hän kuitenkin toivoi, että Aappo hänestä ehkä mainitsee jotakin. Mutta Aappo puheli aina vain kaikkea turhanpäiväistä, johon Elsalla ei ollut mitään sanottavaa ja jota hän ei viitsinyt lopulta tarkoin kuunnellakaan, vaan antoi toisesta korvasta tulla toisesta mennä. Hän mietiskeli itsekseen ja kyllääntyi sitten pian Aappoon.

»En minä viitsi enää edemmäksi lähteä», sanoi hän viimein.

»No miksi et! onhan nyt niin kaunis ilma», ja Aappo rupesi puhelemaan kuutamosta, kuinka se on aina kaunista, romantillista.

Elsasta tuntui tyhjälle puhe ja aivan kuin olisi se rumentanut kuutamon. Aappo koristeli kauniilla sanoilla puhettaan ja lausui oudon mahtavasti, mikä Elsaa vaivasi. Hänestä tuntui Aapon puhe tyhmälle ja tölpölle.

Puhellessaan tarttui Aappo kuin tietämättään Elsaa käsipuoleen ja kun Elsa työnsi hänen kätensä pois, niin oli hän sitten vasta huomaavinaan tekonsa ja kohteliaasti kumartaen tarjosi Elsalle käsivartensa.

»Ei kiitoksia.»

»No miksi ei?»

»Ei passaa!»

»Miksi ei passaa? Elä ujostele tyhjää!» sanoi Aappo, otti Elsan käden, veti sen kainaloonsa ja piteli väkisten, kun Elsa koetti tempoa irti.

»Jos et ole siivosti, niin minä suutelen sinua!» sanoi Aappo ja otti Elsaa kaulasta. Vaan ennenkuin hän tiesikään, oli Elsa kiskoutunut irti ja juoksussa pakoon.

»Sinäpä joutava olet!» sanoi Aappo, kun hän tavoitti Elsan.

Elsa siirtyi toiselle puolen tietä ja sanoi:

»Jos tulette, niin minä lyön kivellä ja huudan, niin että kuuluu kaupunkiin. Sieltä pian tulee ihmisiä ja on sitten kaunis kunnia teille!»

»Mutta mitä sinä Elsa tyhjää!» koetti Aappo sopertaa uskaltamatta enää samalle puolen tietä kuin Elsa. »Eihän se nyt mitään ollut. Mitäs se olisi, jos olisit kävellyt minun kynkässäni ja jos tahdoin suudellakin. Eihän se mitään pahaa ole...»

Elsa ei puhunut mitään.

»Vai niinkö sinä muka siitä Jorista pidät, ettet muitten anna suudellakaan tahi et edes kule käsitysten muitten kanssa?»

Ei sanaakaan toiselta puolen.

»Ei sinun tarvitse hänestä niin kovin välittää, sillä ei Jorikaan välitä sinusta.»

Elsa astui kiivaammin.

»Jorilla on paljon flammoja, niin että saat sinäkin muista pitää ja jättää Jorin. Ei Jori ole paras mies auringon alla, on niitä muitakin yhtä hyviä kuin hän!»

Jälestäpäin kuului kärryn jyrinää ja Elsasta tuntui heti turvallisemmalta. He olivat jo maantien häkin luona, kun hevonen ajoi ohi. Kärryissä istui joitakin naisia ja mies. Muuan nainen kääntyi taakseen katsomaan ja Elsa kuuli nimeään mainittavan. Se oli varmemmaksi turvaksi hänelle, vaan Aapon puolesta hän pelkäsi, että jos ovat nähneet, kun Aappo oli tyhmä. Häkin luona tuli taas joku ihminen vastaan ja läheisellä kadulla, jolle he olivat pääsemässä, kulki ihmisiä, joitakin tuttujakin. Kun he tulivat muutamaan kadun kulmaan, missä seisoi poliisi, pyysi Elsa tätä saattajakseen kotia, ja kun tämä kernaasti suostui, ojensi Elsa kätensä Aapolle ja kuiskasi:

»Menkää nyt ja hävetkää, kun olette puhunut pahaa toveristanne!»

