Elsa: Luku 9

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Luku 8 Luku 9
Elsa
Kirjoittanut Teuvo Pakkala
Luku 10


Oli muuan elokuun sunnuntai ja oikein herttainen ilma, jota ihastelivat kaikki. Sateisen yön jälkeen paistoi päivä kirkkaasti ja lämmin etelätuuli leyhähteli levittäen tuoreuden tuoksun. Nurmikkopaikat olivat uuden vihreät ja kaikkialla oli puhtaan näköistä. Auer vilisi ilmassa, joku leivokin laski säveliään kuin parhaana kevätpäivänä ja pääskyset suurissa parvissa korkealla ilmassa pitivät äänekästä iloa...

Vaaralla miehet istuskelivat tahi venyivät kaduilla paitahihasillaan, kokoontuneina kenturapaikoille joukkoihin puhelemaan asioistaan: kesän ansioista, toistensa työtuumista, maailman kuulumisista, ja mihin milloinkin puhe kantausi. Pojat, jotka jotakin tajusivat, olivat samassa joukossa tunkeutuneina johonkin rakoon ja uteliaina seurasivat puhetta, varsinkin jos kerrottiin seikkailuja merimatkoilta. Tytöt ja pienemmät lapset pitivät äänekästä melua omissa joukoissa leikkiessään mikä mitäkin. Vaimotkin pistäysivät silloin tällöin kadulle katsahtamaan lapsia tahi muuten pikimmältään silmäämään maailmaa, ja kun sattui puhekumppania, niin jäivät suusta kiinni, kunnes kumpikin muisti työnsä ja säikähti, että eihän vain siellä velli kuohu tahi puuro pohjaudu tahi puu putoa lattialle, jolloin juosten silpasivat sisään.

Viion leski ja Elsa istuivat pöydän ääressä ikkunan luona, jonka molemmat puoliskot olivat auki ja josta ulkoilma tunkihe sisään tuoksuineen, hempeine henkäyksineen ja riemuisine äänineen.

Tänään oli Viion leski ensi kertaa ylhäällä ja tunsi virkistystä ja pikaista palautumista entiselleen. Hän puheli Elsalle jotakin lystikästä lapsuutensa ajoilta, hassutuksia, joita heillä sikiöillä oli. Ja Elsa kertoi taas vuoroonsa leikeistään ja puuhistaan Karjansillan tykönä ja hiekkatöyräillä siellä. He ihastelivat ja nauroivat yhteisesti kertomuksilleen.

Vaan kun äiti rupesi kertomaan nuoruudestaan, jäi Elsa äänettömäksi aivan kuin hänellä ei olisi ollut mitään kerrottavaa ja hän näytti levottomalta ja alakuloiselta. Äitikin jätti kertomisensa vähän ajan kuluttua, kun hänestä se ei enää tuntunut sujuvan, johon hän ei syytä ymmärtänyt eikä ajatellutkaan.

Syntyi äänettömyys, joka keskeytyi ainoastaan silloin tällöin jollakin sanalla. Molemmat katselivat ulos lasten leikkiä ja muuta hommaa, mitä näkyi ja oli hauskan näköistä.

Viion leski sai korvaansa ulkoa jotain »Usko»-laivasta, jonka nimeä kuuli usein mainittavan. Siitä, mitä hän sanoista kiinni sai, päätti hän, että se on tullut.

Tuirakin oli siis kaupungissa. Viion leski oli hyvillään, ettei Tuira ole tullut heillä käymään, ja päätteli, että hän ei tulekaan, sillä kyllä kai hän on kuullut asiasta puhuttavan. Pianhan sellainen leviää.

»Onko se totta, että Viion Elsalla tulee herrasristiäiset?» kuului ääni kadulta selvään kuin olisi puhuja huoneessa ollut, ja siihen vastaus: »On se totta. Lieneekö tuohon enää kauankaan!» – »Sellainenpa se olikin fröökynä. Ja oli niin olevinaan hyvä. Niin jumalinenkin.» – »Niin, sano sinä!» – »Oikea pyhä neitsyt.» – »Teeskentelijä niinkuin äitinsäkin!»

