Emile Zola täyttänyt 50 vuotta

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Emile Zola täyttänyt 50 vuotta.
Pariisi 2/4 90.
Kirjoittanut Kasimir Leino


Tänään täyttää Ranskan ja ehkäpä koko Euroopan tunnetuin kirjailija, Emile Zola, 50:nen ikävuotensa.

Sen vanhempi hän ei vielä ole, mutta kaikkialla sivistyneessä maailmassa on hänen nimensä jo tuttu, olkoonpa sitten kiitettynä tai laitettuna. Siksipä lienee paikallansa antaa Päivälehdenkin lukijoille muutamia tietoja tämän tarmokkaan miehen menneistä vaiheista ja nykyisistä elämän tavoista. Onhan suurten miesten elämäntaistelussa ja kehittymishistoriassa aina kullekin oppimista, ell’ei muuta niin hengen pontevuutta ja voimaa.

Pariisissa hän syntyi, Zola; huhtikuun 2:nen päivä 1840 on hänen syntymäpäivänsä. Lapsuutensa hän provinssissa (Aix’issa) vietti, 18-vuotiaana nuorukaisena palasi hän suuren synnyinkaupunkinsa pyörteeseen takaisin ylioppilastutkinnon suorittaaksensa. Ja sen hän kyllä läpäisikin, mutta muuta tutkintoa ei hän tietääkseni olekaan ottanut. Semmoisiin ei hänellä aikaa ollut, elämä ja vastaisuus seisoivat hänen edessään uhkaavina ja armottomina.

Ottelu elämästä ja kuolemasta oli alkava. Hän oivalsi sen vaarat, mutta peljännyt hän niitä ei. Kaksi pitkää vuotta kärsi hän kylmää ja nälkää, kaksi vuotta, joina kurjuus nurjat puolensa täysin näytti. Kansankyökeissä jopa laupeuslaitoksissakin oli ”l’Assomor’in”, Therèse Raquin’in y. m. tekijä pakotettu ruumiinsa ravintoa etsimään ja silloin jo lienevät murtauneet hänen korkealle otsallensa nuo syvät huolijuovat, jotka tänään hänen voimakkaille ja lujaluontoisille kasvonpiirteilleen niin vakavan, milteipä kärsivän näön antavat.

Mutta ei sortanut Zolata kurjuus eikä nälkä. Kaiken tuon keskessä hän runoja sepusteli, runoja, joissa sanojen helinää ja kauniita sointuja turhaan etsi, vaan joissa elämäntaistelu ja kärsimys kyllin selvään kuivastu. Mikään runomittainen runoilija ei Zola ole ja vähäpätöiset ovat hänen näytelmäyrityksensäkin hänen suurten, mahtavain romaaninsa vuosisadan todellisten sankarirunojen rinnalla. Hänen monipuoliselle, laajaluonteiselle hengellensä on runomittainen runous liian ahdas eitä se sovellukaan muodoksi kaikelle sille, joku hänen rinnassaan kuohui ja kiehui ja joka näin odotti otollista hetkeä ja hiukan rauhaa purkautuaksensa. Sillä rauhaa vaativat suuret teokset, rauhaa ja aineellista huolettomuutta; mutta runoja voi tekaista huolienkin lomassa.

Ja niin hän tekikin. Vaikka ei hänellä toisinaan ollut kuin leipää ja hiukan öljyä kastimeksi, ja vaikka hänen kerrankin täytyi vaatteiden puutteessa sänkynsä peitettä päällysnuttunaan käyttää, säilytti hän toivonsa ja luottamuksensa tulevaisuuteen. Hän näet tunsi sisällisen voimansa ja tehtävänsä ja sellaisten nerojen luontaisella vaistolla hän parempaa odotti.

Eikä pettynytkään hän toiveissaan. Kuuluisan kustantajan Hachetten palvelukseen jouduttuaan oli hän turvassa nälältä ja kurjuudelta. Tyyneys ja lepo saivat nuo uinuvat aatteet kypsymään, runoilu ehtyi, romaanin kirjoitus alkoi. Ei se ollut rakkauden ruikutusta, ei pilventakaista taidetta eikä ollut se hänellä itsellänkään oikein selvillä. Harvoilla todellisesti itsenäisillä ja vakaisilla uudistajilla esiintyneekin heidän vastainen filosoofinen katsantotapansa ihan selvänä kerrassaan. Vähitellen se aukeaa ja selviää, ensin se katkelmina, jonkunlaisina salamoina sielun sekasorrossa ilmestyy, sittemmin valkenevat valkenemistaan nuo tummemmat ja sekavammat välitkin, kunnes vihdoin koko maailmankatsantotapa kokonaisena ja itsenäisenä selväksi seijastuu päilyen kuin seestynyt kesäinen taivas kirkkaana ja tyynenä.

Tuona muodostumisen aikana sopii runomittainen muoto noille vilahtaville aforismeille. Ajatukset eivät vielä ole kyllin selvät tyyntyäkseen ja kangistuakseen proosan selkeään muotoon. Mutta mikäli selvenee sanottava sikäli käy proosa otollisemmaksi ilmiömuodoksi.