Kun Elsa tuli kotia, oli hänellä kauhean vaikea. Itku oli ihan väkistenkin tulla. Sai sen juuri pidätetyksi ruvetessaan puhelemaan äidin kanssa koettaen olla iloinen. Mutta kesken puheen yritti joskus syöksähtämään, niin että hän jo ajatteli antaa sille vallan, vaan vastusti kuitenkin, miettien, että hänellä ei olisi mitään syyksi sanoa.

Jos hän olisi voinutkin sanoa äidille kaikki. Tahi jos vain olisi saanut itkeä, itkeä niinkuin halutti. Muuta hän ei olisi halunnut. Tuntui että hän olisi itkenyt itsensä vesiksi.

Maata pannessaankaan hän ei voinut itkeä, sillä äiti olisi sen huomannut. Hän hillitsi ja asetti itseään koko voimallaan ja voittikin siinä. Hän tunsi että itku ei voi enää purkautua, mutta se oli kiihkeänä tunteena rinnassa, joka ahdisti aivan kuin olisi tahtonut tukehduttaa. Päätä huumasi ja ajatukset olivat sekaisin.

Yöllä äiti hänet herätti, kun hän valitteli. Hän oli aivan hiessä ja kylmä karsi ruumista. Mielessä oli vielä selvänä uni, joka kuvautui aivan tapahtuneena tapauksena.

Se oli kylmää ja kolkkoa! Oli kuin paljasta kalliota. Kuu paistoi koleasti ja aivan kuin kylmää huokuen. Hän makasi pienessä ladon kehikossa, jonka seinät kohosivat kohonemistaan ja samalla supistuivat lähelle toisiaan. Lato muuttui syväksi kaivoksi, jonne kuu kamalan värittömänä kuumotti, ja ylhäälle kaivon laidalle ilmestyi Aappo, joka nauroi ja piteli Ojanniemen Marin nukkea kädessään uhaten pudottaa sen kaivoon. Se nukke muuttui suureksi kiveksi. Hän huusi Latun Liisaa apuun. Vaan huutonsa ei kuulunut mihinkään kaivosta eikä hän saanut lopulta ääntä suustaan, ei voinut hengittääkään. Aappo piteli yhä sitä kiveä uhaten pudottaa sen.

»Näitkö sinä unta, Elsa?»

»Näin pahaa unta.»

»Ethän sinä vain ole sairas?»

»En.»

Tuntui nyt helpolle, kun mieli oli päässyt irralleen unen kahleista.

Hän nukkui rauhallisesti ja hyvästi loppuyön ja oli aamulla virkeä. Uni oli unohtunut mielestä, vaan eilisiltainen tapaus tuntui enemmin unelta kuin todelliselta. Hän päätti, että Aappo on varsin tahtonut häntä peloitella ja piloillaan niin teki ja puhui. Olihan hän muutenkin niin leikillinen ja ylimielinen. Elsa katui, että oli niin sanonut Aapolle erotessaan hänestä, ja häpesi, kun oli pelännyt häntä. Ei hän nyt kehtaisi Aappoa silmiinkään katsoa.

Mutta illalla työstä kotia tullessaan oli hän kuitenkin arka. Hän kulki kiireesti, ja jos jonkun miehenpuolen näki jälessä tulevan, lähti hän juoksemaan. Siitä pelostaan hän ei päässyt muinakaan iltoina. Kotiin päästyä ja työssään ajatteli hän, että kun Jori tulisi, niin olisi turvallinen olla, sitten hän ei enää pelkäisi!

Hän ei uskaltanut yksinään lähteä lainakirjastoonkaan illoilla, vaan kävi aina hakemassa toverikseen erään tytön naapurista, jonka Elsa oli huomannut mielellään olevan hänen seurassaan ja jonka vanhemmat Elsasta pitivät ja olivat hyvin ystävällisiä. Mutta kerran ei tytön äiti laskenutkaan tytärtään. Ynseällä äänellä sanoi hän:

»Ei tarvitse Liinan lähteä!»