Toisiaan katsoen kuuntelivat Viion leski ja Elsa tätä puhetta. Viion leski tyynenä, Elsa posket tulipunaisina ja silmät liekehtien.

Pari naista meni ikkunan ohi ja katsahtivat sisään, mennessään. Heillä oli virsikirjat kädessä ja olivat mustassa puvussa, nähtävästi tulivat rippikirkosta, kun olivat myöhempäänkin viipyneet kuin muut.

»Tuossa juuri olivat molemmat, jos lienevät kuulleet!» – »Kantänkka jos kuulivatkin! Pyhyttistä! Tosi on tosi, pitäkööt hyvänään.» Ja vielä kovemmalla äänellä lisäsi nähtävästi tarkoittaen sen Viion lesken kuuluviin: »Viioskakin siellä Latun Liisan häissä! Kaukana taisi siellä olla jumaliset ajatukset. Tytölleen näytti vain miestä pyydystelevän. On se nyt sen saanut!...» Kuului suuriäänistä ivallista naurua.

Elsa katsoi äitiinsä kysyvästi, vaan kun näki hänen olevan rauhallisen aivan kuin ei olisi kuullutkaan koko puhetta, rupesi hän itse itkemään.

»Jos sinä, lapsi kultani, itket jokaiselle sanalle, mitä itsestäsi kuulet, niin on sitten sinulla itkemistä!»

»Minä en välitä siitä, mitä minusta sanovat, vaan kun teitäkin minun tähteni soimaavat!»

Viion leski jäi miettimään. Eihän nuo ihmiset tehneet suurempaa rikosta häntä vastaan kuin hän oli tehnyt ennen jotakin onnetonta äitiä kohtaan tuomitsemalla häntä. Jos nämä puhuivatkin vähän karkeammasti, niin ajatus oli kuitenkin sama. Hänkin oli aina ollut löytämässä vikoja ja syitä toisissa.

Ansaitsevana otti hän vastaan syytökset, joskin ne olivat liioiteltuja. Ja se, että niissä oli liikaa, tuntui kuin lohduttavalta ajatellessa jotakin sinnepäin, että en ole toki noin huono sentään ollut.

»Sepä on hauska nähdä, että olette jo ylhäällä! Ei tarvitse kysyäkään vointianne, sen näkeekin. Niin terveen näköinen», puheli Liisa Viion leskelle heti ensi sanoikseen sisään tullessaan. »Vaan tällä on yhä kosteat silmät. Heitä, Elsa kulta, pois tuo nököttäminen. Ota reipasta mieltä! Eihän maailma ole vielä kokonaan kumossa!»

»Emme tässä ole juuri nököttäneet itkusilmin koko aikaa. Olemme nauraneetkin ja pitäneet hauskaa», sanoi Viion leski.

»No niin pitää. Iloinen olla pitää, vaikka sydän märkää juoksisi. Elsa! on niitä sinullakin vielä ilon päiviä.» Liisa rupesi sitten laskemaan leikkiä ja kujeilemaan, niin että Viion leski ja Elsakin nauroivat väliin vesissä silmin.

»Sinä olet kuin pahanen tyttö vielä», sanoi Viion leski.

»No kerkiäähän sitä akoittua vielä!»

»Kuule – asiasta toiseen – ’Uskohan’ on tullut?» kysyi Viion leski.

»Mistä te sen tiedätte?»

»Minä olin kuulevinani.»

»On. On se tullut», sanoi Liisa ja katsoi mitä se kumpaankin vaikutti, vaan ei hän huomannut mitään. Elsakin oli kuin ei olisi asia kuulunut häneen vähintäkään.

»Se on Tuirakin siis maissa?»

»On.»

»Ei suinkaan hän täällä tulle käymään», sanoi Viion leski ja katsoi syrjäsilmällä Elsaa.

»Minä tulin juuri sitä varten, sanomaan teille, että Tuira on maissa, ettette hämmästyisi, jos sattuisi tulemaan. Onko sinusta, Elsa, vastenmielistä, jos tulisi?»