Niin Zolassakin. Runoutensa aikana oli hän vielä henkisessä hämmennyksessä, mutta tarmokas kyky tunsi jo voimansa seijastuaksensa ja syntyäksensä. Ensimmäisissä kertomuksissaan (Contes à Ninon) voi siellä täällä keksiä enteitä tulevasta mestarista. Kirjanen ”la Confession de Claude” sisältää paljo tietoja hänen omista vaiheistaan, mutta ei sekään vielä erikoinen ole. Vasta ”Therèse Raquinilla” tai oikeastaan vasta suuremmoisella sarjallaan: les Rougon Macquart, jossa annetaan ”luonnonhistoriallinen ja yhteiskunnallinen” kertomus eräästä perheestä toisen keisarikunnan aikana, vasta tällä hän maailman maineen on saavuttanut.

Jo alusta näkyy hän olleen selvillä tehtävänsä suuruudesta samoin kuin siitä tavasta, jolla se suoritettava oli. Ensimmäisen osan (la fortune des Rougon) esipuhe sen kyllä osoittaa. Balzacin ”Inhimilliselle komedialle” perustuen hän aikoi historiallisesti ja fysiologisesti näyttää kuinka tämän talonpoikaisen perheen jäsenet eri oloihin ja elämäntapoihin jouduttuaan yhteiskunnallisten vaatimusten pakosta ihan erilaisiksi muodostuvat. Ei ole aikomukseni, eikä sitä P:lehden tila sallisikaan, ruveta tekemään selkoa hänen lukuisista mainittuun sarjaan kuuluvista teoksistaan. La Curé, l’Assomoir, le Ventre de Paris (Pariisin ruokatavarain kauppahallit.) Eugène Rougon, l’abbé Mouret, Nana, la Terre, l’Oeuvre ja vihdoin ”la Bête humaine” (Ihmispeto) ovat kaikki mestariteoksia alallansa antaen meille laajoissa piirteissä ja tarkoin perustettuina nuo moninaiset kirjavat olot ja niiden muodostamat ihmisluonteet ylhäisimmästä syntyperäistä aatelista alhaisimpaan syntyperäiseen juoppoon. Viimeisessä teoksessaan, josta P:lehdessäkin on otteita ollut, käsitellään lokomotiivin kuljettajan elämää ja tunteita.

Lieneekö kellään kirjailijalla enemmän vihamiehiä ollut kuin Zolalla, hän oli täydelleen imenyt itseensä ajan tieteellisen hengen, tuon hengen, joka romanttisen aikakauden kautta hiukan pysähtyi kulussaan totuutta kohden, hän oli kuin lääkäri leikellessään ihmisruumista päästäkseen sen salaisuuksien perille. Hän käsitti ihmisen aineellisen puolen suuren merkityksen, käsitti olojen merkityksen ja hänen mielestään tuli kirjallisuuden kääntyä suorastaan pulppuavan elämään, elämään sellaisena kuin se edistyneiden tieteiden valossa meille ilmestyi.

Minun ymmärtääkseni ei koko uusi suunta kirjallisuudessa ja taiteessa, etenkin maalaustaiteessa, ole muuta kuin Kantin filosofiia, jota nyt näilläkin aloilla ilmestyy. Zolan taiteelliset teoriiat, joita hän useissa arvostelevissa teoksissaan *) on selvitellyt ja perustellut, ovat minun mielestäni samaa juurta kuin Kantin mielipiteet erotuksesta ”das Ding an sich’in” ja ”das Ding an uns’in” välillä (esine semmoisenaan, esine meistä nähden).

Ei filosoofisilla periaatteiltaan, vaan niiden käytäntöönpanolla Zola useita vanhoillisia kovasti loukkasi. Että kaunokirjallisuus alentui kaikellaista alhaistakin tutkimaan, se oli jo monelle syvä loukkaus. Mutta kun se vielä tapahtui kaunistelematta, rohkeasti ja sattuvalla kielellä, niin silloin huudettiin: ristiinnaulitkaa tuo hirviö!

Mutta niinhän on kaikille totuuden julistajille huudettu ja siitä huolimatta löytyy sentään vielä kyllin rohkeita uskaltaaksensa sitä asiaa ajaa. Jos mikään osoittaa se ihmishengen mahtavaa viettiä totuuteen sekä tuon aatteen sisällistä voimaa.