Elsa joutui hämilleen, vaan vielä enemmän, kun emäntä sanoi pisteliäästi mahtaillen:

»Onhan niitä Elsalla herroja, jotka mielellään saattelevat. Tottapa ne kirjastoonkin lähtevät, kun vaivautuvat maantielle asti!»

Elsa katsoi emäntää suurin silmin pitkän aikaa. Hän ei tiennyt mitään, ei ajatellut, ei kuullut, ei nähnyt mitään. Ja sitten tapasi hän itsensä Marin luona itkemässä polvillaan Marin edessä ja pää hänen sylissään.

»Rakas, kaunis, hyvä Elsa, elä itke! Elä armas kultani noin itke. Toinnu toki, pieni sirkkuni!» koetti Mari puhella, vaan rupesi lopuksi itkemään itsekin.

Mari ei kysynytkään Elsalta mitä hän itki, vaan jäi itse vielä itkemään Elsan lähtiessä, mikä Elsaa ihmetytti, mutta oli kuitenkin lohdutukseksi.

»Sinä olet sairas», sanoi äiti Elsalle huolestuneena.

»En ole.»

»Vaan sinä näytät niin kovin heikolta, kyllä sinä olet kipeä.»

»En minä ole, äiti kulta, kipeä mitenkään.»

»Sinä olet sitten rasittanut työllä liiaksi itseäsi. Heitä ainakin vähemmäksi kotityöt ja kule sen sijaan kävelemässä, ja jos ei aina kävellä haluta, niin mene johonkin kylään, on sekin virkistykseksi.»

Kävelemässä! Ja kylässä! Voi äiti rukka, jos tietäisit, mitä kylissä minusta ajatellaan: että minä olen herrain kanssa! Parempi on että et tiedä!

Vaan tuntui kovaonniselle, ettei voinut kenellekään puhella tuskaansa. Voi jos olisikin voinut äidille kertoa, kertoa kaikki alusta alkaen. Vaan miten voisi kertoa kaikki! Ei, ei ollut ketään, jolle hän olisi voinut kertoa, ei ketään...

Ajatelkoot ihmiset mitä tahansa. Vaan hän ei ole huono ihminen. Luulkoot, että Jori on herra, vaan hän ei ole herra. Hän sanoo Jorille, kuinka ilkeitä ihmiset ovat!

Me rakastamme Jorin kanssa vain toisiamme, emmekä muita... Aappokin valehteli, ettei Jori pidä minusta. Jori rakastaa, rakastaa, rakastaa!

Se oli hänen ainoa lohdutuksensa ja turvansa. Ja sitä hän vakuutti itselleen myötään.

Rakastaa! kuiskasi Elsa kuulumattomasti, siksi että huulet vähän liikahtivat, kun hän istui työssään työpaikassaan pimeänä joulukuun päivänä ja sai kirjelipun.

Se oli Jorilta, sen hän arvasi, hän ei tiennyt päättää sitä mistään, vaan hän oli siitä varma. Hän luki tyynesti päällekirjoituksen, avasi kirjeen ja katsoi aivan kuin olisi lukenut, vaan ei kuitenkaan lukenut. Niinkuin se ei olisi ollut mitään, pisti hän sen taskuunsa ja oli tyynen näköinen, vaikka hänen oli vaikea istua ja tuntui kuin olisi pyörryttänyt. Kukaan ei näyttänyt välittäneen hänen kirjeen saamisestaan. Heidän huomiotaan hän ei ollut tahtonutkaan karttaa. Sillä hänen oli aina annettu olla rauhassa, niin ettei vähintäkään kiusantekoa oltu yritettykään hänelle. Siihen ei ollut kukaan löytänyt aihetta eikä ollut halunnutkaan löytää, sillä Elsa oli rauhallinen ja aina ollut hyvässä sovussa kaikkein kanssa. Hän ei ollut loukannut ketään ja sai olla itsekin loukkaamatta. Hän ei olisi suinkaan sentähden pelännyt lukea kirjettä toisten vuoksi, vaan hän pelkäsi itsensä tähden.