»Tulkoon vain minun puolestani, en minä ole tehnyt mitään rikosta häntä vastaan!»

»Et, et. Eihän sitä ole kukaan sanonutkaan! Miksi sinä noin kiivastut?» lohdutteli Liisa.

»Oletko sinä, Liisa, tavannut hänet?» kysyi Elsa terävästi.

»Olen.»

»Oletko puhunut minusta?»

Hetken mietittyään vastasi Liisa myöntävästi.

»Ei tule, Liisa, siitä mitään!» sanoi Elsa päättävästi. »Luuletko sinä, että minun tunteeni ovat niin tuulen pöllyytellä. Vai luotatko siihen, että minä nyt menen, mihin talutetaan. Ei! Se olisi vääryys meitä molempia kohtaan, minua itseäni ja Tuiraa, ja suurin vääryys Tuiraa kohtaan. Etkö sinä sitä ymmärrä, Liisa!»

Liisa oli vaiti ja istui kuin syytetty allapäin.

Tuira meni ohi ja odotettiin tulevaksi sisään. Elsa istui tyynesti, vaan punaveret kohosivat kuitenkin poskille. Hän purskahti nauramaan, kun Tuira ei tullutkaan, vaan palasi takaisin ikkunan ohi kulkien kiireesti. Elsa meni ikkunaan ja huusi:

»Tuira! Tulkaa meillekin sanomaan terveisiä mereltä.»

Sulettuaan ikkunat sieppasi hän saalin ympärilleen, järjesti kuvastimessa tukkaansa ja katsahti pikimmältäin pukuansa yleensä.

Kun Tuira astui sisään, punastui Elsa korvia myöten, vaan oli hyvin rauhallinen ja hilpeä. Hän tervehti ystävällisesti ja hyvin tuttavallisesti.

»Olisimme olleet hyvin pahoillamme, jos ette olisi tullut käymään meillä. Vaan ei suinkaan aikomuksenne ollutkaan jättää kerrassaan käymättä? Äiti ja te olitte niin hyviä ystäviä. Pitkät päivät puhelitte yhdessä ja teillä molemmilla näytti olevan niin hauska.»

Tuira ei osannut sanoa sanaakaan.

»Te kirjoititte meille kerran. Äiti oli oikein iloinen siitä. Vaan ette pannut osoitetta, jotta olisimme vastanneet kirjeeseenne. – Milloin te olette tulleet?»

»Perjantaina.»

»Tänä iltana teillä on sitten tuliaistanssit? Eikö niin?»

Elsa puheli vilkkaasti, lakkaamatta. Viion leski ja Liisa eivät sanaa lausuneet, he vain ihmetellen kuuntelivat Elsan puhelua, joka oli kuin viserrystä, sujuvaa, katkeamatonta, iloista.

Elsa asetti alussa kysymyksiä, joihin Tuira saattoi lyhyesti vastata kieltämällä tahi myöntämällä, sitten vähitellen houkutteli hänet pitempiin vastauksiin ja lopuksi puhelemaan omin ehtoinsa. Toisetkin sekaantuivat sitten vähitellen keskusteluun ja viimein unehuttivat kaikki sen, mikä oli kangertanut mieltä, unehuttivat sen aivan kuin ei olisi mitään hankaluutta olemassakaan. Elsa johti puhetta lakkaamatta, aina uuteen, kun joku asia oli jo siksi tarkoin puhuttu, että alkoi keskustelu rakoilla. Hän nauroi ja muut nauroivat leikkiä laskien.

»Käykää nyt täällä vastakin», sanoi Elsa, kun Tuira viimein muisti lähtöä ajatella. »Ja kun nyt tänä iltana menette tansseihin, niin valitkaa siellä morsian itsellenne! Täällä on sieviä tyttöjä. Ottakaa kaunis, herttainen, hyvä tyttö, mutta heittäkää pois pitkät meriretkenne!» sanoi Elsa sormia puistaen varoittavasti.

