Emman valitus

Emman valitus. Kirjoittanut Frans Mikael Franzén

Eetu tuli tuolta,

luokseni ei vaan!

Emmansa kun huomas,

piili kokonaan!

Hänet ennen aina

seurahani sain,

sisään mennessäni,

ulos kulkeissain.

Hst! Hän laulaa: äänen

tunnen selvästi!

Äänens ensin multa

sielun valloitti.

Noin hän illoin lauloi

alla akkunain.

Ah, nyt laulaa, soittaa

toiselle hän vain!

Seppeleen – kas! – solmii.

Joka aamu – oi! –

Mulle ennen uuden

seppeleen hän toi.

Tuo, mi riippuu tuolla,

vanha on jo tuo:

Pois se lehtiänsä

kuihtuneita luo.

Eetu käy taas tuolla,

ei mun Eetuni.

Toiselle hän nyt jo

lemmen lahjoitti.

Voiko lemmen antaa,

jos jo antoi sen?

Voiko ainokaisen

antaa useillen?

Ah, niin häntä uskoin,

yksinkertainen:

uskoin, kun hän antoi

käden lämpöisen,

että hän ei riko,

jos mä rikkonen;

ah, niin häntä uskoin,

yksinkertainen!

Kevään vuokkoin kanssa

lempens puhkesi,

kesän ruusuin kanssa

kuihtui äkisti.

Ehkä taas, kun kevät

uudet vuokot tuo,

hänkin saapuu armaan

unhotetun luo.

Vaan mä vastaan: «Lemmen

tahdon ainaisen,

en vain pian menneen

ruusuaikaisen.

Luoksen’ yli talven

jos et jäädä vois,

lennä, katoakkin

lailla perhon pois!»

Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.