Emilie Bergbom
Ulkoasu
Emilie Bergbom Suomen Kansallisteatterin viettäessä hänen syntymänsä satavuotismuistoa, 7. 2. 1934 Kirjoittanut Otto Manninen |
- Puhuu muiston paasi: syntyi, syttyi kerran,
- sykki sydän lämmin, lähti lepoon Herran.
- Kerran helmikuu toi kehtoon kevät-ummun,
- sadas helmikuu nyt kukkiin peittää kummun.
- Todistusta tuo ne kukat kevään työstä,
- kantajasta kukkain, joit’ ei aika ryöstä,
- säestystä syvään sydäntemme ääneen
- kiitokseksi mahdin, mentyäänkin jääneen.
- Todistusta kaikuu kaunis kattoholvi,
- allaan juhlakansa, vanha, nuori polvi,
- kantaa täyttä kukkaa ajan toisen toimi,
- heljää hedelmää, jot’ uudet polvet poimi.
- Korkealle mielet muiston tenho tempaa,
- juhlii aatos aikaa aate-intoisempaa,
- ihanteista aikaa, aamun, ihmeen aikaa,
- joka kangastaa, kuin täynn’ ois tarun taikaa.
- Nuor’ ol’ aika silloin, näyt suuret nähtiin
- uskoss’ ihanteihin, ihmisyyden tähtiin,
- toivon uskallusta uhkui nuoret rinnat,
- työssä toteutti toivon pilvilinnat,
- viikon viluss’ ollut, kauan alla kaiheen,
- kansa näki aamun valkenemisvaiheen,
- pyhäkköönsä Suomi kulmakiven laski
- paatta kestävämmän, vahvemman kuin vaski.
- Saapui aamun saatto, humahteli huomen,
- kuuli aamun kutsun jalo tytär Suomen,
- syttyi, hamaan hautaan hehkui ainaisesti,
- kuin voi yksin nainen, rakasti ja kesti,
- uskollisna kaikkens’ uhriksi hän kantoi,
- työnsä, elämänsä aattehelleen antoi,
- yhtä vain hän pyysi, silmiss’ innon hohde:
- jalommaks ett’ aina korkenis sen kohde.
- Oisko hetki muiston elävän ja hartaan
- ilman ikinuorta innoittajatartaan?
- Niinkuin ennen, läsnä, lähell’ on hän varmaan,
- valoisa on hohde otsan hapsiharmaan,
- kaikkea hän valvoo, seuraa sieltä jostain,
- ohjaten ja neuvoin, rohkaisten ja nostain,
- kaikkeen hällä riittää huomio ja huoli –
- elää opetus, vaikk’ opettaja kuoli.
- Kaikkea hän valvoo silmin sielunkirkkain,
- esiin vain ei astu, epää hiljaa virkkain:
- »Näkymätön olin ennen, olen nytkin,
- päivän pitkän jälkeen lienen väsynytkin.
- Iloitsen, ett’ elää henki, liekki pyhä,
- että pyrkii mielet ylös, ylös yhä.
- Lepo työnsä tehneen siunattu on silloin,
- kansa kauniimman saa ilon juhla-illoin.»
Lähde: Manninen, O. 1938: Matkamies: runoelmia. WSOY, Porvoo.