Elsa katsoi vielä tarkastavasti, kun Tuira meni ikkunan ohi. Hän ihasteli häntä. Kaunismuotoinen, pitkä, harteva. Hän oli miehistynyt sitten viime näkemästä, oli nyt kuin merikotka.

»Olisin minä voinut häneen rakastua silloin!» sanoi Elsa vaipuessaan istumaan hervottomana. Veret katosivat kasvoilta ja hän meni uupuneen, rauenneen näköiseksi.

»Pane maata, sinä näytät väsyneeltä», sanoi äiti.

»Väsynyt minä olen!» sanoi hän heittäytyen makuulle, johon vähän ajan perästä nukahti.

Liisa ja Viion leski katselivat häntä kyynel silmissä ja mietteissään.

Tuira astui katua tuijottaen maahan mitään näkemättä. Hän kopeutui höyryvenerantaan. Siellä seisahtui samaa paalua vasten nojaten, kuin oli seisonut viime retkelleen lähtiessäänkin. Hän oli katsovinaan eteensä, vaan ei hän katsonut mitään. Kaikki oli yhtenä ryhmänä, joka oli yhden väristä. Vaikka olisi ollut poissa saaret ja kaikki paljasta merta, tahi poissa meri ja kaikki mikä näkyi ollut paljasta maata, ei hän olisi huomannut mitään erotusta entisestä. Ihmisiä liikkui, höyryveneitä tuli ja meni tohisten ja puksuttaen, kellot kilisivät rannassa, höyrypillit salmessa vihelsivät, selänteellä muutamassa veneessä soitettiin käsiharppua, mutta Tuira ei kuullut mitään, ei huomannut mitään. Jos enkelit taivaasta olisivat laskeutuneet pasuunoineen, niin ei olisi hän päätään kääntänyt, ei silmää liikauttanut.

Hän lähti rannasta tietämättä minne meni ja mistä tuli, tietämättä itsestään ja muista. Missä päivä oli kulunut, ei hän tiennyt, kun istui illalla merimiesten kapakassa: »Hei pojat, olutta! Tänä päivänä rahalla ja huomenna ilman.»

Hän istui muutamassa kamarissa parin toverin seurassa maistellen olutta. Salista kuului vinhakka soitto. Sieltä tuli aina vähä väliä miehiä, reippaita ja iloisia, hiki otsalla, jonka pyyhkivät korean kirjavilla nenäliinoilla juodessaan lasin olutta ja puhellen toisilleen tytöistä kehahdellen kukin »minun tyttöä», jolla sellainen oli. Ja lähtivät taas tanssiin.

»Tuira! Ankkurissako sinä aiot maata näin hyvällä tuulella?» kysyi muuan.

»Ei se uskalla lähteä», sanoi toinen Tuiralle, »pelkää joutuvansa haaveriin!»

»Ja että häätyy sitten talveksi tänne makaamaan kuivaan tokkaan!» nauroi kolmas.

»Ei Tuira malttaisi jäädä maihin talveksi, vaikka enkelin syliinsä saisi!»

»Vaan sitä se pelkää.»

Nauraen laskivat he leikkiä Tuiralle, kunnes taas lähtivät tanssiin, kun soitto alkoi kuulua.

Tuira jäi istumaan Risto Kivisen kanssa, joka ei myöskään välittänyt tanssista. He olivat tutustuneet merellä viime kesänä, ollen iltakauden yhdessä, kun sattuivat samaan satamaan. Ravintolassa olivat istuneet ja puhelleet pitkän illan ja vilkkaasti ja pitkillä ryypyn väleillä. Nyt istuivat he lausuen sanan silloin toisen tällöin, vaan maistellen sitä tiheämpään, nyökäten päätä toisilleen ja katse vakavana, kun ottivat lasin.

»Tuira! Sinua tytöt kaipaavat!» sanoi muuan, joka tuli tanssista viillyttelemään itseään.

»Odota, Kivinen. Minä käyn tyttöjä vähän pyöräyttämässä!»