Hän koetti tyynnyttää itseään. Kun hän meni kotiin puoliselle, ei hän sielläkään lukenut, ennenkuin vasta työhön lähtiessään.

Tänä iltana siis tavataan!

Hän puheli työpaikassa toveriensa kanssa niinkuin ei mitään olisi tapahtuva ja teki työtä niin ajatuksella ja tarkoin aivan kuin olisi se ollut mielessään eikä mitään muuta. Ja kuitenkin hän oli niin levoton, rauhaton, niin jännityksissään, että hän ei luullut jaksavansa päivää loppuun elää.

Oli ruvennut tuiskuamaan. Kun Elsa tuli ulos, pölyytteli tuuli lunta ja ajoi pitkin katuja sakeana savuna, joka lyhtyjen kohdalla kuumotti valkoisena sumuna. Ihmisiä ei näkynyt kaduilla kuin joku harva vastaantulija, joka pyryssä oli pahki tulla.

Elsasta tuntui, että Jori jo on ehkä odottanut kauan. Tahtoi aivan juoksuun kiskoa, vaan hän hidastutti askeleitaan. Sydän löi kiivaasti ja polvet notkahtelivat, kun hän näki Jorin. Hymyillen ojensi Elsa kätensä, jota Jori puristi lujasti,

Sanaa suuhun tulevaa ei ollut kummallakaan, kun he lähtivät astumaan tuulen pieksäessä lunta heitä vasten. Elsa pisti kätensä Jorin kainaloon, puristausi lähelle ja veti sitten hiljaa kätensä pois.

»Onko sinulla ollut ikävä?» kysyi Jori.

»On vähän!...»

Siihen heidän puheensa taas katkesi. Vaan Elsasta tuntui hyvälle näin. Hänestä oli niin turvallista ja lumipyrykin tuntui vain hauskalle.

»No mitä sinä olet sillä aikaa tuuminut?» kysyi Jori, kun he kääntyivät toiselle kadulle ja tulivat suojan puolelle.

»Minä olen ajatellut että meillä olisi pieni mökki, jossa olisi kaksi kamaria.»

»Miksi kaksi?»

»Sinulle ja minulle.»

»Vaan minkätähden kaksi? Minä ajattelin, että pyhänä lähtisimme ajelemaan yhdessä: lähdemmekö kahdessa reessä?»

»Ei tietystikään.»

»No niin no?»

»No mitäs kun reki!»

»No minkä vuoksi kahta kamariakaan?»

»Vaan, rakas Jori, en minä sitä nyt tiedä minkätähden, vaan minä niin ajattelen, ja anna nyt olla, kaksi kamaria.»

»No olkoon sitten!» myönsi Jori nauraen.

»Se mökki olisi kaukana, hyvin kaukana metsässä, jossa olisi korkeat puut. Siinä mökin luona olisi leveälehväinen kuusi. Mökin edessä lampi ja lammen rannoilla suuret tuuheat koivut. Lammessa uisi vesilintuja, oravalla olisi pesänsä siinä kuusessa ja pienillä linnuilla pesänsä koivuissa. Arki-iltoina kun olisimme työn heittäneet, niin menisimme lammelle soutelemaan.»

»Mitä työtä me tekisimme?»

»Sinä hakkaisit kiveä...»

»Minä olisin siis kiviporari, niinkö?» kysyi Jori nauraen.

»Niin – sinä naurat!»

»No niin. Entäs sitten?»

»En minä viitsi, kun sinä naurat!»

»En minä enää naura. Kerro vain!»

»Meillä olisi vain hyvin hauska siellä kaukana. Eikö niin sinustakin, Jori? – Mutta kuule! Oletko sinä Jori? Minä en tahdo osata uskoa sitä oikein. Minä en pelkää nyt mitään!»

Elsa tarttui Jorin käsivarteen, puristausi lähelle ja tavoittaen hänen katsettaan sanoi hellällä, luottamuksen äänellä:

»Rakastathan sinä minua? Rakastatko, Jori?»