Zolan kieli se varsinkin oli vanhoille kielellisille sievistelijöille ”anteeksiantamaton pahennus. Akatemiian 40 kuolematonta joutuivat raivoon tuosta hävyttömästä” periaatteesta, jonka mukaan kissa oli kutsuttava kissaksi, koira koiraksi”. Parjaamalla häntä on parjattu Zolata; semmoisetkin, jotka hänestä vaan nimen tulisivat ja yleisen juorun, olivat olevinaan oikeutettuja kantamaan kiviä yhteiseen kivittämiseen tietämättä, mitä tekivät. Luulivathan vaan kuten ristiretkien ja keskiaikaisten innostusten aikana, paholaisen ilmestyvän Zolan haamussa ja siis kunkin kristityn velvollisuuden olevan häntä mukiloida pelastaakseen hyveet ja karkoittaakseen paheet. Ja Zolasta, tuosta vakavimmasta tiedemiehestä, mikä koskaan on kaunokirjailijan kynää heiluttanut, hänestä tehtiin näin jonkunlainen kevytmielisyyden apostoli! Hän, lujaluontoisin ja siveellisin mies, sekoitettiin noihin henkisesti ja ruumiillisesti rappeuneihin, jotka nautittuansa ylemmäärin todellisuudessa vielä kirjassaankin tahtovat nautintojansa muiston avulla uudistella!

Semmoinen on hänestä tehty, mutta sen voi ainoastaan tiedottomuus tehdä. Ken hänen teoksensa tuntee, on hänelle tulevan arvon antava. Vielä enemmän se, ken on onnistunut pääsemään hänen yksityiseen tuttavuuteensa, nähnyt hänen työssä, kuullut hänen itkusilmin, puhuvan menneistä tovereistaan, ihmiskunnan tulevaisuudesta y. m.

Zola elää nykyään Medon’in pienessä kaupungissa Pariisin lähellä, jossa hän alkujaan köyhän asuntonsa on päivä päivältä kauniimmaksi ja kallisarvoisemmaksi koristellut. Hän, jolla kerran tuskin oli kuivaa leipää ruoakseen istuu nyt turkkilaisten mattojen, kallisarvoisen uutimien ja taulujen keskellä, lepää pehmoisilla sohvilla ja syö, mitä tahtoo. Paitse asuntoansa maalla on hänellä ehkä vielä muhkeampi asunto Pariisissa, vaikka hän täällä ainoastaan pari kuukautta vuodessa viettää.

Elämäntavoissaan on Zola yksinkertainen ja työteliäs ihan äärimmäisyyteen saakka. Varhain hän nousee, tekee työtä kello ½ 2:teen, jolloin syö aamiaisensa ja levähtää hiukan, istuu kello 3 taas työhönsä eikä nouse ennenkuin kello 8 illalla aterioidakseen. Ellei vieraita ole, kirjoittaa hän vielä illallisenkin jälkeen muutaman tunnin. Täten vaan voitin käsittää hänen jättiläistuotteliaisuuttansa. Sillä ei siinä kyllin, että hän pari romaania vuodessa valmistaa, hän seuraa aikaansa muillakin aloilla ja kirjoittelee jota päivä kyhäyksen ”Simaphore de Marseilleä” varten, kerran viikossa Figaroon tahi muuhun suureen lehteen sekä jota kuukausi pitemmän tutkimuksen erääseen venäläiseen aikakauskirjaan.

Tietysti ei hän tältä työltään jouda Pariisin salongeissa keikastelemaan eikä akkateemikoja tarpeeksi pokkuroimaan. Eikä hän kotonaankaan pidä sellaista hovimaista salonkia kuin esim. Voltaire Nodier, Viktor Hugo y.*m. Pariisissa ollessaan ottaa hän kuitenkin lähimpiä ystäviänsä vastaan joka torstai-iltana. Silloin nähdään siellä Alfonse Daudet ja Edmond de Goncourt, sekä joukko nuoria maalareita ja kirjailijoita, jotka yhteisen aatteen puolesta taistelevat ja mestarinansa Zolata kunnioittavat. Ja ken hänet tässä seurassa näkee ja kuulee, se on nähnyt ja kuullut helläsydämmisen, lujaluonteisen ja suuriaatteisen miehen, vakuuttaa eräs hänen parhaimmista tutuistaan Henry Céard.

Oletteko nähneet hänen valokuvaaja? Tavallisen kokoinen; tanakka tekoinen ja voimakkaan näköinen hän on; paksu niska osoittaa rohkeutta, korkea, ryppyinen otsa huolia ja suuria aatteita, nenä on suora ja säännöllinen, ylähuulella on mustahkot viikset ja leu’oilla lyhyeksi leikattu täysi parta. Katse on synkänlainen ja melkeinpä tuikea, joskus hiukan häijykin ja huulilla vuorottelee ivallinen ja hyväntahtoinen hymy.

Koko hänen olentonsa tekee meihin jonkunmoisen vaikutuksen kanuunan kuulasta ja yksin tuo lyhyt voimakas nimikin on senlaatuinen, sanoo Guy de Maupassant. Semmoinen hän on aikamme kuuluisin kirjailija, joka tänään on puolen vuosisataa elänyt ja joka tässä ajassa jo on ehtinyt niin suuren elämäntyön suorittaa.

Kasimir Leino.

*) Documents litteraires, Les romanciers naturalistes, Le roman experimental, Le naturlisime au théâtre etc.


Lähde: Päivälehti 14.4.1890.