Kivinen istui kamarissa, ryhmötti leveänä ja tukevana kuin karhu ja tuijotti allapäin pöytään. Hän ei huomannut, että kaikki riensivät saliin kuin jotakin kummaa katsomaan ja että hän oli jäänyt aivan yksin. Kova eläköönhuuto salista kohotti hänen päätään ja hän näki Tuiran tulevan miesjoukon etunenässä kuin riemusaatossa.

»Olutta! Lisää olutta! Ja paljon!» käski Tuira ja meni paikalleen pöytään, jonka ääressä Risto Kivinen istui. »Nyt sitä Kivinen juodaan, sillä koko maailma on paljasta olutta! Eikö se ole Kivinen sentään lystiä? Olutta kaikki! Maistettiin! Maljanne, pojat!» huusi Tuira kääntyen tovereihin, jotka seisoivat hänen ympärillään ja tarttuivat laseihinsa huutaen:

»Eläköön Tuira! Eläköön!»

Lasit juotiin pohjaan ja uutta kaataen lauloi Tuira jonkun lyhyen säkeen.

»Ei, en minä osaa laulaa. Mutta sinä, Kivinen! Laula sinä. Laula joku laulu, joka on kuin... Etkö sinä osaa mitään, joka humahtelee, ulvoo kuin tuuli taklaasissa, joka kuohahtelee kuin aalto, tuommoinen Atlantin aalto, joka rymyää, jysähtelee, ruskaa kuin laiva karilla aallon pieksäessä. Laula jotakin, joka on pimeää ja raivostunutta kuin öinen myrsky. Laula!»

»En minä osaa sellaista laulua», sanoi Kivinen.

»No osaa kai joku muu? Laulakaa sellainen laulu, pojat!»

»Ei sitä ole sellaista laulua!» sanoivat kaikki.

»On se, vaan te ette osaa. Sepä kumma, että ei sellaista laulua olisi!»

»Oletko sinä kuullut?»

»En.»

»No niin.»

»Ryypätään sitten olutta – ei ryypätä, vaan juodaan! Hei pojat, olutta! Tänä päivänä rahalla ja huomenna ilman! Vaan tänä päivänä sitä juodaan ja juodaanko huomennakin? – Ei, huomenna, pojat, ei juoda!»

»Juodaan vain huomennakin!» sanoivat toiset ja lähtivät taas tanssimaan puhellen ihailemalla Tuurasta, joka oli puheaineena salissakin.

Tuira ja Kivinen jäivät istumaan pöytänsä ja oluviensa ääreen. He joivat. Tyhjensivät lasin toisensa jälkeen, ja Tuira puheli. Mutta hänen äänensä vähitellen aleni, jotta hän viimein kuiskaili. Hän kuiskaili itsekseen pää retkallaan rintaa vasten, josta aina vähäksi aikaa kohahti, kun tuli joku toveri käymään siinä, löi olkapäälle ja sanoi jotakin. Kivinen istui toisella puolen pöytää samassa asemassa kuin oli koko illan ollutkin, vaan silmät vettä juoksi.

Salista kuului melu, joka koveni ja kiihtyi. Kuului huutoa, ryskettä ja aivan kuin olisi pirstottu rikki tuoleja ja ovia.

»Onpahan, Kivinen, sellainen laulu!» sanoi Tuira kohottaen päätään ja katsoen Kiviseen.

»Herroja!» kuului huoneessa kiihkeä ääni.

Tuira kavahti pystöön, kuunteli melua hetkisen, löi nyrkillä pöytään, josta lohkesi toinen laita, ja lasit helähtivät kuin olisi kokonaisen ikkunan yhdellä iskulla pirstonut.

»Kivinen! Herroja! Minulla on niille vähän kapanvelkaa!»

»Niin on minullakin!...»

»No lähdettiin!...»

He syöksyivät yhdessä saliin, jossa miehet olivat kaikki yhdessä joukossa huiskien ja huutaen.

»Missä ovat herrat?» huusi Tuira ja syöksyi joukkoon, Kivinen jälessä ja vimmautuivat otteluun.

