Emile Zola

Emile Zola Kirjoittanut Eino Leino

Hänen nimensä, joka on ollut niinkuin sotahuuto,

tahi niinkuin suuren kevätvirran pauhu,

kun se jäänsä särkee, kahleet katkoo

ja suo-murasta mustana, voimakkaana

lyö ylitse rantojen

kuohuen,

se kaikuu nyt kuin kaunis joululaulu,

se huminoi kuin honka kankahalla,

se huulilta huulille käy,

se uppoo nuorihin sydämiin

kuin kevätsade kuiville kedoille.

Hän, joka on ollut niinkuin suuri silmä,

tahi niinkuin suuri meren ulappa,

jonka yli käyneet ovat kaikki purret,

pienet, suuret,

mustapurjeiset,

purppuraiset,

hän salamoi nyt niinkuin ukkospilvi,

hän nousee nyt kuin meren aavan Ahti

ja kättä kohottaa ja näyttää voimaa

ja nostaa aaltoja

harteillansa

ja uhkaa surmaa ja kuolemaa.

Hän, joka on ollut niinkuin maansa peili,

tahi niinkuin oman kansansa vuorikaiku,

mi kulki metsiä, vaelsi maita

ja kertoi kaikki,

min kansa kertoi,

hän häveten äkkiä poispäin kääntyy,

hän huutaa itse ja vaativi vastausta –

ja vuoret vastaa,

mut kansa ei.

Hän, joka on näyttänyt maataan maailmalle,

sen katuja, kaupungeita, sen lokaa, likaa,

sen pahat paljastanut, sen tuhot ilmituonut,

mut itse vaiti, ain’ äänetönnä

kuin kohtalo,

kuin tuomio –

hän taltan heittää nyt ja tarttuu miekkaan,

hän hylkää siveltimen ja sivaltaa.

Syy? Mikä silmän salamoimaan saattoi?

Miksi peili peittyi, miksi meren ulappa nousi?

Hän näkikö jotain, jot’ ei näyttää voinut?

Hän kuuliko, jot’ ei voinut kuuluttaa?

Niin, niin. Omassa maassansa, maassa vapauden

hän näki poljetuksi pyhimmän,

lain ensimmäisen, ihmisyyden lain,

mi vaatii oikeutta jokaiselle

ja veljet vertaisiksi julistaa,

hän näki loukattavan julkisuutta

ja sanan vapautta saarrettavan,

hän näki vaarassa kaiken sen,

min eestä maat oli verta juoneet,

min eestä kansat ol’ eläneet –

ja siks hän nousi!

Ja siksi vaikka hän miekkaa heiluttaa,

hänen nimensä kaikuu nyt kuin kaunis joululaulu,

se laulaa rintoihin rakkautta,

se rauhan suurta sanaa julistaa,

ja siksi vaikka hänt’ ympäri rahvas kiljuu,

hänen nimensä huminoi yli korven kaiken

ja huulilta huulille käy

ja uppoo nuorihin sydämiin

kuin kevätsade kuiville kedoille.

Lähde: Leino, Eino 1949: Kirjokeppi: valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta. Toimittaneet ja selityksin varustaneet Aarre Peltonen ja Eino Kauppinen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.