»Puhtaaksi sali!» kiljahti Tuira katsahtaen Kiviseen ja he alkoivat toimensa sysäten ja syytäen miehiä ulos ovesta, tutut ja tuntemattomat, joka kävi nopeasti ja puhtaasti kuin ajatus.

Pihalla seisoivat kaikki miehet hämmästyneinä siitä, mitä oli tapahtunut, ja katselivat tyhminä toisiaan.

»Pidä sinä nyt vahtia, Kivinen. Minä käyn puhuttelemassa tyttöjä», sanoi Tuira ja asetti Kivisen etehisen ovelle.

»Elkää pelätkö, arvoisat neidet! Ei tämä mitään ole. Me erotamme vain vuohet lampaista. Täällä tulee vielä hauska!» puheli Tuira naisille, jotka salin loukossa seisoivat peloissaan. Järjestettyään naiset kahteen riviin salissa ovensuusta lähtien käski hän soittajat luokseen, vei ne etehiseen ja käski heidän soittaa marssia.

»Meripoikain marssi! Soittakaa niin, että raikuu!»

Soittajat tekivät työtä käskettyä ja Tuira portailta huusi joukolle, joka kartanolla seisoi odotellen mitä tuleman piti:

»Sailors in! One of time. You must tell me word: I am sailor.»

Käskyn mukaan kohosivat merimiehet portaita, lausuivat Tuiralle tunnussanan: »I am sailor» – minä olen meripoika – ja kulkivat marssin raikuessa saliin, jossa naisrivit muodostivat kunniakäytävän.

Salissa naurettiin ja pidettiin aika lystinä tätä juhlallista menoa ja ihmeteltiin sitä voimaa, jota nuo kaksi olivat osoittaneet. Nehän olivat koko kunnia ja turva meripoikain joukolle! Etsittiin Tuiraa seuran huviksi vielä, vaan häntä ei löytynyt mistään.

Seuraavana päivänä tiedustelivat merimiehet toisiltaan Tuiraa ja Kivinen etsi häntä tarkoin kuin neulaa lattialta. Oli etsitty kaikki paikat. Missä ihmeessä hän oli?

Sitä ei tiennyt kukaan muu kuin Tepon Liisa.

»Tuira oli eilen ollut aika lystiä poikaa tansseissa», kertoi Liisa Viion leskelle ja Elsalle illalla heidän luo pistäytyessään.

Hän kertoi Tuiran tanssimisesta, kun huomasi toiset uteliaiksi.

Tuiraa olivat kiusanneet toiset, ettei hän uskalla tanssiin, kun pelkää rakastuvansa ja että pitää jäädä sitten maihin. Tuira oli lähtenyt tanssimaan. Oli ottanut lähimmän tytön ja tanssinut hurjasti. Kun oli sen heittänyt, niin oli heti siepannut toisen. Ja niin järjestään. Vähitellen olivat kaikki jääneet katsomaan Tuiran tanssia, joka oli ollut kuin vihurituulta. Järjestään oli hän siepponut syliinsä tyttöjä, pyörittänyt heitä kannatellen käsivarsillaan, niin että olivat lehtenä lentäneet kohona maasta. Viimeisen kanssa tanssiessaan oli hän pyörähtänyt keskilattialle, viskannut tytön kohoksi korkealle ilmaan, niin että tyttö oli kiljahtanut pelosta ja muutkin naiset, kun olivat luulleet, että tyttö putoaa lattiaan. Vaan Tuira oli ottanut hänet käsiinsä kuin pienen lapsen, suudellut ja kantanut sitten muutaman merimiehen syliin. Kaikki olivat remahtaneet huutamaan suositusta, niin että salin ikkunat olivat sälisseet. Sen valssin oli Tuira vain tanssinut eikä muuta.

»Tytöt ihastelevat nyt häntä ja ovat ihan hulluiksi tulemassa kaipauksesta, kun eivät tiedä minne hän on kadonnut!»

»No missä hän sitten on?» kysyi Viion leski ja Elsa yhteen suuhun.

»Hän on merellä jo kotirantainsa näkymättömissä, edempänä noita ruskottavia pilviä tuolla taivaan ranteella.»